Kaikkein onnellisimmillani olen aivan hiljaa

4
–
elämä, matkustusTags:

On iloisuutta, onnea ja onnellisuutta. On hyviä päiviä, ohikiitäviä onnenhetkiä ja pitkäaikaista iloa. On kiitollisuutta, tyytyväisyyttä ja tyytymistä. Tyvenentyyntä, iloista liplatusta, keinuttelevaa aallokkoa ja riemukkaina nousevia tyrskyjä. Todellisia onnenmyrskyjä.

Kaikista kyllä nauttii, mutta olen omalla kohdallani ymmärtänyt, että kaikkein onnellisimmillani olen aivan hiljaa.

Tiedättehän?

Kun on pitänyt onnistuneet isot juhlat tai vaikka pienemmät illanistujaiset ja on ollut ihanaa. Sitten vieraat lähtevät ja hetki ennen juhlien jälkeisetä melankoliaa on sellaista autuaan onnellista – sen ihmettelyä, miten mukavaa oli ja miten onnellinen onkaan, että on saanut ne ihmiset elämäänsä.

Tai kun on kerrankin jaksanut herätä auringonnousuun ja istuu jonkun kauniin kahvikupin kanssa ikkunan ääressä. Valo paistaa sisään, suurin väsymys on selätetty, ja elämä alkaa pikkuhiljaa voittaa uuden päivän edessä.

Tai jos on läpäissyt pääsykokeen, saanut hyviä uutisia ja sen äärettömän hihkumisen jälkeen puristaa silmät ja nyrkit onnesta yhteen ja tajuaa hymyillen, että se kaikki on totta.

Tai rakastuneena, kun aamusta yöhön häärii uskomattomissa energiavirroissa ja ajattelee sitä toista niin paljon, että on perhosparvista kaksinkerroin. Ei tarvitse syödä, eikä juoda, katujen tomussa ei tarvitse laahustaa, kun leijuu reilusti asvaltin yläpuolella. Illalla makaa hiljaa silmät auki ennen nukahtamista ja hengittää syvää onnea.

Sitä hiljaista, syvää onnea koen luonnossa lähes aina, erityisesti kun olen yksin. Tai kun olen yksin yhdessä jonkun kanssa.

Siinä onnellisuutta saatan kokea, kun katson pitkään oudosti käpristyvää männynoksaa, kun ihmettelen aikani kuusenkerkkiä, jotka alkavat ilmestyä vanhojen, jo haalistuneiden neulasten välistä. Olen onnellisimmillani, kun saan ihailla hidasta, lohdullista auringonnousua valtavassa villapaidassani kesäaamulla viileillä kallioilla tai kun saan nukahtaa makuupussiini savulta tuoksuvana, nokipannukahvien jälkeen. Koen hiljaista onnea, kun leikkaan sieniveitsellä kanttarellin maasta, kun katson keväisin, kuinka purot kulkevat ja minne kaarnavene kääntyy. Hymisen hiljaa onnessani, kun saan kiehiset veisteltyä ja puut hakattua, kun käsissä on ropposellinen lakkaa ja pannussa paistuu muurinpohjalettu.

Joku ehkä kiljuu, huutaa ja karjuu onnellisimmillaan, mutta minä olen hiljaa. Ihan hiljaa.

-Henriikka

Kuvat: Eeva Mäkinen, Pyhätunturi helmikuussa 2018

Pyhäpaita takaisin päälle

kommentoi
–
matkustusTags:

Olen lukenut viime päivät kommentteja edellisessä #kestäväreissu-kirjoituksessani, lukenut aiheen muita kirjoituksia, lukenut somekanavien kommentteja. Aivoni ovat muuttuneet normaaleista rumiksi ja ruskeiksi, tippaleivännäköisiksi, sillä ne ovat aivan solmussa. Olen tajunnut taas uudestaan asian monimutkaisuuden, mutta toisaalta myös sen, että ei sen monimutkaisuuden taakse voi piiloutua: yllättävän monet asiat ovat kuitenkin myös yksinkertaisia, selkeitä faktoja. Niin kuin se, että lennot saastuttavat älyttömästi.

