On iloisuutta, onnea ja onnellisuutta. On hyviä päiviä, ohikiitäviä onnenhetkiä ja pitkäaikaista iloa. On kiitollisuutta, tyytyväisyyttä ja tyytymistä. Tyvenentyyntä, iloista liplatusta, keinuttelevaa aallokkoa ja riemukkaina nousevia tyrskyjä. Todellisia onnenmyrskyjä.

Kaikista kyllä nauttii, mutta olen omalla kohdallani ymmärtänyt, että kaikkein onnellisimmillani olen aivan hiljaa.

Tiedättehän?

Kun on pitänyt onnistuneet isot juhlat tai vaikka pienemmät illanistujaiset ja on ollut ihanaa. Sitten vieraat lähtevät ja hetki ennen juhlien jälkeisetä melankoliaa on sellaista autuaan onnellista – sen ihmettelyä, miten mukavaa oli ja miten onnellinen onkaan, että on saanut ne ihmiset elämäänsä.

Tai kun on kerrankin jaksanut herätä auringonnousuun ja istuu jonkun kauniin kahvikupin kanssa ikkunan ääressä. Valo paistaa sisään, suurin väsymys on selätetty, ja elämä alkaa pikkuhiljaa voittaa uuden päivän edessä.

Tai jos on läpäissyt pääsykokeen, saanut hyviä uutisia ja sen äärettömän hihkumisen jälkeen puristaa silmät ja nyrkit onnesta yhteen ja tajuaa hymyillen, että se kaikki on totta.

Tai rakastuneena, kun aamusta yöhön häärii uskomattomissa energiavirroissa ja ajattelee sitä toista niin paljon, että on perhosparvista kaksinkerroin. Ei tarvitse syödä, eikä juoda, katujen tomussa ei tarvitse laahustaa, kun leijuu reilusti asvaltin yläpuolella. Illalla makaa hiljaa silmät auki ennen nukahtamista ja hengittää syvää onnea.

Sitä hiljaista, syvää onnea koen luonnossa lähes aina, erityisesti kun olen yksin. Tai kun olen yksin yhdessä jonkun kanssa.

Siinä onnellisuutta saatan kokea, kun katson pitkään oudosti käpristyvää männynoksaa, kun ihmettelen aikani kuusenkerkkiä, jotka alkavat ilmestyä vanhojen, jo haalistuneiden neulasten välistä. Olen onnellisimmillani, kun saan ihailla hidasta, lohdullista auringonnousua valtavassa villapaidassani kesäaamulla viileillä kallioilla tai kun saan nukahtaa makuupussiini savulta tuoksuvana, nokipannukahvien jälkeen. Koen hiljaista onnea, kun leikkaan sieniveitsellä kanttarellin maasta, kun katson keväisin, kuinka purot kulkevat ja minne kaarnavene kääntyy. Hymisen hiljaa onnessani, kun saan kiehiset veisteltyä ja puut hakattua, kun käsissä on ropposellinen lakkaa ja pannussa paistuu muurinpohjalettu.

Joku ehkä kiljuu, huutaa ja karjuu onnellisimmillaan, mutta minä olen hiljaa. Ihan hiljaa.

-Henriikka

Kuvat: Eeva Mäkinen, Pyhätunturi helmikuussa 2018