Kolme päivää Tampereella – sopiva yhdistelmä luonto- ja kaupunkilomaa

Kaupallinen yhteistyö: Visit Tampere

Tampere on yksi suosikkilomakohteistani. No kidding, hirveän hieno kaupunki.

Olen viettänyt paljon aikaa Tampereella. Siellä asuu rakkaita sukulaisia, vieressä Kangasalla lisää. Tampereella kävin riiaamassa Janneakin silloin teininä, kun hän oli vielä kotonaan viikonloppulomilla soittokunnasta.

Kuitenkin vasta kaksi kesää sitten tein ensimmäisen varsinaisen lomani Tampereelle. Nukuin omppuhotellissa ja seikkailin ympäri kaupunkia, tutustuin kaupunkiin vielä paljon syvemmin kuin ennen. Muistan, että olin silloin jotenkin kesän alun kunniaksi aivan omissa ajatuksissani ja muistan hattaralomaani lämmöllä.

Pari viikkoa sitten sain kokea toisen virallisen Tampere-lomani, kun lähdimme Nellan kanssa rautatieasemalta junalla kolmen päivän reissuun.

Oli turvallista, kun tiesi, että matkaseurakin liputtaa korkealla kotimaan matkailulle. Ja koska meistä kummatkin ovat myös luonnon kanssa hyvää pataa, päätimme yhdistää samalle lomalle luonto- ja kaupunkimatkailua. Ensimmäisen yön olimme Seitsemisen Kansallispuiston maisemissa, toinen yö ja seuraavat kaksi päivää kuluivat Tampereen kaupunkitunnelmissa.

Tampereelle saavuttuamme vuokrasimme samantien auton aseman kyljessä olevast Europcarista seuraavaksi yöksi, että pääsimme ajamaan Seitsemiseen (autovuokrasta ja hinnoista kiinnostuneille tiedoksi viikonloppuhinnat ja kesän viikkopaketit). Myös julkisilla olisi päässyt perille, mutta omalla vuokra-autolla kulki tietysti aikatauluista riippumatta ja kätevästi ihan perille saakka.

Kaksikkomme autotietämyksestä kertoo paljon, että meni pitkälle iltaan ennen kuin tajusimme ajavamme Audia. Sekin selvisi vasta, kun googlasin varmistukseksi Audin logon. Nella toimi luotettavana kuskina ja minä vastasin DJ:n hommista – tietysti iskelmää heela holiday! Oli Tinakenkätyttöä ja sen sellaista.

Kaupan ja evästankkauksen jälkeen suuntasimme Seitsemiseen, jossa emme kumpikaan olleet käyneet aiemmin. Söimme lounasta Seitsemisen luontokeskuksella ja kävimme huoneeseemme kodiksi – majoituimme ensimmäisen yön luontokeskuksen majoitusrakennuksessa, joka toi nostalgisesti mieleen nuoruuden leirielämän.

(Minä raahasin tietysti patjani tuonne parvelle, sillä aina jos voin valita oman turvallisen ja söpön majan, niin totta hitsissä valitsen.)

Eka virallinen stoppi oli Koveron Perinnetila. Voi että miten hieno! Minulle iski heti hinku punoa pärekoreja, iskeä lyhdettä sadonkorjuunaikaan ja pelata jalkapalloa täyteen puhalletulla sianrakolla. Pari tuntia tilalla oli kuin sukellus johonkin, mistä on lapsena kuullut satuja. Koveron kruununmetsätorpan tarkoituksena on esitellä viime vuosisadan alun elämänmenoa ja siellä vaalitaan perinteistä kulttuurimaisemaa vanhan ajan menetelmin.

Kun olin jo päättänyt jäädä torppaan asustamaan, tuli lähdön aika ja taika murtui. Täytimme juomapullot pihan kaivosta ja sukelsimme metsään. Perinnetilan pihalta lähtee suoraan merkityt metsäreitit, joista valitsimme noin 6 kilometrin Torpparintaival-rengasreitin.

Kuinkas sitten kävikään? No, vähän köpelösti. Niin kuin eilisessä kirjoituksessa jo paljastin, alkoi vajaa kahden kilometrin jälkeen sataa kaatamalla vettä, ja juoksin valtava, puusta tippunut kaarnanpala pääni päällä puun alle sateen suojaan Nella kintereilläni. Siinä me sitten kökötimme sadetta pitäen puolisen tuntia, kunnes totesimme, ettei se ole menossa minnekään. Koska säätiedotus ei ollut lupaillut sadetta, olimme lähteneet melko kevyin vetimin liikkeelle. Totesimme siksi parhaaksi suunnitelmaksi palata samat, vaivaiset pari kilometriä takaisin autolle. Tulemme valloittamaan Seitsemisen reitit siten kunnolla myöhemmin.

