Hissukseen

Olen ottanut tämän viikon ihan hissukseen. Hissun kissun. Hiljalleen. Pikkuhiljaa. Hetki hetkeltä, askel askeleelta.

Saavuin sunnuntaina viiden päivän vaelluksen päätteeksi Olostunturille. Lapland Hotels Oloksen mökki pitää minusta huolta 8 makoisan yön verran. Tuntui kerrassaan hyvältä hypätä savunhajuisena ja mullanmakuisena saunanlauteille ja lämpimään suihkuun puhdistamaan sammaleet ja patikoinnin kerryttämä kuona iholta. Olen nukkunut kaikki viisi yötä kuin pieni lapsi. Tuhisten ja muusta maailmasta tietämättömänä.

En tosin muista, koska olisin viimeksi nukkunut 80-senttisessä sängyssä – olen herännyt parina yönä siihen, että potkaisen seinää. Hyvistä unista kai kertoo se, etten yhtään ole havainnut, missä oikein olen.

Tänään saapui poikaystävä metsästä, ja yhdistämme sängyt. Voin sitten seinän sijaan potkia häntä.

Latailen akkuja. Loppukesä ja elokuu olivat rauhallisempia, jopa levollisen tuntuisia, mutta loppusyyskuu ja varsinkin lokakuu vyöryvät päälle hektisinä ja työntäyteisinä. Samaan aikaan, kun työn-, reissujen ja tekemisen määrä hirvittää, olen myös täynnä intoa. Olen saanut kuluneena vuonna mielettömästi hyvää itsetuntoa työhön. Vihdoin vuosien jälkeen alkaa olla sellainen olo, että osaan tämän homman. Asiakasjutuissa tiedän jo melko hyvin, mitä itse haluan ja pystyn tarjoamaan, mikä johtaa usein myös tyytyväisiin asiakkaisiin. On aivan sairaan kivaa, kun saa hyvää palautetta työstään. Aina ei mene nappiin, ja niistä (niistä varsinkin) opitaan. On kuitenkin lempeämpi olo, kun ei tarvitse joka asiakastilauksen kanssa jännittää, että mahtavatkohan he tykätä tai mahtavatko he tietää, mitä ja keneltä ovat tilanneet.

Kesällä eräs case (apua, mikä tämä on suomeksi?) oli sellainen, että sain varsinkin aluksi aivan jäätävää palautetta. Kyllä se pysäytti. Lopuksi oli kuitenkin rauhallista myös todeta, että asiakas odotti jotain aivan muuta kuin mitä pystyin edes tarjoamaan. Että oma vastuullisuusasjatteluni oli “tiukempaa” kuin mitä he olisivat ehkä toivoneet. Tällainen ei jää harmittamaan itseäni. Pidän arvoistani kiinni.

Oho. Kirjoitus lipsahti työasioihin. Sitä se teettää, kun on tehnyt viisi päivää etätöitä mökissään.

On ollut mukava vastailla sähköposteihin, tehdä raportteja, vastata seuraajien viesteihin, päivittää someja, laatia tarjouksia ja vaikka mitä muuta. Läppärityöskentely on puuduttavaa kiireessä tai liian ärsykkeellisessä ympäristössä, täällä se on tuntunut mukavalta. Välillä olen kiivennyt Olostunturin huipulle tai tehnyt jonkun muun iltapäiväkävelyn sateessa tai paisteessa.

Olen nauttinut suuresti myös yksinolosta. Näissä maisemissa ei lomaile tällä hetkellä kuin senioribussillisia, joten mukava meininki on taattu. He hymyilevät leveästi ja toivottavat hyvät huomenet, ja minä vastaan huppuni alta vähintään yhtä levällä hymyllä. Onnelliset seniorit tekevät kyllä onnelliseksi. Vähän niin kuin onnelliset lapset ja onnelliset eläimetkin, jos nyt edes on kunnollista tällälailla ihmisiä niputtaa.

Eilen päätin pitää välipäivän töistä ja lähteä ystäväni Juuson kanssa ruskaretkelle. Kuljimme Lapland Hotels Pallakselta Vuontispirtille, suurin osa siis Hetta-Pallas-reittiä, ja saimme sieltä sitten kyydin eräältä avuliaalta senioribussilastilliselta, jotka taittoivat reippahasti saman 18 kilometrin lenkin.