Ehkä isoimpana asiana ja ajatuksena on noussut pinnalle, että asiat eivät voi jäädä omalla kohdallani sanojen tasolle. Aion keskittyä tekemään konkreettisia muutoksia. En kuitenkaan julista mitään, ennen kuin olen miettinyt vielä vähän enemmän.

Tällä hetkellä istun kuitenkin autossa, aivan täydessä autossa vieläpä. Siinä missä ekologisuus on kasvanut, ajoturvallisuus on hivenen heikentynyt. Takapaksissa on kahdeksat lumikengät ja niin monta merinovillakerrastoa, että ei pitäisi kyllä palella. Kahdeksan hengen perheeni matkustaa parhaillaan kahdessa autossa kohti Lappia; me huristamme Ii:ssä, toinen autollinen tekee kauppaostoksia Kuusamossa.

(Olen niin kiitollinen, etten ole itse siinä ruokakauppa-autossa.. Järkyttävää yrittää tehdä viikon kauppaostoksia isolle porukalle väsyneenä jossain jättikaupassa. Itkuksihan se aina menee, kun pitää samaan kauppakoriin löytää hiilloskyrsät, juustomakkarat, seitanversiot ja soijanakitkin.)

Olemme varanneet netistä jonkun sen verran suuren mökin, että kaikille löytyy petipaikat. Voi veljet, että saamme olla perillä koko pitkän viikon. Huomenna lähdemme tutustumaan tuntureihin koko köörillä. Lumikengät jalkaan ja lauta selkään.

Suunnittelen myös yhtä omaa vapaapäivääni mökissämme. Kun muut karkaavat aktiivirientoihin, käyn aamusaunassa, jonka jälkeen jään makaamaan mökin lattialle, takkatulen ääreen, enkä nouse ennen kuin muut palaavat illan pimetessä syömään. Tai nousen ehkä kerran keittämään kahvit.

Ajamme pian Simojoen yli. Ette arvaakaan, kuinka monesti olen jo kuullut tuon vitsin? On kyllä hienoa, että Simojoki on tällainen pohjoisempi paikka, hieno lohijoki, vaikka olisihan noita uljaampiakin pohjoisen nimiä sukunimeksi: Halti, Nuorgam, Lumikuru, Ounasvaara, Oulanka, Iivaara…

Mutta mennään nyt tällä, sympaattisella ja vähän sellaisella kotoisammalla.

Kun on eilinen junamatka takana ja tänään jo monta sataa kilometria, meinaa vähän jo jaloissa painaa. Nyt tuntuu absurdilta, että huomenna pääsee koko päiväksi pihalle. Mutta onneksi tiedän varmaksi, että pääsee.

-Henriikka

Kuvat: Eeva Mäkinen
– helmikuun reissumme viimeiseltä aamulta, kun aurinko nousi Pyhällä seitsemän maissa.

Terveisiä kuukkeli-kuplasta

4
–
matkustusTags: ,

Näytin Jannelle viime viikolla kuvia Pyhältä, Rykimäkurun laavulta. Olimme nukkuneet yön laavulla ja heräsimme aamuun hyvin nukutun yön jälkeen, kun kuukkelit kiertelivät kotipesäämme. Jaoin Lapinlokeille vähän aamiaisestani.

Janne huudahti kuvat nähtyään:

J: ”Eikä! Oliks jännää?”
H: ”No ei kai kuukkelin syöttäminen nyt mitään jännää oo?
J: ”Eikö?”
H: ”Eiku sähän et oo koskaan syöttänyt kuukkelia?”
J: ”No ei kai oo mikään oletus, että on syöttänyt kuukkelia?”
H: ”Hahahaha. Mä taidan elää jossain kuplassa taas…”

Sympaattisin oli kuitenkin mieheni loppukaneetti:

J: ”Oon mä joskus vienyt lyhteitä pihalle.”

—

Terveisiä kuukkelikuplasta ja erityisterveisiä kotiin: en ole koskaan vienyt lyhteitä pihalle.