Autossa heitimme lämmöt hetkeksi täysille, pyyhimme poskille valuneita ripsivärejä ja nauroimme katketaksemme. Luonto voimineen on mahtava juuri siksi, ettei se ole meidän päätösvaltamme alla. Reitin loppuun suunniteltu uintireissu jäi kyllä väliin.

Illalla ajoimme tekemään eräillallisen laavulle. Siitä absurdin hyvästä hetkestä julkaisinkin jo eilen oman kirjoituksensa.

Vatsat täynnä ajelimme vielä Seitsemisen nättejä teitä hiljaa valkoisella kaarallamme. Tulipaikat olivat tulettomia metsäpalovaroituksen vuoksi, mutta muutamia ihmisiä oli liikkeellä arkipäivästä huolimatta. Tosi monet levähdyspaikat olivat itse asiassa aivan tien vieressä ja vaikuttikin, että Seitseminen olisi hyvä paikka tulla viettämään vaikka ihan iltaa ilman sen kummempia vaellusaikeita.

Kävimme vielä yhdessä, iltausvaisessa laiturinnokassa ottamassa kesäisiä kuvia (yhden julkaisin jo viime viikolla Instagramissa!). Laiturin vieressä oli yksi retkikunta jo nukkumassa teltassaan, joten yritimme olla ihan hipihiljaa, kunnes yön pimetessä ajoimme nukkumaan luontokeskukselle. Olimme uhitelleen olevamme sikeässä unessa jo yhdeksältä, vaan puoleen yöhönhän se maaginen kesätunnelma taas meitä vetkutteli.

Aamulla alkoikin show, josta syntyi kertomisen arvoinen tarina. Tajusin hetken päästä heräämisestä, etten löydä kameraani mistään. En hukkaa tavaroita kuin hyvin harvoin, mutta ilmeisesti aivoni olivat pehmenneet sateesta ja täydellisestä iltaruoasta.

Lähdimme tietenkin autolla heti edellisillan laavulle katsomaan, olisiko telttaporukka löytänyt kameraamme. Laavulta löytyikin lappu, johon oli piirretty hiilellä: ”Kamera viety luontokeskukselle.” Hurrrasin suuresti. Kaahasimme takaisin luontokeskukselle ja jäimme odottamaan pelastajia, jotka tunnin patikkamatkan jälkeen saapuivatkin polkua pitkin perille. Kamera oli täysin kunnossa, ilmeisesti se viihtyy ulkoilmassa niin kuin minäkin.

Kameran pelastajat olivat about meidän ikäisiämme mimmejä, joista toinen vielä kaiken lisäksi tiesi meidän molempien blogit. Mikä pieni maailma! Tarjosimme takapenkillä kyydit Tampereelle, mutta kesälahja on vielä lähettämättä. Kiitos teille niin paljon!

Aamun kamera-shown jälkeen oli Tampereen vuoro. Kun olimme tsekanneet sisään hotelliimme ja palauttaneet auton, suuntasimme lounaalle Kauppahalliin. Paikaksi valikoitui paljon kehuttu ja puhuttu Neljä vuodenaikaa, jossa itse asiassa kävin ensi kertaa sillä ensimmäisellä varsinaisella Tampereen lomallani kesällä 2016. Emme malttaneet kieltäytyä lounasviinistä, niin kuin emme appelsiinijälkiruoasta tai espressostakaan kaiken päälle.

Viralliselle jälkkärille kuljimme kuitenkin kaupungin halki Café Puustiin, Sorsapuiston laidalle. Sympaattisessa kahvilassa on kunnon mummolameno ja päämääränä tarjoilla maailman parhaita korvapuusteja. Valikoiman helmiä ovat aina tuoreet, pehmeät ja luomuvehnäjauhoilla, aidolla voilla ja ceyloninkanelilla leivotut korvapuustit sekä suolaiset juustopuustit. Minä mutustin toki gluteenitonta mustikkapiirakkaa ja jäätelöä, mutta Nella piti kunnon puustiraadin.

Lopulta vierimme pullantuoksuisina ovesta ulos kohti uusia seikkailuja. En tiedä, oliko järkevin idea syödä piiraita, jäätelöä ja korvapuusteja jokaiseen vatsan onteloon saakka ennen päivän liikuntahetkeä, mutta kuka nyt mistään järjestä piittaakaan?