Ruska oli aivan uskomaton. Etenkin Rihmakurun alueella värit oikein sattuivat silmiin. Tuntui kuin olisi jossain Bostonissa, sellaisessa Windowsin taustakuvassa siristelemässä silmiään käsittämättömälle ruskalle. Päätin, että lempivärini on ruska.

Päivän ainoa moka oli, että kaiken ihailemisen johdosta unohdin juoda. En juonut 18 kilometrin aikana kertaakaan juomapullostani, joka oli kyllä uskollisesti repussa mukana. Velkoja kuittailtiin sitten myöhemmin maalipäivällisellä valtavan kuplavesilasillisen äärellä. Ei kai sitä nyt fiksumpikaan muista juoda, kun ohi juoksentelee onnellisia poroja, ja maa edessä on kuin yksi suuri syntymäpäivälahja.

Kohta lähdemme taas kipuamaan Oloksen päälle. Sinne pääsee alle puolessa tunnissa. Ei haittaa, vaikka olen käynyt siellä tällä viikolla jo useasti, sillä joskus tutut reitit ovat juuri se mitä mieli kaipaa. Tulee vain kerralla sopivasti uutta, kun reitin sijaan vaihtuvat vain tunnelma ja olosuhteet sekä ajatukset pääkopan sisällä.

Illalla menemme elokuviin. Voitteko kuvitella, että Oloksella on oma elokuvateatteri?  Meinasin mennä alkuviikosta sinne kuuntelemaan Petri Laaksosen keikkaa, mutta jänistin sitten, vaikka lapsuudenidolista olikin kysymys. Voi olla, että olisin ollut Täällä Pohjantähden alla -kiertueen ainoa alle 65-vuotias. Olisin varmaan viihtynyt siltikin. Tai ehkä juuri siksi.

-Henriikka

Kuvat: Juusto Holstein / @juuppe

flanellipaita/Patagonia (Partioaitta), reppu/Globe Hope, lippis/KN Collection, kuoritakki/Fjällräven (Partioaitta)

Koronakevään kaikuja – miten kaikki jatkuu tämän jälkeen?

Kolmatta iltaa Helsingissä. Taivas on kirkkaansininen.

Luojako se laittoi tällaisen kelin, ettei ahdistus kasvaisi aivan yltiöllisiin mittasuhteisiin? Taitaa kevät muutenkin olla kaikkein paras aika tällaiselle – kuvitella, jos elettäisiin kaikenlisäksi kaamoksessa. Joku napisi somessa, että maaliskuu ei ole koskaan ollut näin upea, ja nyt on, vaikkei mitään saa tehdä. Minusta kyllä tuntuu, että sininen taivas vaeltavine, valkoisine pilvineen helpottaa oloa.

Toisaalta, jos Luojaan uskoo, niin hänhän tästä koko koronastakin on vastuussa. Vai pirulaisen juttujako tämä on? Ehken yritä hengellistää, kun en ole muutenkaan mikään kummoinen teologi.

Lauantaina heräsin vielä Ylitorniolta, karanteenikodista. Niin kuin kauneuden tasosta näkee, nämä kuvat ovat sieltä. Perjantaina, siivouksen lomassa oli hyvä hetki tallentaa hirsiunelman tunnelma muistikortille.

150-vuotiaan kotivanhuksen antoivat käyttöön Stella ja Jarno, joiden kautta olettekin jo ehkä aiemmin talosta kuulleet ja nähneet hetkiä. Se onkin kumma, kun tulee itselle aivan sellainen olo, että uskallanko edes jakaa mitään, kun en varmaankaan yllä sellaiseen estetiikan tasoon kuin he. Älytön ajatus sinänsä, sillä estetiikka on kuitenkin ensisijaisesti miljöössä ja talossa, enkä minä sitä onnistunut kyllä mitenkään pilaamaan.

En silläkään, että säilytin hiihtovaatteitani toisinaan laittoman kauan pirtin puolella mytyssä. Ja tiskejä odottamassa pesuaan altaassa. Ja suksia ja sauvoja hujan hajan pihalla. (Eräs asia, jonka karanteenissa opin: olen esteetikko, en siisti.)

Koronakevään tärkein tehtävä on yhteinen. Loiventaa kurvia, pysyä kotona, pitäytyä turvavälissä ja olla tartuttamatta. Sen kaikki jo tiedämme.