-Henriikka

Ps. Ahdistaa, että vaikka tiedän hyvin, mitä olen tekstiin kirjoittanut, olen jo monesti lukenut: ”kikkelikupla.” Se vasta oliskin kupla.

Kuvat: Eeva Mäkinen

PyhäLinna: Lomakoti rinteessä ja kauden ensimmäiset laskut

8
–
kaverit, matkustus, outdoor, urheilu, yhteistyöTags: , ,

Kaupallinen yhteistyö: Pyha.fi

Tiedättekö sen jännittävän tunteen, kun pääsee kauden ensikertaa rinteeseen? Lauta tai sukset eivät tunnu vielä yhtään jalkojen jatkeelta, lumen liukua ja muita ominaisuuksia ennustaa vähän varovaisesti ja vähän väärin. Hetken sitä luulee, ettei muista kuinka homma toimii.

Mutta vaikka yksi välivuosikin on ehtinyt elämäni aikana laskemisesta tulla, en ole vielä koskaan unohtanut. Parin laskun jälkeen on taas ihana huomata kuinka lauta leikkaa ja vaikka hakemista on aluksi joka vuosi, varmuus kasvaa takaisin nopeasti.

Itse pääsin ensi kertaa laudalle muutama viikko sitten Pyhän rinteillä – ja vähän niiden ulkopuolellakin.

Lapin viikkomme lopuksi suuntasimme Eevan kanssa Kuusamosta Pyhälle viimeiseksi viikonlopuksi. Olimme olleet pari yötä maastossa, autiotuvassa Iivaaralla ja Pyhä-Luoston kansallispuistossa Rykimäkurun laavulla.

Laavuyön jälkeen pakkasimme savuntuoksuiset (tarkoitan: -katkuiset!) kamppeemme ahkioon, käppäilimme lumikengissä takaisin autolle ja ajoimme viikonlopun majapaikkaamme Pyhän rinteille: kolme yötä PyhäLinnan kompaktissa asunnossa tuntui ylellisyydeltä!

Ripustimme makuupussit, -alustat ja vaatteet tuulettumaan saunaan, kylmään kuivauskaappiin ja miniterassille. Purimme ruoanjämät ja kaupasta haetut ruoat jääkaappiin, napsautimme teeveden päälle, valitsimme sängyt… Asetuimme siis todella taloksi.

Koko Lapin viikkomme oli ollut pilvistä. Minua se ei haitannut, olenhan usvaisen kelin ykkösfani, mutta en kieltämättä pane pahakseni aurinkokelejäkään pakkasilla.

Kun sitten ensimmäisen kokonaisen Pyhä-päivämme (hehe, mikä sanaleikki) aamuna nousimme tuolihissillä tunturin huipulle, en meinannut uskoa silmini: yhtäkkiä taivas alkoi aueta ja aurinko paistaa paksun pilvikerroksen takaa. Ihan uskomaton tunne! Eeva, joka ei ollut laskenut vuosiin, myönsi fiiliksen olevan varsin ok, kun totesin tämän olevan parasta koko laskuhommassa.

Vedimme happea keuhkomme täyteen, fiilistelimme joka solullamme ja laskimme samantien tykkypuiden sekaan merkityiltä rinteiltä.


Tällä kertaa meillä oli laskulle varattuna vain yksi päivä. Alkuviikon olimme vain retkeilleet lumikengillä (ja rakentaneet yhden lumiukon), ja Pyhälläkin halusimme hyöriä tunturissa myös ilman lautoja ja suksia. Vaikka olenkin koko elämäni harrastanut lomia, jossa lasketaan lähes aamusta iltaan, olen alkanut lähivuosina lämmetä vähän monipuolisemmalle menolle. Kun ei tee mitään kyllästymiseen saakka, saa päivistä enemmän irti, eikä kroppakaan prakaa.

Esimerkiksi laskupäivän jälkeisenä aamuna nousimme lumikengät kainalossa tuolihissillä tunturin laelle ja palloilimme koko päivän, koko valoisan ajan, huipulla. Pimeän tullen raahustimme jalat tallustelusta väsyneinä, hiukset huurussa Tsokka-tunturikahvilaan vohveleille. (Otin revontulivohvelin, siis viittä eri hilloa. Best.)

