Muutoksia minussa

Miten kummallisesti sitä voikin muuttua iän myötä! Enkä nyt puhua mistään selluliitista tai sen sellaisesta epäolennaisesta, vaan tuikitärkeästä: hymystä.

En nauranut ääneen juuri lainkaan ollessani lapsi. Koin nauramisen tosi vaikeana. Minusta ei vaan irronnut sellaista heleää kikatusta tai remakkaa naurua kuin monista muista. Nauroin sillä lailla hillitysti muutaman hekotuksen tai vaihtoehtoisesti sellaista äänetöntä sihinää olkapäät nytkähdellen. Sss-ss-ss-ss.

Koin vahvaa kateutta kaikille, jotka nauroivat vapautuneesti. He vaikuttivat onnellisilta. Onnellisemmilta kuin minä.

Niinpä päätin opetella nauramaan. Taisin olla 15-vuotias. Harjoittelin tekonaurun kautta. He-he-he-he. Yritin päästellä ääniä ja oppia nauramaan kunnolla ääneen.

Ja niin siinä kävi, että opin. Ruma nauruhan siitä tosin aluksi syntyi. Täysin luonnonvastainen ja kuulosti aivan nauhalta reapeatilla tulevalta. Mikä parasta: aloin kuitenkin nauraa. Paljon!

Nauruni ei edelleenkään ole kovin kaunis. Se ei ole enää niin friikki, mutta huomiotaherättävä kyllä. Kuulostan aivan äidiltäni. Elämässä toteutuvia lakeja, vaikka kuinka taistelisi vastaan.

Mutta palatakseni muuttuvaan hymyyn: ikeneni eivät ennen näkyneet hymyillessäni tai nauraessani, mutta usean vuoden reilun naurun tuloksena ne nykyisin pilkistävät aika hyvin ylähuulen alta.

Niin ihmeellinen on elämä.

-Henriikka