arkisto:

tammikuu 2013

Kellä kulta, sillä onni.

Kultaisten ja hopeisten korujen käytöstä kuulee vaikka minkälaisia analyyseja. Kaverit keskustelevat intensiivisesti, kun toinen tykkää hopeasta, kun taas toinen vannoo kullan nimeen. Kihla- ja vihkisormusten yhteyksissä päästään aina syvimpiin analyyseihin. Selailin huvikseni useita nettipalstoja asian tiimoilta ja kommenttien joukosta löytyi esimerkiksi seuraavanlaisia:

”Kesällä on kiva pitää hopea/valkokultakoruja kun iho on ruskettunut.”

”No hopeiset on ainakin enemmän muotia ens kesällä.”

”Minä käytän sekä että ja ihan sujuvasti sekaisin. Onhan monissa koruissakin molempia värejä.”

”Riippuu värityypistä. Esim. kevättyyppiä pukee kulta, kesätyyppiä hopea.”

”Hopeaa, aina.”

”Kultaa! KULTAA!!!! Ihanaa kultaa! Itse rakastan kyllä kultaa ja kullanväriä yli kaiken, siinä ei enää paljon paina se sopiiko omaan ihonsävyyni paremmin kulta vai hopea.”

”Mielestäni ruskea solarium tai auringosta saatu ruskea naama ja sellaiset suuret paksut kultaiset renkaat ei sovi yhtään kellekkään! ja ihan OUT, ja vanhentaa jokaisen ihoa olkoot kyse vanhemmasta tai nuoresta naisesta. hopeaa ja valkokulta on in.”

”Kaikki metallit on olleet muotia jo 2005 vuodesta asti, kengissä, vöissä ja laukuissa. Tuntuu vähän siltä ettei ne mihinkään katoa.”

”siis meneekö tämä nyt niin että jos iho on sinipohjainen niin hopea sopii paremmin ja jos iho on keltapohjainen niin kulta sopii paremmin?”

”Kultaa, hopeaa, valkokultaa, pronssia.. tykkään noista kaikista. Ja rakastan koruja, olisi tylsää jos kaikki koruni olisi vaan yhtä tiettyä metallia, käytän myös rihkamakoruja, onpahan ainakin vaihtelua :)”

Lähde: keskustelu.plaza.fi

Niin kuin ehkä olette havainneet, itse pitäydyn usein kultaisessa Viime vuosien aikana loojaaliuteni kultaa kohtaa on kasvanut ja vahvistunut, ja kuvistakin huomaa, että viimeaikojen koruostokset puoltavat asiaa. Ja itse asiassa kultahan on ollut nyt niinkö in, muotilehdethän hehkuttavat sen perään minkä ehtivät. Hopeista pidetään yleisesti ottaen elegantimpana, kun taas kultaa iättömämpänä. Tällaisten seikkojen allekirjoittamiseen en ryhtyisi, etenkään näiden epä-iättömien rihkamakorujen kanssa. Olen vain yksinkertaisesti huomannut, että viihdyn paremmin kultaisessa. Aika näyttää tavoitanko koskaan sellaista tasoa, että haikailisin aitojen metallien perään.

Hei mutta mitenkäs nuo nettipalstoillakin ilmenneet värianalyysit? Kuka on kevät ja kuka talvi yms yms? Onko porukalla kokemusta ja haluisiko joku laukoa mielipiteitään siitä, ovatko ne hyödyllisiä vai pelkkää huuhaata? Missä moisia tehdään ja mitä sellainen kustantaa?

Henriikka

Kun Chigago kuoli. Ja Vallila.

Kaikkien luonnostekstien perukoilta löysin marraskuisen asukokeilun: vanhat kunnon lappuhaalarit! Smithy’sin kuluneet, vaaleat farkkupökät löytyivät Valtterin kirpputorin jäähyväiskerralta hurjaan kahden euron hintaan. Jo Lontoon vintagakauppoja kiertäessäni olin pitänyt silmäni auki perinteisten lappuhaalarien kohdalla, mutta oikeita ei osunut silloin kohdalle. Ainahan farkkuhaalareissa takapuoli näyttää suurelta laatikolta (miksi olen etsinyt tätä vaatekappaletta?), mutta Lontoon haalarit kasvattivat pyllyn suorastaan omaksi planeetakseen. Onneksi Valtteri pelasti taas kerran.

