Ystäväni katkeruus ja kateus

En haluaisi ajatella niin paljon omaa kehoani. Ainakaan sitä, miltä se näyttää. Mutta ajattelen.

Juuri kun olin päässyt siihen pisteeseen, että olin päässyt selkeästi kehosuhteessani tasapainoiseen tilanteeseen, tulin raskaaksi.

Nyt tutun vatsani tilalla on ollut jo pian pari vuotta aivan uudenlainen maha. Ensin hiljalleen pullistuva, sitten aivan valtava, minkä jälkeen hetkessä ruttuinen, arpinen ja tummunut. Napatyrällinen, kaiken päälle.

Toisaalta on hyvä, että aikaa kuluu. Alan hiljalleen unohtaa, miltä mahani ennen tuntui ja miltä se näytti. Yritän olla liikaa katsomatta vanhoja valokuvia. Katkeruus nostaisi helposti päätään.

Katkeruus nostaa päätään myös silloin, kun mietin tilastoja. Miten todennäköistä oli, että raskaudesta ja synnytyksestä palautuminen on yhtä hidasta ja haastavaa kuin minulla? Hyvin epätodennäköistä. Miksi minulle sitten piti käydä näin? Tuota lausetta olisi helppo jäädä pyörittämään mieleen ikuisiksi ajoiksi. Pyörittämään niin pitkäksi aikaa, että muodostuu itsesäälin kuoppa, josta ei noin vain nousta.

Olen katsonut mahaani niin monta kertaa ja miettinyt, että kenen ihmeen tuo on. Ei minun ainakaan.

Olin tottunut sellaiseen tavalliseen mahaan. Sellaiseen, jossa on napa. Olin 29 ja puoli vuotta tottunut minun mahaani. Katkeruus meinaa välillä ottaa vallan, kun ajattelen, että nyt tämä ruttukasa on minun mahani. Maha, jota tulen kantamaan loppuelämän. Etten tule saamaan takaisin sitä tuttua, sileää mahaa, vaan tilalla on tämä, jossa sisäelimetkin ovat aivan väärillä paikoilla.

Katkeruuden rinnalla taistelen kateutta vastaan. En olisi voinut kuvitellakaan, miten paljon kateutta herättää nähdä kuva navasta. Siis aivan minkälaisesta navasta vain. En ennen ajatellut napoja ollenkaan.

Kateus tulee helposti kaveriksi. Aivan oma lukunsa on nopeasti tai jopa aivan normaalisti palautuvat äidit. Sellaisetkin, joilla on vain joitain arpia tai vain jonkun verran roikkuvaa, ylimääräistä ihoa ja arpia. Vain pienet napatyrät.

Olen välillä kateellinen jopa heille, jotka ovat palautuneet keskimääräistä huonommin, mutta eivät kuitenkaan yhtä huonosti kuin minä.

Ja heille myös, jotka pystyvät tekemään kaikkea.

Ja sellaiset henkilöt, jotka pystyisivät mihin tahansa, mutta eivät tee mitään – ne vasta ovatkin vaikeita kohdata. Tekisi mieli mennä huutamaan päin naamaa, että miksi tätä ei käynyt sinulle, kun ethän edes tee kehollasi mitään.

Pahinta ovat ehkä ne somevaikuttajat, jotka kirjoittavat peiliselfieiden rinnalle kuvatekstiksi: ”3 kuukautta synnytyksestä. Mikä on sinun tekosyysi?” Oma kehoni ei ole varmaan ollut yhtä palautunut edes syntyessäni.

Tiedän hyvin, että nämä ovat hyvin rujoja, käsittelemättömiä ajatuksia. Sellaisia syvän sisimmän huutoja. Raakaversioita mielen kiemuroista. Päästän harvoin tällaisia keloja ulos edes itselleni, koska ne alkavat vain ruokkia itseään. Koska niistä ei ole mitään hyötyä.

Olen onneksi lähes koko ajan niskan päällä. Ja sitten välillä ryöppyää kuohahdus läpi järjen, suoraan jostain sopukoista, ja tunnen kaikki kamalat tunteet, kaikki hirveän rumat ajatukset.

Haluaisin ajatella itsestäni kauniisti, mutta aina en pysty.

Katkeruus ja kateus ovat tulleet tutuiksi viimeisten kuukausien aikana. Pystyn aika hyvin taistelemaan niitä vastaan, mutta en aina. Ehkä ajatukset muuttavat joskus muotoaan niin, ettei tätä tarvitse enää kutsua taisteluksi. Ehkä opin katsomaan itseäni lempeästi myös huonoina hetkinäni.

Eniten vihaan sääliä. Sitä että ihmiset katsovat minua säälien tai ajattelevat, että voi ei, kun sille kävi noin. Että ennen hän oli niin normaali, ja voi ei nyt. Voi ei. Välillä minulla menee myötätunto ja säälikin aivan sekaisin. Molempia taitaa olla vähän vaikea ottaa vastaan sellaisilta, jotka eivät yhtään ymmärrä, eivätkä ole kokeneet mitään vastaavaa.

Eniten on auttanut se, että on valjastanut oman kehonsa niin sanotusti keskustelun aiheeksi, palautuvien hyväksi, koko kansan ruttumahaksi. Mutta on tämäkin välillä ihan kamalaa. Tässä on aika haavoittuvassa asemassa.

Eräs ystäväni sanoi, että ei haluakaan enää tulla raskaaksi sen jälkeen, kun on nähnyt mitä minulle kävi. Että hän aloitti jälleen ehkäisyn käytön. Sanoin ääneen, että ymmärrän, että on tämä aika raskasta. Todellisuudessa meinasin purskahtaa itkuun ja valua pienenä myttynä maahan.

Ihan karseaa ja toisaalta myös tosi pelottavaa jakaa omasta vatsastaan kuvia. Vaikka olenkin saanut tuhansia ihania viestejä, kyllä mieleen jäävät kummittelemaan myös ne kommentit, joissa lukee, että hyi helvetti, tai ne, joissa todetaan, että en kyllä panisi edes takaapäin. Keskustelupalstoilla on oikeasti arvioitu sitäkin, että voisiko kanssani harrastaa enää seksiä. Ajatelkaa! Ikään kuin se olisi heistä kiinni.

Ja sitten kuitenkin huonoina hetkinäni mietin, että jos nyt eroaisin,
niin haluaisiko minua enää kukaan.

-Henriikka