Toiveikasta natinaa

_MG_0623 kopio

Muistan, kun olin pieni, ja äiti tuli joskus talvella lumia puistellen sisälle ja totesi: “ulkona oli niin uskomattoman kaunista, että minulla oli olo, että tähän voisi jäädä ja kuolla.” Katsoin järkyttyneenä, silmät lautasen kokoisina enkä ymmärtänyt.

Nyt ymmärrän. Tämä ympäröivä maailma on luminen paratiisi. Voi katsokaa mitä sinisen, harmaan ja valkoisen sävyjä! En välitä edes, että naamani on vitivalkoinen ja huutaa aurinkoa, sillä ihailen lumista luomakuntaa ja kylmästä hytiseviä puita.

Ennakkovaroituksena teille, jotka ette talvesta tykkää: Paratiisi voi hyvinkin olla juuri tällainen.

_MG_0596 kopio_MG_0524 kopio _MG_0546 kopio _MG_0578 kopio_MG_0597 kopio_MG_0560 kopio

Lumen vuoksi kenkien pohjien alla tapahtuva natina on lähes ainoaa natinaa, jota kestän. Se on sellaista toiveikaista pakkassään natinaa, joka takaa kauniit maisemat ja punaiset posket.

    Olisi niin paljon kerrottavaa ja kuitenkaan ei mitään. Haluaisin hehkuttaa kosmetologia, jolla olen käynyt nyt vuoden päivät. Hän on niin lempeä ja taitava. Mutta en ole saanut otettua vielä arvoistansa kuvitusmateriaalia. Haluaisin hehkuttaa myös sitä, että lähden lauantaina Ahvenanmaalle. Olen käynyt siellä varmaan kymmenenesti kesällä, mutta talvinen ja harmaa Åland kutkuttaa. Mitähän vielä? Voi kuulkaa, niin paljon kaikenlaista. Huomenna kirjoitan kirjojen Netflixistä, pysykääpä langoilla.

Nyt teetä ja sympatiaa.

-Henriikka

Kurjia kaamosajatuksia

_MG_0804 kopio

Syyskuu meni ohi sormia näpäyttämällä. Niin kuin kaikki edellisetkin kuukaudet ovat menneet. Pimeitä vuodenaikoja inhoaville lohtua: luultavasti tulevat kuukaudetkin tulevat vierimään vauhdilla.

Muistan, miten opin sanan ”kaamos”. Kouvolan seurakunta järjesti joka marraskuu varhaisnuorten ”Kaamosleirin”. En koskaan osallistunut, mutta sain joka syksy koulusta lapun leiriin liittyen. Muistan kuinka kiikutin ensimmäisen leirilappuni kotiin ja tivasin äidiltä, mitä kaamos tarkoittaa. Luulin sen olevan jotain, mitä leirillä tehdään (tiedättehän, korisleiri, ratsastusleiri, eräleiri…).

Olin ensi alkuun hippasen pettynyt sanan vähäiseen tarkoitukseen, mutta muistan jonkun siinä minua kiehtoneen. Äiti kuvaili melankolista, pimeää aikaa ja talven hidasta saapumista. Varmaan mainitsi kaamosmasennuksen ja ankeina pihisevät suomalaismielet. Pidin koko kaamosta mystisenä, utuisena, tunnelmallisena eivätkä ajatukseni ole muuttuneet sen koommin.

_MG_0801 kopio

Kuvat eivät suinkaan ole varsinaiselta kaamoskaudelta vaan viime keväältä. Talvi oli kuitenkin niin surkea, että voidaan melkein puhua puolen vuoden kaamoksesta. Riutuneet ihmissielut kodeissansa polttavat kynttilöitä ja kätkevät kylmenevät jalkansa villasukkiin. Mummot ja mummosieluiset kutovat jännetuppitulehdukseen saakka ja palelevat koirat luikkivat koppeihinsa. Vihreys katoaa ja sijaan lipuu kaiken peittävä harmaus. Takkatuli palaa pienellä liekillä ja pettuleivästä pitäisi riittää koko pitkäksi talveksi.

Ui-jui-jui. Lempivuodenaika käsillä. Enää en herää auringon mukaan, sillä muuten uinuessa menisi koko aika, ikä ja terveys. Herään samaan harmauteen, johon illalla painan pääni, vaihdan valkoiset pellavalakanat tummanpuhuviin puuvillaisiin. Haaveilen öljylampusta, mutta tyydyn tuikkuihin. Kippistelen vaapukkamehua konjakkilaseista ja kehrään.

Pidän ehkä ystäville kaamosleirin, jonka sopivan lavea nimi antaa mahdollisuudet täydelle, täydelliselle kurjuudelle.

– Henriikka

ps. Mutta nyt nautin Turkista ja vielä hetken lämmöstä. Seuraile retkeä Instagrammissa @aamukahvilla ja Snapchatissa @henriikkasi.