Korkea kynnys olikin matala: Ensimmäistä kertaa Kansallismuseossa

Kaupallinen yhteistyö: Kansallismuseo

Tämän jutun kirjoittaminen osoittautuu varmaan samanlaiseksi asiaksi kuin Kansallismuseossa käynti: rimaa aloittamiselle luulee täysin turhaan korkeaksi. On vain niin paljon kerrottavaa, etten tiedä mistä aloittaisin.

No, aloitan keskeisestä: Kävin toissapäivänä elämäni ensimmäistä kertaa Kansallismuseossa. Vietin Idan kanssa aivan ihanan, miltei taianomaisen sunnuntaipäivän Kansallismuseossa ja sen pihapiirissä. Jälkikäteen olen vain ihmettelen miettinyt, että olipahan kerrassaan tunteentäyteistä ja mukavaa.

Miksi en ollut koskaan käynyt Kansallismuseossa?

No, ensinnäkin: skippasin Bulgarian Sunny Beachin rantaloman vuoksi yläkouluaikojen luokkaretken, jolla Kouvolasta saakka käytiin. Siinäpä teille 2000-luvun alun Suomea yhden lauseen muodossa, monessa eri kerroksessa.

Toiseksikin, eli perimmäinen syy käymättömyyteen, kansallismuseottomuuteen: se on ollut minusta vähän pelottava, vähän etäinen, vähän viileä. En ole tiennyt, että siellä voisi olla jotain minullekin. Olen ajatellut, että Kansallismuseossa on lähinnä haarniskoita ja vanhoja, suomalaisia hilkkoja ja henkseleitä.

Ja siis tiedänhän minä, että siellä on ollut vaikka mitä kiinnostavaa: jengihän jonotti barbejakin näyttelyn viimeisenä päivänä tuntitolkulla. Jossain takaraivossa on kuitenkin kolkuttanut vanhasta jäänyt epäilys, joka on nostanut kiviset portaat valtavan korkeiksi.

No, eivät ne sitten niin korkeat olleetkaan. Kauniit lähinnä. Jaksoin ja pystyin kivuta ne varsin hyvin ja hymyllä.

Kansallismuseossa on käynnissä tällä hetkellä Nick Brandtin valokuvanäyttely Inherit the Dust. Se on esillä 1.9.2019 saakka. Brandtin teemat liittyvät aina katoavaan luontoon – luontoon ennen kuin ihmiskunta suurelta osin tuhoaa sen.

Tähän näyttelyyn brittiläissyntyinen valokuvaaja on dokumentoinut Itä-Afrikan muuttuvaa ympäristöä ja uhanalaisia eläimiä. Näyttelyn idea on, että valokuvaaja on vienyt kuvauspaikoille eläinten valokuvia niiden realistissa ko’oissaan.

Enempää en halua paljastaa, etten paljastaisi liikaa. Vaikuttavista panoraamakuvista koostuva näyttely on kuitenkin ollut sen tuottaneen Fotografiskan tähänastisista suosituin näyttely.

Näyttely on tunteita sekä ajatuksia herättävä ja vaikuttava. Olisin tosi itse kaivannut kuviin vähän dokumentaarisempaa otetta: koko näyttelyn idea on niin mieletön, niin olisin varmaan saanut ideasta vielä enemmän irti, jos kuvat eivät olisi näyttäneet niin paljon siltä kuin valokuvat olisi editoitu kuviin jälkikäteen. Ehkä värit tai mustavalkoisuus olisivat toimineet seepia-henkeä paremmin?

No, oli miten oli, näyttely on ehdottomasti käymisen arvoinen. Valtavien kuvien yksityiskohtiin pystyy pureutumaan näyttelytilassa paljon paremmin kuin minkään somekuvien kautta, ja kuvien lähitiirailu lieneekin yksi parhaita asioita koko kokemuksessa. ”Katso Ida, tuolla paikallisella miehellä on tuollainen käsikoru. Hieno.” ”Katso, miten surullinen vauva. Ihan kamalaa.” Leijonat veivät jylhyydellään eläinten herättämien tunteiden määrästä voiton. Vitsi ne ovat upeita eläimiä. Ja että ihmiset osaavat sitten olla tyhmiä.

