Istuimme eilen iltapäivää ystäviemme kanssa. Sohvapöydän ympärille kasattiin tuoleja, tyynyjä ja viltti kolmekuiselle.

Olimme säätäneet ruokia koko aamupäivän, vaikka tarjolla ei edes ollut mitään sen gourmetimpaa. Paria salaattia, croissanteja, leipää ja juustoja, hedelmiä ja vähän tummaa suklaata. Se sama setti, joka on todettu toimivaksi jo monta kertaa. Häsääminen tuntui luonnolliselta – päämääränä oli saada ystäville hyvä mieli ja iloinen lauantaibrunssi. Tietysti ravitakin meidät kaikki siinä samalla.

Kun sitten istuimme ruoan kanssa alas ja aloimme vaihtaa pitkästä aikaa ajan kanssa kuulumisia, tuntui äkkiä oudolta. Niin levollinen kuin hetki olikin, tuntui levottomalta. Kun tarjottavat olivat pöydässä ja kaikilla kahvia kupeissa sekä juomaa lasissa, en voinut enää hääriä huonetta ympäri ja palvella. Ymmärsin, että oudolta tuntui nimenomaan se pysähtyminen. Oli omituista, että hetken päätarkoitus oli vain olla niiden ympärillä olevien ystävien kanssa, olla omana itsenään läsnä siinä tilanteessa.

Oma mielensisäinen ongelmani on tuossa viimeisessä lauseessa, toiseksi viimeisessä virkkeessä: ”Hetken päätarkoitus oli VAIN olla niiden ympärillä olevien ystävien kanssa.”

Miten niin vain? En muista koskaan puhuneeni esimerkiksi töistäni samalla tavalla vähätellen. Eilinen hetkeni oli varmaan viikkoni tärkein, ja silti löysin itseni miettimästä, mitä kaikkea ehtisin saada valmiiksi ja voisin saada aikaseksi, jos nousisin ruokalautaseni ääreltä, ystävieni luota ja ryhtyisin hommiin. Ei ole totta! En haluaisi löytää itseäni ajattelemasta näin.

Toinen levottomuutta lisääväni seikka on viimeisessä lauseessa, viimeisessä virkkeessä: ”Olla omana itsenään läsnä siinä tilanteessa.”

Olen niin tottunut kantamaan erilaisia rooleja, että eilenkin huomasin, että oli vaikea rentoutua ja ymmärtää, että nyt voin olla ihan rauhassa vain. En ole myymässä mitään, en ole edustamassa mitään. Ystäväni kyllä tietävät millainen minä olen. Erilaiset roolit elämässä ovat tietenkin myös minua, mutta usein vain kapea sektori kaikesta. Ystävien rinnalla voin maskeitta ihan koko spektrin loistossa – hyvässä ja pahassa.

Eikö kuulostakin siltä, että analysoin varsin kevyitä omassa mielessäni siinä brunssin aikana? Onneksi sentään sain itse itseni kiinni ajatuksista, minkä jälkeen häntiä on helpompi ottaa kiinni ja tehdä asioille jotain.

Pistin puhelimeni toiselle pöydälle, otin ison hörpyn kahvia ja aloin kysyä ystäviltä tarkentavia heidän elämästään. Tajusin, miten paljon heidänkin kuulumiset minulle merkitsevät. Mieli tasaantui, halusin keskittyä yhteiseen brunssiimme, enkä siihen, että illalla olisi edessä vielä töitä ja pakkaamista. Pidin sylissä hikottelevaa vauvaa, jolla oli keltainen paita niin kuin minulla. ”Voimaväri”, sanoi ystäväni, ihanan pojan äiti.

Kesken kaiken Janne sanoi, että tuntuu oudolta. Ettei hän oikein tiedä, kuinka kuuluisi olla tai missä istua, kun on muutama ystävä kylässä. Hymähtelin, että hän aisti samaa omituista oloa, niin kuin minäkin. Olemme järjestäneet niin paljon isoja juhlia ja yltäkylläisiä brunsseja, että oli vaikea asettautua muutaman ihmisen asetelmaan. Olla sillä lailla rauhassa ja intensiivisesti kaikkien kanssa, jotka ovat paikalla.

Nyt kun ajattelen, niin voi tosiaan olla, että ystävämmekin ihmettelivät sitä, ettei meillä ollut mihinkään kiire. Että istuimme siinä useita tunteja ilman mitään muuta agendaa.

Brunssihetkemme oli kyllä varmasti viikon paras. Etenkin sen jälkeen, kun pääsin omasta turhasta tehokkuusajattelusta eroon, tai pikemminkin ymmärsin, että ystävät vasta ovatkin voimanlähde. Tuntuu, että voisimme todella panostaa tänä keväänä siihen, että kutsumme kylään vain muutamia ystäviä kerrallaan.

Panostaisimme määrän sijasta laatuun, niin kuin jaksan jauhaa kaikilla muillakin elämän osa-alueilla. Miksei tälläkin.

-Henriikka