Yksinäinen, huovutettu panda myyjäisissä. Kukaan ei halunnut sitä, ihan yksin makasi napansa kanssa. Vaan minä halusin. Mieheni ja muun sukuni ihmetellessä maksoin sen ja nostin hellästi kangaskassiini. Nimesin sen ”Pahuudenpoistajaksi”, vaikka muut väittivät, ettei se ole nimi ollenkaan.

Vastasin, ettei heillä ole sydäntä ollenkaan.

Minulla on sisustusongelma. Se ei luonnollisestikaan ole tämä panda vaan ihan toinen asia.

Pidän väreistä ja kaikista värikkäästä, mutta en pidä liian värikkäästä siustuksesta. Huomaan hankkineeni värikkäitä käyttö- ja sisustusesineitä, jotka sulattavat erillisinä elementteinä sydämeni. On keltaista legopalikan muotoista eväsrasiaa, sinistä säilytysboksia ja limenvihreää pölyhuiskaa. Mutta kun siirrän ne samaan tilaan, kaikki näyttää liian sirkukselta, liian iloiselta. En saa sielun rauhaa värien loistossa, kuin lastenhuonetta katselisi.

En haluaisi liian valkoista tai väritöntä kotia, kyllähän värit ovat olennainen osa meitä, mutta mopo karkaa väripaletin kanssa käsistä. Kun pitää kaikista väreistä, on haastavaa tarttua harmaaseen vaihtehtoon. Ja koko sisustusta harva ostaa kokonaisuutena.

Mutta tämä panda, se on mustavalkoinen! Steppini hillittyjen värien harmoniaan.

Tuntuu, että huovutettu kaveri imee ympärillä olevasta ilmastaan kaiken pahan pois. Enkä nyt puhu mistään pilipali-henkimaailmoista vaan yksinkertaisesti siitä, että hahmo on niin hulvattoman näköinen. Kenen mieleen mahtuu ikäviä ajatuksia tuota katsellessa?

Oli onni, ettei pandoja ollut kirkkaankelta-pinkkeinä. Olisin varmasti värihurmiossa hankkinut sellaisen.

-Henriikka