Sen lisäksi minulla on koronakeväälle tasan yksi henkilökohtainen suunnitelma: levätä. Levätä niin, että tunnen itseni levänneeksi. Levätä niin, että tulee tylsää. Ja erityisesti niin, että kun tulee tylsää, tylsistyn, enkä nappaa puhelinta käteeni. Haluan levon laskeutuvan kaikkialle minuun. Pysyn koronatontillani, pysyn kaukana muista ja lepään. Lepään vuosientakaista rasitusta pala palalta pois kehostani ja mielestäni. Jälleen kerran keskityn siihen, minkä olen niin pitkään toivonut olevan jo poissa.

Olen aloittanut nukkumalla. Unta onkin riittänyt viimeisille kolmelle viikolle keskimäärin yli 10 tuntia yössä, viime yönä taas 12. Ei ole tarkoitus kerskailla, tällainen saattaa huonounista ärsyttää. Minun ei ole ollut tarkoitus nukkua teidänkin puolestanne, mutta ilmeisesti niin teen. Tai sitten unentarpeeni on järisyttävä.

Elämäni on oikeastaan aika samanlaista aina kuin se on nytkin, paitsi että yleensä liikun paikasta toiseen aktiivisesti, pitkiäkin välejä. Suosikkiasiani elämässä ovat kuitenkin melko ennallaan.

Luonto on ja tarjoaa parastaan, ja on ollut hienoa nähdä, että ihmiset ovat löytäneet sen luo. En ole koskaan ymmärtänyt niitä, jotka vähättelevät takapihan metsässä luotua luontosuhdetta tai lähisuohon tyytyjää – luonto voi yhtä lailla olla varpunen Helsingin keskustassa tai muutamat männyt Lauttasaaren rannassa.

Ystäviäni ja perheenjäseniäni näen muutenkin aika harvoin. En kaipaa kovin aktiivista sosiaalista elämää ja viihdyn itsekseni. Olen pikemminkin nauttinut sosiaalivajeesta kuin kärsinyt siitä, mutta vähitellen huomaan haaveilevani skumppabrunssista tyttöporukan kanssa, ilahduttavista perjantai-illan juhlista kodissani tai väliinjääneestä pääsiäisenvietosta perheen kanssa tuntureilla. Eilen puhuin puolentoista tunnin videopuhelun Kangasalle rakkaiden ystävien kanssa, ja sen jälkeen oli pitkään ihana olo. Emme me ihmiset mitään saaria ole – minä nyt vähiten, vaikka aina välillä harhaudun niin luulemaan.

Miten kauan tämä kaikki kestää? Mitä ihmettä tämän jälkeen?

Harhautuuko ihmiset luulemaan, että he yhtäkkiä tarvitsevat aivan valtavasti, jolloin maailman päälle valahtaa aivan hysteerinen kulutusjuhla? Aikovatko kaikki yhtäkkiä palkita kärsimysnäytelmiään pikamuotiketjujen kesämekoilla ja uusilla puhelimilla?

Järjestetäänkö koko loppuvuosi niin paljon sosiaalisia rientoja, juhlia ja läheisyydenkaipuisten kinkereitä, että vuodenvaihteessa maataan kotona rättiväsyneinä?

Muuttuuko katukuva konkurssien myötä? Kuinka pahaa jälkeä talousahdinko on saanut ihmisten mielissä aikaan? Millaisia lapsia kouluun palaa? Millaisia vanhempia palaa töihinsä etäpäivien jälkeen? Miten pärjäävät ne, jotka ovat olleet yksinäisiä jo ennen koronakautta?

Löytävätkö ihmiset olennaisimpien asioiden ääreen, omien arvojensa ääreen? Oppivatko ihmiset nojautumaan toisiinsa hädän tullen ja pyytämään apua? Seuraako kaikesta myös kauniita versoja, jotka jatkavat kasvuaan?

Viime viikko oli yhtä koronakonserttia, vessapaperi-olympialaisia, koronaruokareseptejä,  kotitreenivinkkejä, siivoushässäkkää ja suosikkikirjojen listausta – Tämä viikko alkoi seesteisemmin.

Pahin paniikkipiikki lienee takana, jäljellä on jäänyt pysyvämpää huolta ja ahdistusta, sekä toisaalta arjen tasoittumista: uusi rytmi on nyt tämä. Erityisesti lapsiperheissä se on ehkä tavanomaista äänekkäämpi ja tapahtumarikkaampi, kun taas muissa osoitteissa ehkä hiljaisempi ja hitaampi. Hoitoalalla työskentelevät tekevät ympäripyöreää, kuin myös osa muista aloista. Kiitos heille siitä. Ja kiitos myös kaikille muillekin, jotka ovat puhaltaneet siihen kuuluisaan yhteiseen hiileen. Rasittavan tärkeä, ihanan yhdistävä yhteinen hiili.

