Kirjoitin otsikon sanat eilen kuvatekstiksi Instagram-kuvaani, jossa kaiken keskiössä oli ensimmäistä kertaa minun vauvamahani. Uskomatonta tosiaan, että se on minun mahani. Että minun sisälläni, kohdussani, kasvaa uusi elämä. Täysin sekopäistä. Tekee mieli pyyhkiä silmäkulmia ja toisaalta haukkoa happea, kun tuota asiaa ajattelee.
Mikä onni meidät kohtasikaan.
Olen aina ajatellut, että olisi ihanaa olla äiti. Se on tuntunut luontevalta, hyvältä ja turvalliselta ajatukselta, vaikka kaiken järjen mukaan sehän on kaikkea muuta kuin turvallista. Kasvattaa nyt uusi ihminen maailmaan. Kasvattaa nyt sisuksissaan pientä möllykkää, saattaa se ulkomaailmaan ja sitten yrittää parhaansa mukaan käyttäytyä niin, että se selviäisi elämäntuulista yhtenä kappaleena.
Ei kuulosta turvalliselta. Siltä se kuitenkin tuntuu.
Se minut kuitenkin yllätti, miten luontevalta ajatus heti tuntui nykyisessä parisuhteessani. Luulen, että puhuimme perheestä jo ellei ekoilla, niin toisilla tai kolmansilla treffeillä. Palaset tuntuivat loksahdelleen kohdilleen, ja kun sitten kesällä Lapin reissullamme päätimme, että nyt olisi vauvalle sopiva hetki tulla maailmaan sitten, kun on sen aika, niin olo oli luottavainen. Kaikki tulee muuttumaan, mutta kaikki saakin muuttua.
Katsoimme keskiyön aurinkoa ja totesimme, että kyllä rinkkaan kolmaskin mahtuisi.
Tiedän, ettei lapsen saaminen ole mikään napinpainallus, automaatio, joka aina onnistaa. Olimme valmistautuneet siihen, että asiat ottavat aikansa. Joskus pitkäänkin. Joskus koko elämän.
Meillä kävi hyvin ja kaikki kävi vikkelästi, mistä olemme äärimmäisen onnellisia. Meidänhän piti muuttaa talvikaudeksi Lappiin, vapaalaskea ja rientää lumilla, mutta kun varovaisen haalea viiva sitten piirtyi testiin, totesimme häkeltyneinä, että otamme suunnitelmia vähän uusiksi. Huhtikuussa saapuvaksi arvioitu pikkuinen pisti elämän sopivasti sekaisin ja saikin pistää. Lumilautailla ja riehua ehtii sitten myöhemminkin. Olisi nyt vähän merkityksellisempiä asioita tässä lautasella.
Heinäkuusta lähtien olemme hyörineet ja pyörineet onnellisuuspäissämme ja miettineet tulevaa. Salaisuus on ollut suuri kantaa, tai siis fyysisesti pieni mutta henkisesti suuri, mutta aivan ihana yhtä kaikki. Vatsaa oli helppo piilottaa pitkään, pitää kaikki onni ja hämmennys vielä itsellään, mutta viime viikkoina on olo siitä vahvistunut, että puolestani kaikki voivat jo tietää.
Napa otti sitä paitsi startin jo viikolla 12 ja kääntyi vallattomasti ulospäin, mitä on seurannut vikkelä vatsankasvu. Viimeisten viikkojen pukeutuminenkin on vaatinut jo pientä taiteilua – miten kukaan tiukkoihin vaatteisiin pukeutuva voi koskaan pitää vauvauutista tiedossa?
Nyt on käynnissä viikko 18. Vajaa kaksi viikkoa raskauden puoliväliin. Pitkään kaukaiselta tuntuva asia alkaakin lähestyä. Nämä viikot tähän asti ovat kyllä tuntuneet ihanasti ikuisuuden pitkiltä, joten luotan siihen, että tulevatkin tuntuvat. On kiva mietiskellä ja hyöriä ja pyöriä vielä vähän lisää.
Toivottavasti kaikki menee hyvin. Toivottavasti pikkuinen pääsee onnellisesti maailmaan. Lopulta aika vähän tällaisen ihmeen kanssa eläessä on omissa käsissäni, onneksi.
Joka päivä pohdimme, millaista elämä tulee sitten olemaan, kun olemmekin 3-henkinen pieni perhe. Toteamme, että varmaankin ihanaa. Keräämme porvoolaistalomme pihalla herukoita, uitamme meressä kaarnalaivaa ja käymme sienessä. Väsymme, itkemme, raivoamme ja turhaudumme, riitelemme ja sitten taas sovimme. Ja sen jälkeen käymme taas laittamassa yhden kaarnalaivan matkaan. Meidän pieni perhe.
Uskomatonta. Tämä kaikki.
Ihme, että sanoja löytyi edes tämän verran.
-Henriikka