Olin odottanut innolla, että pääsisin vuoden ensi kertaa suppailemaan. Kaupin vedenottamon hollilla, Hiking Travelin vuokraamolla, sain märkäpuvun päälle ja laudan alle. Nella tajusi, että voisi lähteä vesileikkien sijasta fatbike-retkelle ja katosi pyörineen ryteikköön. Minä lähdin melomaan aallokkoon ja palasin retkeltäni vasta tunnin päästä. Ensin sporttailin täysillä, kunnes tajusin, että kaikkein ihaninta oli istua laudalla ja antaa aaltojen viedä.

Illalla odotti kuitenkin päivän eniten odottamani aktiviteetti – sauna ja uinti Rauhaniemen kansankylpylässä. Olen lukenut niin monesti ja nähnyt niin monta kuvaa paikasta, että oli jo aikakin päästä paikan päälle. Kaiken lisäksi Tampere on maailman saunapääkaupunki.

Kökötimme hurjan kuumissa löylyissä konkareiden kanssa, ja kävin uimassa Näsijärven viileässä vedessä samalla, kun lapset hyppivät tornista veteen palelematta lainkaan. Paikassa vallitsi sellainen supisuomalainen rentous. Kurttuisia kyynärpäitä, länkisääriä ja pallopolvia. Saunahattuja, virttyneitä pyyhkeitä ja sandaaleja. Auringossa kärähtänyttä ihoa, röhönaurua ja hyväksyviä hymähdyksiä elämälle ja menevälle hetkelle.

Päivä hujahti iltaan hetkessä. Tällä kertaa emme malttaneet käyttää aurinkopäivää sisätiloissa, mutta Sara Hildénin taidemuseo sekä Muumimuseo olivat kyllä listalla. En voi uskoa, etten ole käynyt kummassakaan vielä koskaan!

Bussi kuljetti saunan jälkeen meidät keskustaan, jossa suuntasimme kesäeuforiassa kevyin askelin illalliselle Henriksiin. Olipa muuten aivan loistava illallinen ja erityisesti yhdestä syystä. Eikun sittenkin kahdesta! 1. Oli Riesling-viikot 2. Tein kerrankin niin kuin olen useasti uumoillut tekeväni. En tilannut lainkaan pääruokaa, vaan pääruoan sijasta kaksi alkuruokaa lisää. Beeeest. Kunniamaininnat sitruunarisotolle sekä sokerisuolatulle lohelle, varhaisperunalle ja piimälle. Niin ja jälkiruoalle myös, jossa oli jugurttimoussea, raparperisorbettia ja mansikkaa.

Tampereella majoituimme Lillan Hotel Café Butikissa, joka on valehtelematta yksi ihanimpia, ellei ihanin hotellikokemus, joka minulla on. Huone oli ihan älytön! Korissa odotteli lempilimuani, ruusunmakuista, ja aito hirsiseinä oli kaivettu näkyville sängynpäädyn takaa. Pyyhkeet ja kylpytakit olivat niin kauniita ja mietitittyjä, etten ensin uskaltanut edes koskea niihin. Viinikan kaupunginosassa sijaitseva hotelli on rakennettu vanhaan taloon ja suunniteltu huolella pienimpiäkin yksityiskohtia myöten. Huoneen hinta on vajaa parisataa yöltä.

Ilta laski Tampereen ylle, minä hykertelin lomaoloani. Nella pelasi Tinderiä ja löysi mielettömästi perhomiehiä digihaaviinsa. Kaikki hyvin auringon alla.

Hotellin yhteydessä toimii myös pieni putiikki sekä kahvila, joka taitaa olla tamperelaisten uusi suosikkipaikka. Istuimme pitkään aamiaiselle, join  kolmetoista  kolme kuppia kahvia ja suunnittelimme päiväämme. Ennen iltapäivän kotiinlähtöä ehtisi vielä vaikka mitä.

Suuntasin ensin tuttuun tapaan Design Boulevardille, suosikkikaupaani Tampereella, mutta järkytyksekseni kivijalkaputiikki olikin lopettanut ja siirtynyt vain nettiin. Huh huh. Onneksi korttelissa riitti muita uniikkeja puljuja, joiden ovet olivat auki.

Viimeisen päivän lounas nautittiin Pikkubistro Kattilassa, jonne saimme Emminkin seuraksemme. (Emmi on muuten yksi Hungry for Tampere -projektin ambassadoreista!) Lohimureke oli ihanaa, ja koko paikka kokonaisuudessaan kotoisan viihtyisä, vaan pitääpä tulla vielä uudestaan toisen kerran, kun vatsa ei ole enää yhtään aamiaisesta täynnä. Tällaiset ravintola- ja kahvilaputket ovat ihania, vaan navan pilkottaessa paidan läpi, voi alkaa nostaa valkoista lippua ilmaan, vaikka edessä olisi miten ihania makuja.

