Olen valmis.
Huomenna aamuvarhaisella bussi kuljettaa luokkamme Menesjärvelle, Hammastunturin erämaan länsipuolelle, josta jatkamme viiden päivän hiihtovaellukselle. En suoraan sanoen tiedä minne, koska en kuulu järjestelytiimiin, mutta sanotaanko vaikka niin, että sinne sun tänne.
Luulisi, että jännittää. Pakkastahan on luvattu 20–30 astetta, enkä ole yöpynyt pakkasella kuin pari hassua yötä ja aina maksimissaan miinus kympissä. En ole koskaan hiihdellyt retkisuksilla, ollut erämaassa tai keitellyt monipolttoainekeittimellä lunta vedeksi.
Vaan ei jännitä yhtään. Ahkio (tuo vedettävä pulkka perässäni) on pakattu, ruoat on pussitettu päiväannoksiin, ja akuuteimmat työasiat ehdin vielä hoitaa tänään alta pois. Jos jotain unohtuu, niin unohtuu. Maailma ei viidessä päivä kellahda, vaikka olisin koomassa.
Sitä paitsi tuntuu niin turvalliselta, että joukkomme on niin suuri ja vieläpä läheinen. Jos varpaani alkavat jäätyä, joku syöksyy jo niitä sulattamaan. Jos lapaset unohtuvat, jollain on varmasti toiset. Ja minä puolestani voin auttaa ystävää hädässä, jos jota kuta muuta pyörryttää, itkettää, viluttaa tai ketuttaa. Luulen, että suurin jaettava voimavarani on ilo, muuten olen aika amatööri näissä hommissa.
Olisi pelottavaa, tai ainakin pelottavampaa, lähteä reissuun yksin. Mutta tällä kertaa minun ei tarvitse edes suunnistaa. Minun ei tarvitse tehdä mitään. Tai siis muuta kuin hiihtää, pysyä lämpimänä, keittää vettä ja nukkua. Ja syödä mahdollisimman paljon.
Rakastin reissun ennakkovalmistelun kauppaosuutta. En ole laskenut teiniajan jälkeen ruokien kaloreita enkä tiedä niistä mitään. Nyt on kuitenkin sellainen setti edessä, että ruokasuunnittelu oli välttämätöntä.
Koska sää on kylmä ja kulutus melkoista, kilokaloreita on varattava minimissään 4000 päivässä. Siis sehän on NIIN IHANAN PALJON. Siis oikeasti niin paljon, että voi syödä ihan niin paljon kuin ikinä tahtoo, eikä vieläkään riitä.
Viipotin viime lauantaina Ruoholahden Citymarketissa ja etsin kaikkein kaloripitoisimpia vaihtoehtoja. Tsekkailin viittä eri granolaa ja valitsin raskaimman. Ostin valtavan määrän suklaapatukoita ja -levyjä ja pähkinämiksejä. Viipaloin jopa voita siipaleen jokaiselle päivälle, että jaksan energisenä eteenpäin. Ai että!
Nautin myös siitä, että tällaisen tiettyä ruoka- ja kauneusihannetta ruikuttavan kansan keskuudessa huutelimme Jannen kanssa toisillemme:
”Löysitkö jotain kalorisempaa?”
”Ai siinä on vain 450 kilokaloria sadassa grammassa. Ei todellakaan riitä!”
Olen rukoillut koko päivän revontulia taivaat täyteen koko seuraavaksi viideksi päiväksi. Eikä senkään jälkeen tarvitse vielä lakata, sillä jäämme Lappiin vielä koko ensi viikoksi. Ensi viikon lopuksi päätämme koko turneen umpihankihiihdon MM-kisoihin, mutta oma seuraava etappini saada tiistai-iltana vaelluksemme ja kaikkien niiden jäätyneiden retkimuonien jälkeen jotain raikasta lautaselle.
Aina tasaisin väliajoin näen oman elämäni ulkopuolisen silmin ja vähän kummalliseltahan näyttää. Mutta yhtä lailla ihan tosi hyvältä. Elämässä on aika hyvä hetki, jos mietinnässä on lähinnä se, paleltuuko poskipäät, kun ne nousevat niin korkealla hymyillessä. Ja hymyillä kyllä aion seuraavat viisi päivää putken.
Pitää nopeasti harjoitella hampaaton hymy, ettei suuhun tuule sisään ja hampaat jäädy.
-Henriikka
Ps. Joo kyllä! Naskaleissani lukee ”Lissu”.
Kuva: Toni Eskelinen (kotisivut, Instagram)
takki/Sasta, pipo/Vaiko, puffi/North Outdoor, rukkaset kaverilta lainassa