Minusta ei ole tällä hetkellä lähtemään vapaaehtoiseksi hoitorintamalle tai perustamaan yrittäjien tukipalvelua digimaailmaan (pppsst! tsekkaa Sisumarket ja Pelastetaan palvelut). Minulla ei ole sellaisia voimia juuri nyt. Sen sijaan olen yrittänyt valjastaa kanavani viestintäkanaviksi koronafaktalle ja sille, etten jaa misinformaatiota. Valtioneuvosto on valjastanut someammattilaiset koronatalkoisiin yhdessä PING Helsingin ja Mediapoolin kanssa, ja otan kyllä vastuuni tosissani. Olisihan se leppoisampaa olla somevaikuttaja vain, kun nättejä pellavavaatteita lanseerataan, mutta nyt se työ on oikeasti tärkeämpää kuin koskaan.

“Älä ajattele, että elämä on lyhyt.
Ajattele: — Miten erikoinen kokemus.
Kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan,
vaan että ylipäänsä on saanut kokea tämän.
Mitä sen aikana on tapahtunut on itse asiassa
sivuseikka.
Että on kokenut alun ja lopun
tajuamatta mitä tapahtuu
ja että on ollut olemassa siinä välillä
ja tehnyt jotakin tajuamatta siitäkään mitään.

Eeva Kilpi

Saa nähdä, mitä kaikkea tästä seuraa.

-Henriikka

Mieleni on tyyni, niin ainakin luulen

Arvatkaa! En saanut tarinaa lainkaan: minulla ei ollut keskiviikko-iltana Helsingistä kohti Rovaniemeä lähteneessä yöjunassa hyttikaveria lainkaan. Ei kivaa, jonka kanssa juttelin yömyöhään. Ei täyttä tolloa, johon hermostuin jo alkumatkasta. Ei puheliasta teiniä, iloista perheenäitiä, sydänsuruista mummoa tai ketään muutakaan ihmiskohtaloa. Vain minä.

Maksoin makuupaikastani neljäkymmentäyhdeksän euroa. Säästölippu. Nukuin yhdeksän ja puoli tuntia rauhallista, ihanaa unta. Näin ollen maksoin unistani noin viisi euroa tunnilta. Aika hyvä hinta mielestäni – siitäkin huolimatta, että olin jotenkin ajatuksissani varannut alapedin (Yläpunkka on aina parempi valinta. Aina ja joka tilanteessa.)

Junamatka kesti 12 tuntia, josta nukuin suurimman osan. Aamulla herätessäni kiiskottelin pitkään, hymyilin leveästi ja mietin, kehtaisikohan vihreä-valkoisen VR-lakanan varastaa. (Ei todellakaan.) Sitten pesin hampaat huvittavan pienessä lavuaarissa Kemin kohdalla, levitin vähän ripsiväriä ja puin päälleni. Nauratti ajatus, että kemiläiseltä asemalaiturilta näkee aamurutiinini kokonaisuudessaan, jos vain sattuu katsomaan ikkunasta sisälle.

Sen jälkeen alkoi paras osuus. Hain ravintolavaunusta ison pahvimukillisen kahvia, jonka asetin hyttini pöydälle. Viereen levitin eväskääreistään kauraleivän, edellisiltana kotona keitetyn kananmunan ja tuoreita herneitä. Sitten minä hörppäsin mukista, haukkasin leivästä ja sitten minä nautin. Luonto vilahteli ikkunasta ohitse erilaisena kuin se Helsingissä oli, ja minä vai nautin.

Kun varhaiseen lounasaikaan istuin sitten Rovaniemen asemalla, ruosteenpunaisen lastauslaiturin päällä heilutellen jalkojani ja odotellen kyytiäni, ei ollut vielä nälkä lainkaan. Niin minä korvasin lounaan santsikupilla kahvia ja kaivoin myöhemmin vielä toisen eväsleivän nälkää pitämään, kun ajoimme Rollosta kohti Inaria.

