kaupallinen yhteistyö: Viljandi Folk Music Festival

Kolme päivää ilahtuneena, vapautuneena kuunnellen folk-musaa viltin päällä nurmikolla, ritariaikaisten linnanraunioiden ympäröimänä, pikkusisko viekussa. Siinä se kaikki, tiivistetysti.

Heinä-elokuun vaihteessa Virossa, Viljandin pienessä kaupungissa järjestettiin jo 17. Viljandi Folk Music Festival, kansan- ja maailmanmusiikkia tarjoileva hyvän tuulen festari. Me lähdimme Roosaliinan kanssa paikan päälle katsomaan, miten etelässä tanssitaan ja ilakoidaan.

Kannatti ehdottomasti lähteä. Oli kesän rennoimpia päiviä, sellaisia hymyilyttäviä ja hykkerryttäviä, jollaisina ei vain voi ajatella mitään kurjaa.

En ollut kuullut ennakkoon Viljandista yhtikäs mitään. Ennen reissua selvitimme tietysti paikan olemusta uteliaina.

Etelä-Virossa, metsien keskellä sijaitseva Viljandi on täynnä historiaa käsinkosketeltavan konkreettisessa muodossa, sillä aikoinaan valtaa pitäneen liiviläisen ritarikunnan koreat linnan rauniot ympäröivät kaupunkia. En ole niinkään kova historia-fani silkan historian vuoksi, mutta tarinat, kohtalot ja erityisesti ihmiset saavat minut kiinnostumaan vuosisadasta tai -tuhannesta huolimatta.

Viljandissa on myös upeaa, vanhaa puuarkkitehtuuria: värikkäät, suloiset ja usein kumman valtavat talot seisovat mutkittelevien pikkukatujen molemmin puolin. Kaupungin välittömässä läheisyydessä on myös järvi, joka avautuu kumpuisen mäen alla. Suikulan muotoista järveä reunustaa valkoinen hiekka ja se onkin suosittu myös rantalomailijoiden keskuudessa: järvellä killuu polkuveneitä ja veden äärellä pelataan ahkerasti beachia. Pelikenttien ohi kävellessä tuli olo, että jokaikinen viljandilainen nuori pelaa lentopalloa.

Me yövyimme järven rannalla sympaattisessa, pienessä Aasa Guest Housessa, josta tulikin meille sellainen kotipesä: iltapäiväunista ehti tulla pitkän viikonlopun aikana rutiini.

Tilanne oli senkin vuoksi spesiaali, ettei Roosaliina ollut koskaan ennen ollut kesäfestareilla, siis millään tuollaisilla kesähurmiollisilla musiikkikarkeloilla. Ja omatkin festarikokemukseni ovat niin rajalliset, että esimerkiksi Kaustisten sijaan olen kirmannut vain Ilosaaressa, Flowssa ja Jazzeilla. Maailma Kylässä -festivaali oli ehkä muistoistani tällaista kansanmusiikki-kokemusta lähimpänä.

Mutta lähdimme tapahtumaan uteliaina. Torstaina lautta- ja automatkan jälkeen saavuimme jo iltapäivästä perille. Avajaisia emme ennättäneet nähdä ja sunnuntaina lähdimme jo ajoissa kotimatkalle, mutta saimme silti kokonaiset kolme festaripäivää neljästä.

Festareiden tunnelma oli aivan ihana: välitön, lämmin, rento. Festareilla oli 9 eri lavaa, joista kaksi on selkeästi suurimmat, ja pari kokonaan rajatun festivaalialueen ulkopuolella, kuitenkin kaupungissa ja alueen välittömässä läheisyydessä. Yksi lava oli suuressa teltassa, yksi vanha kivikirkko alueella.

Kävijöitä festareilla on vuosittain yhteensä yli 25 000, keikkoja on yli 100 ja muusikoitakin 800. Hulabaloo-hommia siis, mutta jollain tavalla kuitenkin tosi hyvin organisoituna ja niin, ettei missään vaiheessa tullut ahtauden tuntua tai sellaista oloa, että saisipa kunnolla hengitettyä. Moni tulee paikalle vain päiväksi tai vain yhden konsertin ajaksi, mikä tekee mukavaa väljyyttä viikonloppuun. Keikkoja pystyi aina katsomaan pyyhkeen päältä köllötellen, jäätelö kädessä, ja mäkinen maasto antoi lyhyemmällekin vähän armoa: lavalle jopa näki!

