Vanhojen suosikkilevyjen valtava voima

Olen kuunnellut lähiviikkoina Juha Tapion vanhoja levyjä. Ne olivat teini-ikäisenä minulle äärimmäisen tärkeitä, muistan lähes kaikkien biisien sanat ulkoa ja osaan luetella muistoistani, mihin elämänvaiheeseen mikäkin biisi liittyy.

Tuntuu aivan hullulta, millaisia muistoja nuo vanhat albumit nostavat pintaan. En olisi koskaan uskonut, millaiseen aikamatkaan pääsen ja miten vikkelästi.

Minä päivän polttama haamu
tarvitsen kättäsi viileää
Ihosi tuoksusta riutunut sydän tulvillaan
minä olen jotain vailla aina vaan

Suurenmoinen elämä vuodelta 2008, Kaunis ihminen vuodelta 2006, Ohikiitävää 2005, Mitä silmät ei nää 2003 ja Tästä kaikesta 2001. Mitä silmät ei nää on biisinä ainoa, joka on pakko skipata joka kerta. Sehän on ihan hirveä. Karrelle kuunneltu. Okei, myös Samaan aikaan toisaalla saa kiemurtelemaan.

Muistan kun me karattiin
Kuolleet juhlat jätettiin
Rantakallioilla aamuun istuttiin

Hiukan paleltiin kai
Kun varhain valkes sunnuntai
Usvan alta laivat lipui satamiin

On outoa, että edelleen sitä pitää juuri tismalleen niistä samoista biiseistä kuin silloinkin. Silloin 10–18-vuotiaana. Samat haikeat ja monitulkintaiset, melankoliset ja riuduttavat, rakkaudentäyteiset.

Ajattelin nyt, kun laitoin Spotifystä albumi kerrallaan soimaan, että biisit avautuvat minulle varmasti ihan uudella tasolla nyt kunnon aikuisena. Mutta koin laulut ihan samalla tavalla. Samoin tuntein ja ajatuksin.

Yhtäkkiä olin vuoristoradassa, josta pääsi pois vain laittamatta volymet pois. Nostalgia ryöppysi vaunuun ja valtavat ylä- ja alamäet tuntuivat aidolta teiniajalta. Ensi-ihastumisilta ja vähän kehnoilta suudelmilta. Aidoilta itkuilta. Pakahtumiselta. Ystävyydeltä. Orastavalta aikuisuudelta. Olen edelleen ihan yhtä hukassa kuin silloinkin.

Porraskäytävän kumeet äänet
minä viivyn sinussa vielä
Hidastaa haluaisin paluuta maailmaan

Ruhjeemme nivottu yhteen
kaikesta anteeksi kaikki
ja kellot ja tapetit heiluttaneet paikoiltaan

Ajatuksien sekaan on tullut kuitenkin paljon kokemusta. Kymmenessä vuodessa, melkein kahdessakymmenessä, on saanut elää paljon. Olen murtanut sydäntäni, rakastunut niin, etten tiennyt sellaisen tunteen olemassaolosta. Kaivannut. Lohduttanut ja ollut lohduton. Iloinnut valtavasti, surrutkin vähän. Ystävystynyt, päättänyt ystävyyssuhteita ja huomannut joidenkin haalenevan ilman päätöstä. Asiat ja tunteet, joita silloin myötäelin, ovat oikeasti tapahtuneet ja tunnettu.

Kun kuuntelin perjantai-iltana Suurenmoinen elämä -albumia, tunsin hurjaa kiitollisuutta, että osasin luottaa sydämeeni. Että tein jo nuorena paljon päätöksiä sen perusteella, mikä tuntui hyvältä.

Muistan erään yön 11 vuotta sitten, kuinka olin tehnyt järjellä jonkun päätöksen. Mieleni ja aivoni olivat sitä mieltä, että tämä on paras näin. Kropassani oli kuitenkin hurja olo, en saanut kunnolla happea ja sydäntä sattui. Kuuntelin silloin tunteitani, oloani ja toimin kuitenkin sen mukaan. Se oli vaikeaa hetken, lopulta kuitenkin oikein.

Haparoivin sormin tartuit käteeni
Kun kohisevaa tuulta maailman yllä kuunneltiin
Kun kotiensa raunioissa lapset potki palloa
Mä puhalsin sun kylmiin varpaisiin 

-Henriikka

Kuvat: Terhi Tuovinen (kotisivut, Instagram)