Aamukahvilla & uusi visuaalinen ilme (ihanaa!)

    Tämä ei ole kovinkaan kummoinen askel ihmiskunnalle, mutta jukra sentään, kuinka valtava juhlapäivä tämä on itselleni. Blogillani on, yli seitsemän vuoden jälkeen, uusi ulkoasu. Eikä pelkästään ulkoasu, vaan kokonainen visuaalinen ilme; logot, värit, fontit, Facebook-bannerit ja kaikki hienoudet. Kirjoitan tätä hymyssä suin ja isolla ylpeydellä.

On ollut jo pitkään olo, ettei vuodesta 2012 (eli melkein blogin alkulähteiltä) palvellut ruutupaperitausta enää kuvasta nykyistä meininkiäni. Instagram-tilini ja blogini ovat olleet vähän eri paria, ja visut muutenkin vähän muutaman vuoden takaista Henriikkaa. Vaan eipä ole enää. Iiiiiiik!

Visuaalisen ilmeen kokonaisuudessaan toteutti ystäväni ja upea taituri Ida Timonen (Ida Timonen Creative), ja koska logoa voi hyvin soveltaa valokuviin, esimerkiksi näissä kuvissa on valokuvia myös ystäviltäni Eevalta (Eeva Mäkinen) ja Doritilta (Dorit Salutskij).

Teiltä toivoisin avoimia kommentteja ja mielipiteitä ulkoasusta ja erityisesti blogin toimivuudesta: löytyykö bugeja tai onko jotain, mihin toivotte lukijoina muutosta? Näyttääkö joku hassulta tai vinksahtaneelta? Eri selaimet ja laitteet kun voivat joskus elää vähän omaa elämäänsä. Minun olisi niin tärkeä tietää tällaisista.

Hurraa, ihan oikeasti! Huomenna ostan itselleni kakkua, kun saavun viikonlopuksi Helsinkiin. Ja maksan Idalle kakkupalan verran extraa, kun hän on jaksanut odotella viikkokaupalla (kuukausikaupalla…), että palaan tunturista, vastaan hänen viesteihinsä ja edistän asiaa.

-Henriikka

Sä oot mun trampoliini

Minulla on sisko, niin kuin moni teistä tietää, ja hän on minulle aivan valtava aarre.

Olen muutaman viime kuukauden aikana palannut viikoittain näihin kuviin. Ne ovat viime kesältä, Kuhmosta tietenkin. Soudamme ennen keskiyön saunaan menoa vihreällä soutuveneellämme auringonlaskua katsomaan. On tyyntä ja kaunista, muistan hyvin kuinka eteeristä kaikki oli, kuinka ympärillä kaikui hiljaisuus, ja airoista veteen tippuvien vesipisaroiden äänen kuuli herkästi. Kuuli omat ajatuksensakin, jos vain jaksoi kuunnella, mutta niitä ei ollut mielessä montaa.

Naurattaa, kun katson näitä kuvia. Roosaliina näyttää (maailman ruskettuneimmalta) supermallilta, ja minä hupsulta muumihahmolta, joka on palkattu veneen soutajaksi. Mutta tuosta hetkestä en muista lainkaan sellaista oloa, päinvastoin. Tunsin itseni kivaksi ja tärkeäksi. Yhtä eteeriseksi kuin ympäristökin.

Senkin muistan, että siskoani oli ollut ennen kesämökkilomaa ikävä. Nytkin on, vaikka näimme vasta tänään.

Mä voin tulla sun luokse
Ku tarviin yösijaa
ku päivät ohi juoksee
 enkä niistä kiinni saa

ku mun pyykit on pitkin
ja en haluu himaan
sun sohval on lämmin
ku ulkona ukkostaa

kun mä oon juonu liikaa
eikä ole enää hauskaa
kaadat vettä mun lasiini
sanot että se on viinii

ku elämä on vähän rankkaa
viet mut jäätelölle rantaan
kun putoon asfalttiin ni
sä oot mun trampoliini

sä voit lähtee mun luota
ja muuttaa meksikoon
jos ne ei pidä susta huolta
mä luurin päässä oon

ja tuun kentälle vastaan
jos haluut kotiin

ku kaikki ympärillä muuttuu
enkä tiedä mitä kuuluu
saat jutuistani kiinni
sä oot mun trampoliini

saat mut tunteen itseni hyväksi
kun luulen että oon kauhee
vilkutan sulle; moikka
en hyvästi
kun nyt meen

(Sanni – Trampoliini)

Tuntuu absurdilta ja absurdin ihanalta, että kolmen kuukauden päästä voimme istua tuossa samassa soutuveneessä ihaillen auringonlaskua. Joka kesä toivon, että jollekin rannalle ilmestyisi karhu ihmettelemään, mutta toive ei ole vielä toteutunut. Ehkä tänä kesänä.

Ja siskolle vielä: Tiedäthän, että saat mut ihan oikeesti tuntemaan itseni hyväksi, kun luulen, että oon kauhee?

-Henriikka

Halha-Mongolin opettelu (eli kaikkea ihan muuta)

Elämä itsessään on niin mahtava lahja. Ihan oikeasti. Päivä jo yksikin aamusta varhain, iltahan ehditty lahja on parhain. Tänään naurattaa tämä, elämääni isosti ilahduttanut viestinvaihto.

Sain viime syyskuussa, 1.9.2018, yllättävän viestin sähköpostiini:

”Päivää.  Osaisìtteko kukaan teistä kertoa miten ja missä voisin opiskella puhumaan, ja kirjoittamaan halha-mongoliaa ? Kiitos vastauksesta etukäteen. 
P.S. V.P.”

Kysyjä oli varmaan googletellut asiaa, ja koska olen kirjoittanut niin paljon Trans-Siperian ja -Mongolian junaratojen reissuista, päätyi hän varmaankin linjoilleni. Vastasin parin päivän viiveellä, etten valitettavasti osaa häntä auttaa, ja että toivon mukaan apu kuitenkin löytyy. Muistan ajattelleeni, että olisipa siistiä vastata, että homma hanskassa ja apu tulossa.

Parasta tässä viestinvaihdossa ei kuitenkaan ollut jutun lähtökuopat, vaan se, että nyt puolen vuoden jälkeen sähköpostissani odotti vastausviesti lähettäjältä:

”Hyvää iltaa. Kiitoksia vastauksesta jonka lähetitte minulle jo viime vuonna. Mutta yllättäen löysinkin kännykkäni kääntäjä osiosta myös Mongolian kielen.”

Mikä mahtava viesti! En tiedä, onko vastaajan mailin tsekkaus -tahti hivenen omaani hitaampi, mutta tässä on mielestäni juuri sellaista oikeaa Hidasta elämää -mentaliteettia.

Paras osio on kuitenkin vielä jäljellä. Minulla oli koko Lapin reissuni ajan automaattinen vastaaja sähköpostissani päällä, joten myös mongoliaa opetellut sai omansa. Hän paljastui sen myötä vieläkin suuremmaksi ilopilleriksi, sillä sain hetkeä myöhemmin vielä toisen viestin:

”Hei vaan täällä Lapissa se minäkin allekirjoittanut asun. Nimittäin Kemijärvi on Lapissa, tässä Napapiirin ”itäpuolella”. 

Hymyilin itsekseni niin leveästi. En ehkä itse ole seniorina sellainen, että vastaisin automaattiseen vastaajaan, mutta onneksi voin olla tuhannesta muusta asiasta autuaan onnellisen pihalla. Aina välillä huomaan huvittavasti odottavani jo vähän niitä päiviä.

-Henriikka

Kuva: Toni Eskelinen