Mutta eipä pelasta enää. Valtterin kirpputorin lopettamisen suhteen olen vielä siinä kriisin vaiheessa, että kiellän tämän tosiasian totaalisesti. Kun siirryn varsinaiseen suruvaiheeseen, tarvitaan paljolti nenäliinoja, lohtua ja kasoittain irtokarkkeja. Koko identiteettini on kehittynyt tämän legendaarisen kirpputorin päälle. Joku voi pitää kyseistä suht huterana pohjana, mutta minä jään rakkaudella muistamaan Valtteriani.

Henriikka

Kun geenejä jaettiin

”Saadapa hiukset kuin siskollani”, ajattelen usein. Onkin aika pyhittää tälle ja muille hiustoiveille kokonainen juttu. Omat hiuksenihan ovat vaaleat, puolipitkät ja suhteellisen paksut. Jokainen hius on kuitenkin erikseen ohuenlainen ja hiukseni sähköttyvät helposti, eikä ilman mömmöjä suostu luikertelemaan kuin päässä liimattuna. Jotain epämääräistä taipuisuutta on, joka on kiharoista kaukana. Olen kokeillut välillä hiustenvärjäämistä, mutta viimeisen noin vuoden ajan olen taas totutellut olemaan tavallinen, vaalea itseni. Pituudet on koettu lyhyestä kasaripiiskan kautta takaisin pitkään. Hiushistoriasta kirjoitinkin jo aikaisemmin.

Siinä missä minulla on ollut epämääräisen kihartuvat ja haperot hiukset, on siskollani ollut aina piikkisuorat ja vahvat. Kaikki hiusvärit (6.luokan epämääräistä vaihetta lukuun ottamatta) ovat näyttäneet hyvältä. Ja nyt kun hiukset ovat vielä kasvaneet pituutta, niin niihin ei tarvitse edes käyttää erityisemmin aineita. Siinä missä minä väännän hiuksiani loputtomiin, päätyen lopulta nutturaan, niin Roosaliina heilauttaa hiuksensa silmien edestä ja that’s it. Niin väärin!

Toisaalta, asioillahan on tapana olla kaksi puolta. Kun minä ihailen siskoani luonnollisen kaunista ja oletuksena liukuvärjätyn näköistä kuontaloa, niin hän pohtii, miksei itse saanut vaaleita hiuksia. Siinä missä minulla on suihkun jälkeen latvat laineilla, niin hän vääntää suoria ja liukkaita hiuksiaan kiharalle tuntikausia. Ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella.

Nuorempana kuuluin henkeen ja vereen siihen klaaniin, joka piti hiuksia uusiutuvana luonnonvarana ja muunteli tyyliä ahkerasti. Harkitsin kaljuakin pitkään, kunnes totesin vaaleiden kulmakarvojen toimivan kaljun kaverina hivelen liian paljon sairas-vaikutelmana. Vuosien myötä minusta on kuitenkin tullut yhä enemmän nössö. Pohdiskelen ja mietin, mutta harvemmin tartun toimeen. Enkä oikeastaan edes pohdikaan niin lujasti. Muutamia haaveita minulla kuitenkin vielä on, jotka mitä luultavammin toteutan ennen kuolemaa:

– permanentti. KYLLÄ, tuo vaiettu salaisuus, 80-luvun hitti ja samaisen vuosikymmenen myötä koomisia fiboja saanut hiussysteemi (ei ei, ei lyhyisiin etuhiuksiin kiharoita, jos minulla on silloin sellaiset)
– skarppi, tasapitkä polkkatukka: ilman otsatukkaa, ilman hämäriä eripituisia hiuksia.
– luonnollisen oranssi väri. Tämä on haaveista pitkäaikaisin, josta en vaan pääse yli enkä ympäri.

Kouvolassa minulla oli luottokampaajana Tuccabuodin ihana Hanna, mutta kun elämä heitteli toisaalle, ei luottokampaajaa ole löytynyt. Olen kuitenkin todennut, ettei tälläisellä nykyisellä tylsällä linjallani edes luottokampaajaa tarvitse …Vaikka olishan se ihana. Jatkan etsintää.
-Henriikka

THREE STRIPES

Tämä on mahdollisesti yksi parhaista katumuotirivistöistä, joita olen blogissani julkaissut. Kiitos siitä kuuluu jollekin tuntemattomalle, ahkeralle Addu-seuraajalle, jolle ojennan kaikki propsit. Tai ehkä sittenkin vain puolet, sillä vähintään puolet pisteistä kuuluu kuitenkin itse pukeutujille.

