
Torkutin yli tunnin. Pääni käynnistyi hitaasti. Tukalat tiistait.
Puin kuitenkin Kööpenhaminasta ostetut, vaalenpunaiset kengät ensi kertaa jalkaan ja tunsin oloni ihanaksi.
Istuin palaverissa ympäröitynä ihailtavilla, innostavilla ihmisillä ja minä olin yhtä takkua. Englannin kielen nyanssit karkasivat vieraskielisen ajatusvirran sekaan ja järkevät ajatukseni haihtuivat savuna ilmaan. Neljän tunnin palaveeraamisen jälkeen oli jäljellä turhautumisen jälkeinen aggressio ja pettymys itseensä.
Noustessani tapaamispöydästä huomasin kenkieni olevan mustassa öljyssä. Ei tietoakaan, mistä se tuli.

Oli koko päivän juuri sellainen fiilis kuin kaiket yöt valvoneet äidit kertovat heillä olevan. Silmät kostuvat aivan turhasta, kiukku nousee pintaan aivan puskista, eikä koskaan tiedä mikä tunne seuraa toista.
Sen lisäksi on olo, että kohta mokaan, kohta mokaan. Aivan varmasti hajotan vielä jonkun lasin tai löydän itseni murtuneen nilkan kanssa. Tekisi mieli haistattaa huilu koko valtiokunnalle, mutta sillä on nyt tärkeämpiäkin aiheita kuunneltavana.
Meinasin nimetä kirjoitukseni ”Surkean päivän iltana”, mutta huomasin kirjoittaneeni samalla otsikolla jo syyskuussa. Mutta arvatkaa mitä? Silloinkin sama ystävä tuli illaksi kylään ja muistutti olennaisesta. Että riittää olla rinnakkain, vaikka ihan hiljaa. Surkeita iltoja vartenhan ystävät myös ovat.
Jännästi kääntyi ilta voitoksi, vaikka surkealta tuntuu edelleen.
Kenkiin päin en aio enää tänään edes katsoa.
-Henriikka