Olipa kerran vuosi 2009, jolloin asuin Etiopiassa, Addis Abebassa kolmen kuukauden ajan. Afrikan tantereen jälkeen kaipasin lisää matkustusta ja eloa ulkomailla, mutta vähän tutummilla vesillä. Muutin Vänernin ja Vätternin väliin Skövdeen. Kuukauden siellä oltuani silloinen poikaystäväni sai tarpeekseen alati reissaavasta tyttöystävästä. Olin puolivuotisesta seurusteluajasta hurvitellut yli puolet maailmalla. Hän muutti perässäni Ruotsiin. Asuimme Skövdessä autuaan turvallista ja onnellista elämää kolmen yltäkylläisen kuukauden ajan, sopivan tietämättöminä mitä Suomessa tapahtuu tai mitä seuraavalla viikolla olisi luvassa. Kevään jälkeen oli kuitenkin pakko tulla Suomeen kesätöihin hankkimaan taskurahaa ja opiskelupaikkoja.

Silloisesta poikaystävästä tuli muutamaa kuukautta myöhemmin kihlattuni ja siitä muutaman hetken päästä aviomieheni. Hauskaa, että asuimme ensimmäistä kertaa samassa kaupungissa juuri Skövdessä. Teimme vapaaehtoistöitä suomalaisessa seurakunnassa niin mummokerhon kuin nuortenporukan kanssa ja pidimme viikoittaista, tunnin kestoista radio-ohjelmaa alueen suomalaisille. Meille studioon sai soittaa ja sekös oli hauskaa. Rupattelimme mukavia ja nauroimme kippurassa. Välillä soitimme J.Karjalaista ja välillä Sillanpäätä, muistutimme Suomi-seuran uuden vuoden tansseista ja selostimme paikallisuutisia.

Minulla oli mukavat Ruotsin vanhemmat, aikoinaan Suomesta sinne muuttaneet. Jannella oli muutaman talon päässä omat, myös ihanat ja työn perässä taannoin lähteneet. Volvon tehdas nousi jyhkeänä kaupungin keskeltä ja takasi sen, että alueella oli oma suomalaisyhteisö. Oli hyvä tunne, kun oli vanhemmat Skövdessä ja kotona Suomessa. Joka paikassa pidettiin huolta. Ruotsi-isäni laittoi minulle polkupyörän kuntoon ja huristin ympäri tuntematonta kaupunkia. Katselin kauniita kirkkoja, pysähdyin keskustaan juomaan ruotsalaista versiota glögistä ja ihmettelin keskustassa Bik Bokkia, joka ei ollut vielä silloin löytänyt tietään Suomeen.

Minulla oli punainen pipo ja rikotusti leikattu polkkatukka. Löysin nopeasti lempikahvilani, kirjoitin päiväkirjaa vielä ahkerammin kuin nyt kirjoitan blogia ja tein listoja niin monista asioista, että pää meni pyörälle: maailman parhaat ihmiset, kauneimmat puut, tahot joita et koskaan tahdo edustaa, persoonallisuudenpiirteet joista tahdot pysyä kaukana, eläimet jotka ovat suloisimpia vauvoina, sata suurinta unelmaa, kymmenen syytä mikset ole häähullu.

Jannen kanssa suunniteltiin uhkarohkean varmoina tulevaisuutta ja käytiin retrohaalareissa pulkkamäessä. Skövdessä ei ole usein talvisin lunta ja olimme ottaneet vain kevyitä vaatteita mukaan. 2009-2010 talvi yllätti täysin koko kaupungin ja kahlasimme monta metriä korkeiden lumikinosten halki pulkka perässä, 80-luvun lainavaatteissa. Kyllä lainavanhempia nauratti.

Asuin ensi kertaa ilman vanhempia Addis Abebassa, jonka jälkeen Skövdessä. Ja oikeastaan molemmat näistäkin ajoista asuin supersuojeluksessa, lainavanhempien helmassa. Seuraava asuinpaikka Helsingissä, Sörkan Kurvissa olikin jotain aivan muuta.

Kun lähdimme Skövdestä, ajattelimme tulevamme pian takaisin. Vaan eipä aikaa ole aina niin paljon kuin luulisi. Näimme Ruotsin vanhempia häissämme ja kesällä 2013 käväisimme reilillä syömässä Skövden kuuluisaa pitsaa ohikulkumatkallamme Göteborgiin. Parin tunnin pyrähdyksen lisäksi matkoja rakkauden kaupunkiin on kertynyt siis nolla kappaletta.

Vaan arvatkaapa mitä? Lentokone laskeutui pari tuntia sitten Tukholmaan ja nyt juna kiitää pitkin kuvottavan kauniita ruotsalaisraiteita. Hoi Skövde! Lainalapset ovat matkalla sinne.

– Henriikka