Viisi hyvin olennaista huomioitavaa seikkaa olivat:

1) Yllätyksellisyys. Koska vain saattoi tapahtua mitä vain. Kadunkulmissa kökötti kaikessa hiljaisuudessa 6-vuotiaita supertalentteja soittaen milloin mitäkin säkkipilliä, keskellä festarialuetta oli höyryä taivaalle tuprutteleva sauna ja yhtäkkiä joku kaivoi käsilaukusta sellon ja alkoi soittaa ja tanssia.

2) Lapsiperhemyönteisyys. Oli ilo nähdä, että festivaali oli monelle koko perheen yhteinen tapahtuma ja perinne. Vaikka suurin osa oli paikalla ilman muksujaan, lapset mahtuivat meininkiin hyvin. Heille oli omaa tiipiitä ja labyrinttiä ja siellä ne juosta menivät infolaput selässään ilman sen kummempaa häsellystä, että onko se nyt ok ja entäs jos he pilaavat kaiken.

3) Eräperinteen ja kansanmusiikin läheinen suhde. En tajua, miten en ollut tätä hoksannut! Monesti viikonlopun aikana tuntui, että on kouluaiheiden äärellä: festarialueen käsityöpajoissa tehtiin pajupillejä, nahkahommia ja muita eräperinnekäsitöitä, ja muutenkin luonto oli monessa läsnä.

4) Pellavan määrä! Huh huh, onneksi sentään pyyhkeemme olivat pellavaa, muuten emme ehkä olisi sopineet joukkoon. Otin itsekin pellavamekon mukaan ajatellen, että tämähän varmaan sopisi festareille kivasti, kunnes perillä tajusin, ettei siskoni enää löytäisi minua kaiken pellavan keskeltä, jos sonnustautuisin asuuni. Luonnonmateriaalit olivat muutenkin kovassa huudossa, samoin erilaiset lippalätsät, pitsipipot, kangaskassit ja nahkareput. Aivan kuin aikoinaan seurakuntanuorissa!

5) Kansanmusiikki on Virossa coolimpaa kuin Suomessa. Kansanmusiikki tuntui olevan huomattavan paljon enemmän valtavirtamusiikkia Virossa kuin täällä meillä. Kuinka moni teistä tuntee suomalaisia kansanmusiikkikappaleita tai -artisteja? Kuinka moni on soittanut kansanmusiikkisointinta? Jostain syystä tanhuilla ja muilla kansanmusiikkiin liittyvillä harrastuksilla oli lapsena aina vähän nolo maine. Toivottavasti tämä on jo nyt muuttunut.

Artisteista jäi parhaiten mieleen ylläolevan kuvan nuori muusikko-kaksikko Duo Ruut, joka selkeästi edusti uuden sukupolven modernimpaa kansanmusiikkia. Meikittä ympäri festarialuetta viilettänyt kansanmusiikki-hipsterihkö parivaljakko herätti huomioni jo ennen kuin tiesin heidän esiintyvän siellä: kelailin, että tuollainen päälakilakki voisi minullekin sopia. Tästä musiikkivideosta saa ihan magean kuvan heidän tuotannostaan.

Myös Puuluup on soinut Spotify-tililläni ahkerasti. Süüta mu lumi on NIIN ihana, samoin Puhja tuulik. Tämä mies-duo vaikuttaa vähän kajahtaneelta, mutta ehkä siihen heidän karismansakin perustuu.

Ethno Estonia saattoi suun leveimpään hymyyn. Ryhmä yhdisti nuoria muusikoita eri puolilta maailmaa (16 kansalaisuutta!) ja esitti kappaleita niin Suomesta, Intiasta kuin esimerkiksi Brasiliastakin. Parin viikon musiikkileirillä opetellut kappaleet olivat musiikillisesti rikasta ja monipuolista kuunneltavaa, ja leirillä syntynyt yhteishenki näkyi kilometrien päähän.

