Vastoinkäymiset kasvattavat viisaaksi tai katkeraksi

Elämässä voi päättää, antaako vastoinkäymisten kasvattaa viisaaksi vai katkeraksi.

Suunnilleen tällaisen lauseen näin vastikään jossain. Varmaan somessa, niin kuin kaiken muunkin epämääräisen tätä nykyä.

En muista tarkkoja sanoja, mutta ydinsanoma oli tuo. Vastoinkäymisten kautta viisaaksi vai katkeraksi.

Ärsytti. Juuri tuota samaa huttua, että voit itse päättää, mitä elämälläsi teet, mitä siltä saat.

Manifestoi! Usko itseesi ja unelmiisi! Ole paras versio itsestäsi. Olet itse itsesi valtias. Sinun tielläsi olet vain sinä itse.

Jäin kuitenkin miettimään tuota pidemmäksi aikaa. Hyvän (tai todella surkean) sitaatin merkki. Epäilen ensimmäistä.

Olen kertonut tuhottoman monta kertaa, että elämässäni on ollut viime vuosina vastoinkäymisiä.

On ollut vaikea loppuraskaus, vaikea synnytys, äärimmäisen vaikea palautuminen, raskaus vauvavuosi, kaksi keskenmenoa ja keuhkoveritulppa, jota seurasivat paha refluksitauti, paniikkihäiriökohtaukset ynnä muu. Sekundäärinen lapsettomuus, niin sitä kai voi jo kutsua, on elämässämme tällä hetkellä suuresti läsnä, mikä vaikuttaa mieleen ja jaksamiseen.

Ei ole totta, ettei kenellekään anneta enempää kuin he jaksavat kantaa. Ei todellakaan. Minulle on ainakin annettu aivan liikaa, paljon enemmän kuin jaksan.

Jollekin, vielä raskaampaa elämää eläneelle, oma pakettini voi kuulostaa kevyeltä. Minulle ei. En olisi millään jaksanut tätä. En jaksa vieläkään.

Mutta totta on sekin, ettei kukaan näitä vastoinkäymisiäni puolestani kanna. Kukaan ei pysty puolestani vaikuttamaan ja päättämään, miten niihin suhtaudun, kuinka jatkan eteenpäin. Miten loppuelämäni elän.

Puoliso elää tietysti isosti mukana, läheisetkin oman osansa. Mutta kaikilla meillä on omat elämämme elettävänä. Eivät nämä ole niin isoja asioita kenellekään muulle kuin minulle ja rinnalla elävälle puolisolle.

Ja tätä en nyt tarkoita kirjoittaa niin, että se kuulostaisi katkeralta, vaan yksinkertaisesti toteamalla.

Vain minulla on valta vaikuttaa siihen, miten suhtaudun elämäni vastoinkäymisiin.

Se ei tarkoita, etteikö taakan alle voisi silti lyhistyä hetkeksi tai pidemmäksi aikaa, ehkä pysyvästi.

Mutta minusta tuntuu, juuri nyt, juuri tänään, että olen löytänyt sen verran resursseja, että voin alkaa pohtia tuota sitaattia. Katkeruutta ja viisautta. Omaa mielenmaisemaani. Hokemiani, joita itselleni syötän. Uskoa tai epäuskoa, joita itseeni valan. Tsemppiä. Sisua. Puhtia. Sinnikkyyttä.

En ehkä usko, että nousen Fenix-lintuna tuhkasta. Mutta nousen ehkä jaloilleni, nousen ehkä mieleni päälle.

 Nousen varovasti mieleni päälle. Se kuulostaa hyvältä.

-Henriikka

Ei mennä siihen, mitä mulle kuuluu

Elämässä tulee hetkiä, kun joku kysyy yllättäen kuulumisia, eikä yksinkertaisesti jaksa vastata.

Tekee mieli huokaista. Tulee vain olo, että en jaksa mennä tähän, mulla ei ole voimia tähän.

Viimeiset kuukaudet ovat olleet juuri sellaisia.

Imen energiaa muiden kuulumisista. Kyselen kaikkea, varsinkin pintapuolista, opin uutta ja pysyn perillä läheisten elämästä. Lähettelen whatsapp-viestejä ystäville, että mitä heille kuuluu, miten heidän parisuhteissaan menee, miten heidän haaveet, onko arki mukavaa. Ootteko lukeneet tämän uutisen, mitä mieltä? Kenen puolella olette? Mitä meinaatte syksyllä, lähdettekö reissuun?

Ja sitten saan paluuviestinä, entäs mitäs sulle. Enkä vastaa mitään. Tai jos vastaankin, että ei-nyt-niin-hyvää ja sitten saan tarkentavan kysymyksen takaisin, niin lopetan viestit viimeistään sitten.

Tänään olin juhlissa ja pari tuttua ihmistä kysyi kuulumisia. He olivat onneksi niin turvallisia, että pystyin vastaamaan rehellisesti: ”Ei mennä jooko siihen. Mä en nyt jaksa avata sitä lipasta.”

En vaan jaksa. En jaksa käydä raskaita kuulumisia läpi. Tuntuu, ettei siitä saa kukaan mitään. Samat, kuukausia vanhat kelat, ei mitään uutta auringon alla.