Adidaksen luova yhdistely sai minut siirtymään yhä lähemmäs näyttöruutua. En pidä itseäni kovinkaan merkkiuskollisena, mutta Adidaksen (etenkin retro Adidaksen ja Adidas Originalin) kohdalla on kuitenkin tehtävä pieni poikkeus. Enjoy.

Jostain oudosta, sekopäisestä syystä minun tekee usein mieli lopettaa tekstini kirjoittamalla ”u-u-uuuu”. 
En sitä kuitenkaan mielihalusta huolimatta tee. 
Tiesittekö muuten, että suomalainen vaatemerkki Karhu myi kolmen raidan oikeudet taannoin suhteellisen pienellä hinnalla Adidakselle. No, mutta mutta, ehkä Karhu voi nyt ajatella tehneensä hyvän työn.
-Henriikka
Kuvat: shortiesinadidas.tumblr.com

Kotiloituva perhonen

Vihdoin näytän teille kuvan todistusaineistoksi siitä,
että talven tullen alan hiljalleen kotiloitumaan.
Parempi skipata paukkeet ja pakkaset.
Nähdään sitten keväällä.
Jos nyt tosissaan ollaan, niin kyseessä on kuitenkin eräs hauska hius-ja kuvakokeilu Aalon kanssa.
Hän tarvitsi valokuvaportfolioihinsa hiuskuvia ja pyysi minua mallikseen.
Tässä ehdottomasti yksi villeimmistä kokeiluista,
ja kuka tietää, josko saisin myöhemmin lisää kuvia käsiini.
Meikseli kotiloituu, hot vai not?
Henriikka

Sävyt sopivasti ristiriidassa

Asukuvaa tupsahtaisi kaikelle kansalle juurikin nyt. Tässä on sellainen kokonaisuus, joka rakentui yksinkertaisesti niin, että tulin aina tulokseen, että jotakin puuttuu. Niinpä lisäsin kerta toisensa jälkeen pieniä lisäjuttuja asuuni, kunnes olin tyytyväinen. Ja itse asiassa, vaikka suomalaisenhan ei näin kuuluisi sanoakaan, niin näissä tamineissa olin tyytyväisempi itseeni kuin pitkään aikaan.

Otsikossakin ilmaistu sävyjen ristiriita syntyi viininpunaisesta piposta ja kirkkaanoranssista, mattahuulipunasta. Nuo kaksi väriä painiskelivat juuri sopivasti keskenän. Muissa asustevalinnoissa olin niukempi, sillä hopeisen ristikorvakorunkin kelpuutin vain toiseen korvaan.

Asu oli myös siitä erikoinen tapaus, että kenkiä lukuun ottamatta kaikki on hankittu kirpputoreilta. Suurimman osan vaatteistahan hankin juuri käytettynä, mutta useimmiten yhdistän vanhat uudempien kanssa. Tässä tapauksessa Vagabondin nilkkurit olivat ainoat, jotka puolustivat uusien puolta. Leviksen farkut, Vogue-collegen ja muut vanhat tutut olen esitellyt ennenkin, mutta Fidalta ostettu viininpunainen pipo ja mummo-laatikkotakki ovat viimekesäiseltä Espoon kirpputorikierrokselta. Kyllä ystäväni silloin nauroi, kun rahaasin tiskille massiivisen toppatakin. Nyt näytän hänelle närhenmunat.

Kaiken kukkuraksi huomasin, että ihailemallani naapurinmummolla on juuri samanlainen takki. 
U-u-uuu rakkautta urbaaneille citymummoille, jotka käyttävät smaragdinvihreitä korviksia 
ja tietävät, mitä tarkoittaa ”falafel”.
Henriikka

Postiluukusta tipahti onnea

Joulun välipäivinä, juuri parahiksi joulupakettien jälkeen, tipahti kotimme postiluukusta vielä yksi ihana yllätys. Yhtä aikaa ihanaa ja pelottavaa oli, että olin unohtanut joulukuun alussa tekemäni nettitilauksen Frankie-lehdeltä. Tästähän olen jo ennenkin höpötellyt, mutta kerrottakoon, ettei rakkauteni kyseistä lehteä kohtaan ole laskenut. Odotan joka kuukausi, että irtonumeron hinta tipahtaa nettikaupassa puoleen hintaan, ja laitan tilauksen tulemaan. Ajoitus on tärkein, sillä hetken päästä lehti palaa taas normaalihintaiseksi.