Mutta aika pitkälti kiertelimme ja kuuntelimme keikkoja musiikkituristeina. Valitsimme joka päivältä kolme, neljä keikkaa, jotka halusimme nähdä ja sitten sovelsimme aikataulua fiiliksen mukaan. Oli niin upea ilma, ettei sisätiloihin juuri tehnyt mieli mennä, joten priorisoimme ulkokeikat.

Myös Viljandissa näkyi selkeästi asennemuutos. Festarit ottivat nyt ensimmäistä kertaa radikaaleja steppejä kohti vastuullisuutta: aluella myytiin kestoastioita, omaan kuppiin kahvin tilatessaan sai usein alennusta, lähes kaikki käytetty muovi tai muu materiaali oli kierrätettyä ja/tai biohajoavaa, kierrätys oli laaja-alaista ja esimerkiksi julkisen liikenteen mahdollisuuksiin oli kiinnitetty erityishuomiota.

Juttelin festareiden markkinointikoordinaattorin kanssa, ja hän kertoi, että on ollut aikamoinen duuni puskea ensimmäistä kertaa vastuullisuus niin valtavana teemana läpi kävijöille ja etenkin järjestäjille. Oli kuitenkin kiva huomata, ettei asiasta tingitty, vaan se oli otettu tosissaan ja yllättävän radikaalistikin huomioon näin vikkelästi.

Asennemuutos näkyi myös ruokakulttuurissa: tällainen keliaakikko-kasvis+kala-syöjä löysi jo reilusti syötävää itselleen, vaikka liha olikin se, joka selkeästi vielä jylläsi. Luulen, että parin vuoden päästä muutaman vegaanitiskin rinnalle on syntynyt vaikka minkälaista modernia ja perinnettä miksaavaa ravintolaa ja ruokatoimittajaa.

Festivaalipäivät alkoivat aina myöhäisellä ilta, joten aamuisin ja päivisin oli hyvin aikaa nukkua pitkään, istua hartaudella aamiaisen äärellä (naurattaa, kun kuulostaa siltä, että olisimme pitäneet aina aamuhartauksia), kierrellä kaupunkia ja sen antiikkiputiikkeja, löhötä rannalla ja uida ja nauttia kaupungin kahvila- ja ravintolatarjonnasta.

Yhtä ainutta ketjuravintolaa tai -kahvilaa en muista nähneeni – oli ihanaa, kun kaupunki oli täynnä puutaloihin rakennettuja, sympaattisia kuppiloita ja ruokapaikkoja. Erityismaininnan saa rennon tunnelman kahvila-ravintola Fellin, joka on valittu useasti Viron parhaimpien ravintoloiden listalle.

Ja toisaalta kaupungin ollessa niin mini, kaikkialle käveli aivan helposti pelkillä omilla jaloillaan ja kokonaisuuden otti haltuun aivan helposti. Asukkaita kaupungissa ei ole kuin vajaa 20 000.

Olisi ihan lähistöltä löytynyt myös Soomaan kansallispuisto ja luonnon ihmeet, mutta jätimme ne seuraavaan reissuun.

 Kotimatkalla otimme vielä muutaman tunnin Tallinnassa kaupungissa kiertelylle ja illalliselle intialaisessa ravintolassa. Satamassa kävikin sitten vähän hassummin, kun onnistuimme monien sattumien summana skippaamaan oman laivamme ja kävelemään kasseinemme kaikkinemme Gotlannin laivaan.

Huh onneksi saimme kuulla juuri ennen laivan lähtöä, että olemme väärässä laivassa, minkä jälkeen rynnimme paniikkinauraen vastavirtaan takaisin terminaaliin odottamaan kiltisti muutaman tunnin päästä lähtevää, seuraavaa Helsingin laivaa. Olisi saattanut olla pienoinen yllätys tajuta, että on matkalla Gotlantiin ilman hyttiä, vaihtovaatteita tai mitään muutakaan. Vaan olisipa sekin ollut seikkailu, josta olisi varmasti selvitty. Ja josta olisi nyt hienoja stooreja kerrottavana.

—

Festareista ja viikonlopusta jäi tosi hyvä mieli. Sellainen, että voisin aivan hyvin palata ensi vuonna uudestaan. Ja toisaalta harkita lippujen hankintaa myös Kaustisille. Näinköhän siellä on yhtä paljon pellavaa?

-Henriikka

Kuvat 1, 4, 8, 19, 28: Viljandi Folk Music Festival