Olimme itse ilmaisella (tai siis pääsylipun hintaan kuuluvalla), 45-minuuttisella opastuskierroksella. Niitä on nyt kesäkuussa joka sunnuntai ja heinä-elokuussa aina tiistaisin ja torstaisin.

Olen vähän sellainen museokävijä, etten jaksa kovin paljon kerralla. Mieleni ärsyyntyy positiivisesti kaikesta mitä aisteilla voi irti saada, ja museoissa ärsyketulva on valloittavan suuri. Sen vuoksi joudun pätkimään museokäyntejäni osiin – tälläkin kerralla kiersin ajan kanssa ja hartaudella vain tuon valokuvanäyttelyn.

Koin ennen jotenkin huonommuutta ja lievää häpeää siitä, etten pysty olemaan museossa koko päivää tai että viimeistään parin tunnin jälkeen kaipaan vähintään kahvitaukoa. Suorittaja minussa pyrki itsepintaisesti pintaan, minkä lisäksi tuntui, että maksetulla pääsylipulla olisi revittävä kaikki mahdollinen irti ja viettää museossa avaamisesta aina sulkemisaikaan saakka.

Onneksi olen muuttanut linjaani aika vahvasti. Vähän, mutta syvemmin toimii minulle paremmin. Ja nykyään voin ihan avoimesti myöntää, että museokahvilat ja -kaupat ovat usein museovierailujen kohokohtia. Näyttelyistähän ei koskaan tiedä, mutta leivos on aina leivos.

Tälläkin kertaa pidettiin ihan kunnon lounastauko. Tarjolla oli kookos-kanakeittoa, mutta pyydettäessä kasvisversio löytyi keittiöstä kivasti lautasannoksina. Istuimme pitkään ja ajan kanssa pihapöydässä ja vaihdoimme kuulumisia.

Hyvänen aika, että mekin olemme tunteneet jo niin pitkään! Oliskohan ensitapaamisemme ollut 2012 vai 2013? Ensimmäinen kontaktimme oli, kun loppuvuonna 2011 Ida kommentoi blogiini (olin juuri aloittanut blogini ja olin ihan, että ”whaaaaat mitä tää söpö ja cool Ida kommaa XD APUA!”):

”AIII ihania kuvia!!! Odotan lissseee!”

Samanlainen olo oli sunnuntaina. Tuntui, että päivä rullaili kevyesti eteenpäin, ja tunnit hujahtelivat. On aika harvinaista ja tosi arvokasta, että ystävän kanssa on niin helppo olo, ettei asiaa ajattele kertaakaan. Odotan lissee!

Olimme valinneet Kansallismuseo-päiväksi juuri sunnuntain, koska silloin pihaan levittäytyi myös suosittu Vintage-tapahtuma. Niin yksityishenkilöt kuin erityisliikkeetkin myivät vaatekaappiensa vintage-helmiä, teemaan sopivia sisustusesineitä sekä muita menneiden vuosikymmenten antiikkiaarteita. Myyntipaikat ovat ihan ilmaisia, aika harvinaislaatuista ja kivaa. Pihalla oli myös jätski- ja kahvikärryjä, joten söimme söpöt ja vegaaniset tikkujätskit, Popsykkelit.

Emme olleet itse tällä kertaa ostohousut jalassa, vaan haahuilimme ympäriä alkukesäisen vihreää pihaa katsellen ja ihaillen kaikkea. Löysin minä vahingossa yhden pinkin puuvillamekon kympillä, myyjän mummon peruja.

Paviljongissa pyöri myös Vintage-karaoke, joten korvat saivat nauttia klassikkoja ja vanhoja helmiä. Ida ei lähtenyt kanssani tulkitsemaan Virve Rostia, vaikka maanittelinkin. ”Päivänvalossa, no ei todellakaan!”