Pysähdyimme kolmesti, kerran kahvin vuoksi, kerran jäätelön vuoksi ja kerran vuotsolaisen retron hedelmävaa’an vuoksi. Kun ajoimme Vuotson kaupan ohi, Eeva ylisti vaakaa niin isosti, ettei auttanut kuin kääntyä liikenneympyrästä takaisin ja mennä hedelmäostoksille. Valitsin päärynän. Ostin myös kolmen hengen reissuseurueellemme ässäarpat kesälahjaksi, vaan emme voittaneet mitään. Kirosin maailmaa, sillä inhoan häviöitä, vaikka oikeastaan hetki oli häviöstä huolimatta aika hyvä ja onnellinen. Puistelin raaputusmujut pöydältä, haukkasin päärystäni ja matka jatkui.

Illalla pääsimme perille Inariin, nautimme kotaillallista ja ihailimme yötä, joka ei koskaan laskenut.
Mieleni on tyyni, niin ainakin luulen.

-Henriikka

PyhäLinna: Lomakoti rinteessä ja kauden ensimmäiset laskut

Kaupallinen yhteistyö: Pyha.fi

Tiedättekö sen jännittävän tunteen, kun pääsee kauden ensikertaa rinteeseen? Lauta tai sukset eivät tunnu vielä yhtään jalkojen jatkeelta, lumen liukua ja muita ominaisuuksia ennustaa vähän varovaisesti ja vähän väärin. Hetken sitä luulee, ettei muista kuinka homma toimii.

Mutta vaikka yksi välivuosikin on ehtinyt elämäni aikana laskemisesta tulla, en ole vielä koskaan unohtanut. Parin laskun jälkeen on taas ihana huomata kuinka lauta leikkaa ja vaikka hakemista on aluksi joka vuosi, varmuus kasvaa takaisin nopeasti.

Itse pääsin ensi kertaa laudalle muutama viikko sitten Pyhän rinteillä – ja vähän niiden ulkopuolellakin.

Lapin viikkomme lopuksi suuntasimme Eevan kanssa Kuusamosta Pyhälle viimeiseksi viikonlopuksi. Olimme olleet pari yötä maastossa, autiotuvassa Iivaaralla ja Pyhä-Luoston kansallispuistossa Rykimäkurun laavulla.

Laavuyön jälkeen pakkasimme savuntuoksuiset (tarkoitan: -katkuiset!) kamppeemme ahkioon, käppäilimme lumikengissä takaisin autolle ja ajoimme viikonlopun majapaikkaamme Pyhän rinteille: kolme yötä PyhäLinnan kompaktissa asunnossa tuntui ylellisyydeltä!

Ripustimme makuupussit, -alustat ja vaatteet tuulettumaan saunaan, kylmään kuivauskaappiin ja miniterassille. Purimme ruoanjämät ja kaupasta haetut ruoat jääkaappiin, napsautimme teeveden päälle, valitsimme sängyt… Asetuimme siis todella taloksi.

Koko Lapin viikkomme oli ollut pilvistä. Minua se ei haitannut, olenhan usvaisen kelin ykkösfani, mutta en kieltämättä pane pahakseni aurinkokelejäkään pakkasilla.

Kun sitten ensimmäisen kokonaisen Pyhä-päivämme (hehe, mikä sanaleikki) aamuna nousimme tuolihissillä tunturin huipulle, en meinannut uskoa silmini: yhtäkkiä taivas alkoi aueta ja aurinko paistaa paksun pilvikerroksen takaa. Ihan uskomaton tunne! Eeva, joka ei ollut laskenut vuosiin, myönsi fiiliksen olevan varsin ok, kun totesin tämän olevan parasta koko laskuhommassa.

Vedimme happea keuhkomme täyteen, fiilistelimme joka solullamme ja laskimme samantien tykkypuiden sekaan merkityiltä rinteiltä.


Tällä kertaa meillä oli laskulle varattuna vain yksi päivä. Alkuviikon olimme vain retkeilleet lumikengillä (ja rakentaneet yhden lumiukon), ja Pyhälläkin halusimme hyöriä tunturissa myös ilman lautoja ja suksia. Vaikka olenkin koko elämäni harrastanut lomia, jossa lasketaan lähes aamusta iltaan, olen alkanut lähivuosina lämmetä vähän monipuolisemmalle menolle. Kun ei tee mitään kyllästymiseen saakka, saa päivistä enemmän irti, eikä kroppakaan prakaa.