Päivän viimeiset etapit olivat iltapäiväkahvit Tallipihan kahvilassa ja jo monivuotinen suosikkini, farkkukauppa INCH”.

Tallipihan tunnelma on yltiöromanttinen, periaatteessa perusmakuuni verraten vähän liiankin siirappinen, vaan viihdyn siellä silti. Valitsin kahvilan nurkkapöydän, jonne kipitin kahvikuppini, pistaasimacaronleivokseni ja vaahtokarkkitikkarini kanssa (jälkkärille on oma maha). Kahvien jälkeen kiersin vielä tallipihan suklaapuodin, mutta sen verran vinhalla tahdilla kuitenkin, että ehdin vielä INCH:iin ennen junanlähtöä.

Repesin aivan todella pahasti, kun hetken aikaa kaupassa pyörittyäni tuttu myyjä saapui sisään lounaanhakureissultaan. Hän raotti eväsrasiaansa ja sieltä paljastui tuikitamperelainen näky: mustaa makkaraa ja puolukkahilloa. Miten joku voi näyttää noin söpöltä noin ruman ruoan rinnalla? (Otan suurena kohteliaisuutena, että Jannelle meni kuvia läpi katsoessaan aivan läpi, että kuvassa olisin minä itse.)

Niin paljon kuin Tampereesta pidänkin, tuon veri-ohraherkun minä jätän suosiolla muille.

Joo, ostin kyllä farkkusortsit ja tuon huutavanpunaisen mekon. Olin todella tehokas sovittelija, vaan en niin tehokas, etteikö olisi tarvinnut juosta junaan. Pujottelin raitiovaunurakennustyömaana toimivaa Hämeenkatua ristiin rastiin ja ehdin onneksi ajoissa.

Junaan istuessa tuntui kuin olisin viettänyt Tampereella viikon. Suunnitelmani oli ollut ostaa litra kirsikoita evääksi kotimatkalle, vaan enpä ehtinyt. Onneksi ravintolavaunun kahvissakaan ei ollut valittamista.

Olen käynyt kalassa niin monet kerrat merta edempänä, mutta ymmärrän koko ajan paremmin, että se on ollut usein niin turhaa.

-Henriikka

Ps. Lisää kesälomavinkkejä Tampereelle löydät: www.visittampere.fi

Kuvat 1, 6, 9, 10, 11, 13: Nella Himari / Kaukokaipuu

Kategoriat: kaverit, matkustus, yhteistyö Avainsanat: 4 kommenttia

Kolme päivää Tampereella – sopiva yhdistelmä luonto- ja kaupunkilomaa

4 kommenttia

  • Emppu sanoo:

    Tä oli tosi kiva postaus! Melkein tekisi mieli matkustaa Tampereelle mutta ei pidä sitä kauheasti täällä Turussa huudella.😁 Olisi muuten kivaa joskus nähdä tällainen Turun miniloma-juttu myös. 😃

    • Henriikka sanoo:

      Hahahaha :D mahtava kommentti. Ja joo, tekisin tosi mieluusti tällaisen esim. Turusta (tai nimenomaan Turusta).

  • Tämä on ehkä suosikkipostaukseni ikinä! Tampere on niin ihana, paras kaupunki. Olen asunut siellä monta vuotta ja koen tuntevani kaupungin todella hyvin. Jos joku täällä ulkomailla kysyy, niin sanonkin aina olevani Tampereelta, vaikka viimeisen vuoden olen asunut Jyväskylässä (siis ennen tilapäistä ulkomaille muuttoa). :D Usko tai älä, mutta minunkin tekee mieli tehdä reissu tuohon ”kotikaupunkiini”! Postauksesi sisälsi paljon kaikkea, mitä en vielä ole Tampereella tehnyt/nöhnyt/kokenut. Ihan mahtavaa, että eri ihmiset löytävät eri paikoista niin erilaisia asioita – antaa paljon uusia ideoita! Tämä kertoo myös Tampereen monipuolisuudesta ja laajasta tarjonnasta.

    Tykkään kovasti sutjautuksista sun teksteissä. Nauran täällä itsekseni tuolle Audi-jutulle, ”kuka nyt mistään järjestä piittaakaan” -lausahdukselle ja ”katosi pyörineen ryteikköön” – hahahaha! Huippua! 😄

    • Henriikka sanoo:

      Ihana kommentti, kiitos. Tampere on kyllä niin monipuolinen ja värikäs, tuntuu löytyvän vähän jokaiselle jotakin. Ja se on kyllä just niin, että oman kotikaupungin ihmeellisyydetkin saattaa vasta tajuta, kun joku ”ulkopuolinen” kertoo niistä.

      Aurinkoa!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.