Olisimme voineet kulkea alas majapaikalle huoltoreittiä Pohjoisrinteiden ja Tajukankaan kautta, mutta tällä kertaa nautimme vohvelit sen verran nopeasti, että ehdimme vielä hissillä alaskin.

Majoitumme PyhäLinnassa, joka on alarinteelle vasta rakennettu huoneistohotelli. Asunnot ovat rinteiden välittömässä läheisyydessä, joten autotonkin pääsee lähes ovelta suoraan laskuun. Hotelli Pyhätunturiin ja ravintola Coloradoon on matkaa noin 200 metriä, vuokraamoon noin 300 metriä. Huoneistot ovat kalustettuja ja varusteltuja – pistin merkille, että astiat olivat Iittalaa, heh. Jokaisessa huoneistossa on oma sauna, käytössä on myös lukittava ulkovarasto ja suksienhuoltotila.

Teimme jonkun verran myös töitä viikonlopun aikana (erityisesti öisin), joten oli mahtavaa, että oli oma kotikolo hommille. Omasta mielestäni parasta oli kuitenkin sängyt. Siis aivan sairaan hyvät. Minä selkävammaisena jään usein lomien jälkeen vähän vaikeroimaan alaselkäkipujani, vaan nyt hykertelin tyytyväisenä. Valitsin yläpedin, jonne sain rakennettua oman turvallisen sopen. Ei olisi tehnyt mieli lähteä lainkaan. Lakanat olivat valkoiset ja ihanasti rapeat.

En ole voinut aikoihin väittää olevani vain reppureissaaja, joka matkustelee aina mahdollisimman halvalla. Sen sijaan kontrastit matkustus- ja lomailutapojeni välillä ovat korostuneet: saatan hyvin yhdistää samalle lomalle kolme yötä hostellin dormissa syöden tonnikalaa ja makaroonia ja toisaalta siinä touhussa säästynein rahoin ottaa perään pari yötä hienossa hotellissa illallisineen. Tai nukkua teltassa leirintäalueella, jotta voin herätä seuraavana aamuna ja mennä runsaalle hotelliaamiaiselle (tositarina kesältä 2016). Molemmista saa irti omalla tavallaan, molemmat ovat elämyshakuisen matkustajan valintoja.

Pyhällä tuntui juuri tältä: kun oli elänyt alkuviikon mahdollisimman halvasti ja ulkona yöpyen, PyhäLinna oli sellainen rauhoittava loppuloman elämys. Helppo ja rentouttava, muttei tarpeettoman öky. En tarvitse timantteja. Saunan sai napsautettua päälle ja illalla pääsi kävelemään lähiravintoloihin, aamiaiset ja lounaat sai helposti aikaiseksi omassa keittiössä. Autoa ei tarvinnut käyttää koko viikonloppuna.

Varasin juuri eilen junat, jotta pääsemme Jannen kanssa ensi viikon lopulla Jyväskylään ja sieltä jälleen isoveikan kyydillä takaisin Pyhälle. Tämän helmikuisen viikonlopun lisäksi vietämme pian perheen kanssa vuokramökkiloman samoissa maisemissa. Hauskaa, että paikassa, jossa en ollut taas käynyt yli kymmeneen vuoteen, käynkin sattumalta saman talven aikana kahdesti. Nämä rauhallisemmat Lapin kohteet ovat kyllä muutenkin mieleeni: vähemmän after-skitä, enemmän luontoa ja enemmän rauhaa.

Oma perheeni on kyllä niin aktiivinen, että pakko varmaan nostaa vielä nämä pari viikkoa kunnolla punttia ja käydä vähän lenkkeilemässä, että jaksan heidän kanssaan kokonaisen viikon. Vanhempieni lomailutyylin rinnalla omani on patalaiska. Eikun salille!

Tunturin rauha, aktiivisena tai vähän laiskempana, onko parempaa?

-Henriikka

Kuvat: Eeva Mäkinen