Voin hyvin jutella päivän poliitikasta (köh, tai no vähintään kuukauden), muiden ihmisten asioista tai vaikka siitä, mitä tapahtui, kun korona-pandemia alkoi. Mutta kun tullaan omiin tunteisiin ja nykyhetkeen, iskee kuormitus päälle.

Ei jooko. Ei jooko mennä siihen.

En yhtään ihmettele, että elämän suvantovaiheissa voi kadottaa suuren osan tai vaikka kaikki läheisistä ihmisistä. En usko, että olen ainoa, joka työntää huomaamattaan muita ihmisiä kauemmas. Ihan läheisimmät saattavat pysyä kyydissä mukana, mutta se seuraava ihmisaalto on kyllä heikoilla. Kuka haluaisi elämäänsä ihmistä, joka työntää pois? Työnnän kaikkia etäämmälle, loitommas itsestäni ja tunteistani. Sulkeudun omaan kuplaani.

En tiedä johtuuko se siitä, että lähellä itseä tuntuu kipeimmältä. Siellä on helpompi olla yksin tai maksimissaan muutaman ihmisen kanssa. Vai johtuuko se siitä, että muiden onni ja tuuri, muiden iloiset elämät ja omat haaveet muiden toteuttamana vahvistavat omaa kipua.

”Ton ikäinen lapsi meillä pitäisi olla nyt.”

En tiedä pääseekö ajatuksesta koskaan eroon.

Ihan tavallista mulle kuuluu. Menkkakramppeja.

-Henriikka

Haluaisin vain tietää, kuinka meidän käy

Puoliso kertoi minulle tässä eräs loppukesäinen päivä videosta, jonka hänen ystävänsä oli  näyttänyt heidän kohdatessaan. En muista siitä muuta, kuin videon keskeisen sanoman:

”Haaveen toteutumiseen vaaditaan se, että tietää mistä haaveilee.
Jos et tiedä, mitä haluat, niin et voi mitenkään saavuttaa sitä.”

Tämä ajatus jäi mieleeni hanakasti pyörimään.

Olen viime aikoina pohtinut paljon sitä, etten ole arkeeni kovin tyytyväinen. En edes juhlaan. En ole ollut elämääni kovin tyytyväinen.

Ja sitten aloin miettiä, johtuuko se siitä, etten edes tiedä mitä siltä tahdon.

Tahtoisin, että saamme toisen lapsen. Se on ainoa asia, jota mieleeni on pariin viime vuoteen on kunnolla mahtunut. On uskomatonta, miten järkälemäinen se haave voi olla senkin jälkeen, kun on jo siunattu esikoisella.

Viime vuoden kesäkuussa koimme ensimmäisen keskenmenon.

Viime vuoden syyskuussa koimme toisen keskenmenon.

Kuukausi sitten koimme kemiallisen raskauden, eli hyvin varhaisen keskenmenon, joka ehti ohimenevän hetken näkyä haaleana viivana raskaustestissä, minkä jälkeen vuoti muutaman päivän myöhästyneenä kuukautisvuotona ulos.

Viime aikoina on alkanut tuntua, että mieleeni mahtuisi jotain muutakin. Ei siksi, ettei sama toive pitäisi sinnikkäästi pintaansa, roikkuisi epätoivoisesti mukana. Vaan siksi, etten jaksa enää roikkua vain siinä.

Haluan valoa mieleen, haluan haluta muutakin. Haluan olla muutakin.

Haluan olla muutakin kun näitä kerta toisensa jälkeen väkisin väännettyjä ovulaatiopäiviä, pettymyksiä vuodon alkaessa. Muutakin kuin verta ja rukouksia ilmoille.

Viime aikoina en kyllä ole jaksanut edes rukoilla. Olen vain suorittanut tätä kaavaa ja yrittänyt rentoutua. Rentoutumisen yrittäminen, sehän onkin aina niin toimivaa.

Mitä muuta haluaisin kuin perheemme kasvavan?

Sitä en oikein edes tiedä.

Sitä minun pitää varmaan vähän pohtia.

Haluaisin seikkailla spontaanisti, niin kuin ennen lasta. Lähteä hetken päähän pistosta tuntureille tai purjehtimaan. Nukkua teltassa ja herätä aamuyöllä, että näkee lähipellon usvan. Olla rutiiniton ja villi, onnellisesti väsynyt ja melankolisissakin tunnelmissa elämään tyytyväinen. Luulen, että haluaisin oikeasti olla vain onnellinen, terve ja tyytyväinen, millä keinoin tahansa.

Ja jos nyt saisin tietää, ettei toista koskaan tulekaan, se olisi varmasti hetkellisesti surullista, mutta yllättävän nopeasti okei. Ajatus meistä kolmesta perheenä on tosi onnellinen sekin.

Ehkä siis todellisuudessa toiveeni onkin tosi yksinkertainen:

Haluaisin tämän välitilan päätökseen. Haluaisin vain tietää, kuinka meidän käy.

Ja sitten haluaisin taas tehdä kaikkeni, että olisin taas onnellinen, terve ja tyytyväinen.

-Henriikka