Kansallismuseon Kesäpiha toimii muuten jo viidettä kesää. Koko kansan yhteisessä ulkoilmaolkkarissa järjestetään erilaisia tapahtumia ja sinne voi kaavailla myös oman sopivan tapahtuman.  Kansallismuseo itse kuvailee, että paikassa voi visioida ja uudelleen tulkita ’kansallisen’ käsitettä ja Suomi-kuvaa. Kesäpiha kannustaa ja haastaa
erilaisia yhteisöjä luomaan ja tuottamaan omia käsityksiään ’kansallisesta’, tuomalla
sisältöä paviljonkiin ja sen ympärillä aukeavaan pihapuistoon.

Päivän koskettavin hetki oli puutarhassa, keltaisen kirjoituskoneen ääressä. Runoilija Vinski Valos päivysti tapahtumassa ja hänen pöytäänsä saattoi istahtaa, jos tahtoi hetkessä laaditun henkilökohtaisen runon aiheesta kuin aiheesta.

Ja tietysti me istahdimme! Mielen päällä oli paljon asioita, ja kun Vinski sitten kyseli tukisanoja ja mahdollisia teema-aihioita runolle, niin sanoja ja lauseita vain tulvi ulos suusta. Lopulta runoilija luki tekeleensä ääneen. Pidättelin itkua jo siinä vaiheessa, kun runoa kirjoitettiin, vaikken tiennyt siitä vielä mitään.

Maailma tarvitsisi kyllä enemmän runoja. Vinskistä inspiroituneena kirjoitin itsekin kaksi nopeaa bussimatkalla Helsingistä Tammelaan.

Sokeriksi pohjalle jätimme museokaupan, jonka kiertämistä odotin innolla. Paikka on avara ja valoisa, kaiken kaikkiaan tosi upea. Tuotteita on hyvin valikoitu kokonaisuus, jossa korostuu taide, kotimaisuus ja perinteisen ja modernin kohtaaminen.

Aivan spesiaalia olivat kaupassa myytävät marjamehut ja -hillot. Miten täydellisiä kotiinviemisiä erityisesti turisteille, miksei muillekin!

Kaikkein kauneinta ja tyylikkäintä oli kuitenkin Kansallismuseo Collection, joka näkyy tuossa yllä olevassa kuvassa aika kattavasti. Kyseessä on uniikki Kansallismuseon oma mallisto, joka on saanut inspiraationsa suomalaisesta kansanperinteestä, Kansallismuseon näyttelyistä ja kokoelmista. Malliston ovat suunnitelleet Saija Halko, Johanna Gullichsen, Mari Isopahkala, Katriina Nuutinen, Julia Männistö sekä ensæmble duon Alisa Närvänen ja Elina Peltonen.

Itse asiassa malliston muistikirja (alla kuvassa) kiinnitti huomioni samantien. Se on aivan täydellisen ihana kesäkirja runoille ja ajatuksille erivärisine, tyhjine sivuineen ja valokuvineen. Odotan, että pääsen täyttämään sitä.

Sanoin jossain vaiheessa näyttelyopastuksessa Idalle, että minusta on kiva, että täällä on kaikenlaisia ihmisiä. Eri-ikäisiä, eri taustoista, eri syistä näyttelystä kiinnostuneita, siis kaikin puolin erilaisia. Yleensä sellaiset paikat ovat aina kiinnostavia ja niissä on mukavaa sekä rentoa olla.

Ja niin kuin alussa kirjoitin, ensikäyntini Kansallismuseoon sai riman matalaksi. Ei museon tai näyttelyiden laadun suhteen, päinvastoin. Mutta ymmärsin paikan olevan myös minua varten ja että sillä on todella tarjota vaikka mitä.

Kansallismuseo on kansanmuseo, se oli tärkeä huomata.
Menen varmasti pian uudestaan.

-Henriikka

Ps. Kansallismuseon museokauppa tarjoaa tuosta muistikirjankin sisältävästä Kansallismuseo Collection -mallistosta lukijoille -20%. Sano kassalla koodi ”AAMUKAHVILLA”.

Kuvat: Ida Hanhiniemi / 365 days with Ida, oma edit