Mutta mutta, tällä kertaa en tyytynyt vain lehteen, vaan mukaan lähti myös alkaneen vuoden seinäkalenteri. En ole harrastanut moisia muistaakseni sitten Nalle Puh -aikojeni, mutta tulevana vuonna aion pysyä esteettisesti ajan tasalla.

Frankie-hetkeni veivät taas mukanaan- Lehti oli lempparein moneen kuukauteen. Lehden kuvaus Design/Art/Photography/Fashion/Travel/Music/Craft/Home/Life on sopivasti laajasti kaikkea, vaikkakin laajudessaan miltei koominen. Toivoisin kyseisen litanjan sopivan passelisti myös blogini kuvaukseksi. Frankiessä on kuitenkin sellaista kosmista neroutta, joka ilmenee monin tavoin. Tässä irtonumerossa jäin pitkiksi hetkiksi tuijottamaan tuota kansitoteutuksen luovuutta: kansi oli painettu niin, että kuviot näyttivät aivan ristipistotöiltä. Va-a-a-au.

Mitä kalenteriin tulee, niin en olisi voinut itselleni sopivampaa toivoa. Kuvat ovat laadukasta taidetta ja grafiikkaa, kuvat ovat monipuolisia ja kalenteri sopivan suuri. Itse teksti-osio on jätetty simppeliksi, mutta toimii. Kalenteri kustansi muutamaa penniä vaille 30 dollaria, kun taas lehden irtonumero sen vajaa 10 dollaria. Päälle lisätään postikulut (muistaakseni vajaa 10), jotka tietysti nostavat koko potin hintaa.

Postiluukusta tipahti niin paljon onnea tämän paketin myötä, 
että hyrisin koko loppupäivän ja hyrisen vieläkin.
Tänään suuntaamme Bangkokista kohti Thaimaan eteläosia ja saaristoa. Yöjuna vie meidät pääkaupungista kohti rauhallisempia seutuja ja mikä parasta, merta! Buddhalaiset temppelit, tornitalot ja yömarketit jo nähty, mutta riippumatto ja pokkarit polttelevat repussa kuumana.
ขอบคุณครับ/ค่ะ, eli kiitos!
Henriikka

Palautetta ja juttutoiveita vuodelle 2013

Niin siinä vaan kävi, että vuodelle 2012 oli aika jättää hyvästit. En ole sen koommin puinut edellisvuoden antia, mutta pohtinut kyllä, mitä tämä nykyinen ja uusi tuo tullessaan. 2013 kuulostaa suurelta. Käsittämätöntä, kuinka monta vuotta Millenium-hypetyksestä jo on! Varsinaisia uuden vuoden lupauksia en tee, mutta jotain sinne päin. Yritän toteuttaa pienempiä ja suurempia unelmia ehkä vielä ahkerammin kuin ennen ja hahmottaa, mitä lähivuosiin voisi kuulua. Lisäksi lupaan vähän säästää (mikä surukseni tarkoittaa myös matkustelusta tinkimistä, dääm) ja jos kaikki menee nappiin, niin palaan ehkä taas tanssisaliin hiphop-kengissä muutaman kerran viikossa.

Ja mitä blogiin tulee, niin lupaan käsi sydämellä, että ensi vuonna vastaan nopeammin kommentteihin täällä blogin puolella. Ja tammikuun loppuun mennessä vastaan kaikkiin rästiinjääneisiin viesteihin, joita Tansanian reissusta lähtien on kertynyt. Kylläpä hävettää, anteeksi. Haluisin kuitenkin myös (kuvasta huolimatta) alkavana vuonna yhä enemmän panostaa blogiin ja sen sisältöön. Siksi kysyisinkin nyt teiltä jelppiä: Olisi mahtava saada palautetta aamukahvilla-blogista. Mikä on mainiointa? Mikä vaatii kehittämistä/mikä ärsyttää? Toiseksi nyt saisi antaa palaa niitä juttutoiveita, joita sitten yritän toteuttaa ahkerasti tänä vuonna. Mistä haluaisit lukea? Millaisia juttuja tänne kaivattaisiin? 

Nyt niitä ideoita kehiin, olen kovin kiitollinen jokaisesta sanasesta. 
Lupaan, etten pohdi kritiikkiä loppuvuoteen saakka itku silmässä.


Terveisiä Bangkokin yöstä, olette mukavat.

Henriikka


Kuva: http://chibird.tumblr.com/