Esimerkiksi laskupäivän jälkeisenä aamuna nousimme lumikengät kainalossa tuolihissillä tunturin laelle ja palloilimme koko päivän, koko valoisan ajan, huipulla. Pimeän tullen raahustimme jalat tallustelusta väsyneinä, hiukset huurussa Tsokka-tunturikahvilaan vohveleille. (Otin revontulivohvelin, siis viittä eri hilloa. Best.)

Olisimme voineet kulkea alas majapaikalle huoltoreittiä Pohjoisrinteiden ja Tajukankaan kautta, mutta tällä kertaa nautimme vohvelit sen verran nopeasti, että ehdimme vielä hissillä alaskin.

Majoitumme PyhäLinnassa, joka on alarinteelle vasta rakennettu huoneistohotelli. Asunnot ovat rinteiden välittömässä läheisyydessä, joten autotonkin pääsee lähes ovelta suoraan laskuun. Hotelli Pyhätunturiin ja ravintola Coloradoon on matkaa noin 200 metriä, vuokraamoon noin 300 metriä. Huoneistot ovat kalustettuja ja varusteltuja – pistin merkille, että astiat olivat Iittalaa, heh. Jokaisessa huoneistossa on oma sauna, käytössä on myös lukittava ulkovarasto ja suksienhuoltotila.

Teimme jonkun verran myös töitä viikonlopun aikana (erityisesti öisin), joten oli mahtavaa, että oli oma kotikolo hommille. Omasta mielestäni parasta oli kuitenkin sängyt. Siis aivan sairaan hyvät. Minä selkävammaisena jään usein lomien jälkeen vähän vaikeroimaan alaselkäkipujani, vaan nyt hykertelin tyytyväisenä. Valitsin yläpedin, jonne sain rakennettua oman turvallisen sopen. Ei olisi tehnyt mieli lähteä lainkaan. Lakanat olivat valkoiset ja ihanasti rapeat.

En ole voinut aikoihin väittää olevani vain reppureissaaja, joka matkustelee aina mahdollisimman halvalla. Sen sijaan kontrastit matkustus- ja lomailutapojeni välillä ovat korostuneet: saatan hyvin yhdistää samalle lomalle kolme yötä hostellin dormissa syöden tonnikalaa ja makaroonia ja toisaalta siinä touhussa säästynein rahoin ottaa perään pari yötä hienossa hotellissa illallisineen. Tai nukkua teltassa leirintäalueella, jotta voin herätä seuraavana aamuna ja mennä runsaalle hotelliaamiaiselle (tositarina kesältä 2016). Molemmista saa irti omalla tavallaan, molemmat ovat elämyshakuisen matkustajan valintoja.

Pyhällä tuntui juuri tältä: kun oli elänyt alkuviikon mahdollisimman halvasti ja ulkona yöpyen, PyhäLinna oli sellainen rauhoittava loppuloman elämys. Helppo ja rentouttava, muttei tarpeettoman öky. En tarvitse timantteja. Saunan sai napsautettua päälle ja illalla pääsi kävelemään lähiravintoloihin, aamiaiset ja lounaat sai helposti aikaiseksi omassa keittiössä. Autoa ei tarvinnut käyttää koko viikonloppuna.

Varasin juuri eilen junat, jotta pääsemme Jannen kanssa ensi viikon lopulla Jyväskylään ja sieltä jälleen isoveikan kyydillä takaisin Pyhälle. Tämän helmikuisen viikonlopun lisäksi vietämme pian perheen kanssa vuokramökkiloman samoissa maisemissa. Hauskaa, että paikassa, jossa en ollut taas käynyt yli kymmeneen vuoteen, käynkin sattumalta saman talven aikana kahdesti. Nämä rauhallisemmat Lapin kohteet ovat kyllä muutenkin mieleeni: vähemmän after-skitä, enemmän luontoa ja enemmän rauhaa.

Oma perheeni on kyllä niin aktiivinen, että pakko varmaan nostaa vielä nämä pari viikkoa kunnolla punttia ja käydä vähän lenkkeilemässä, että jaksan heidän kanssaan kokonaisen viikon. Vanhempieni lomailutyylin rinnalla omani on patalaiska. Eikun salille!

Tunturin rauha, aktiivisena tai vähän laiskempana, onko parempaa?

-Henriikka

Kuvat: Eeva Mäkinen

Lapin roadtrip 5: Näätämö City Life ja kotiinpaluu

Tämä on Lapin roadtrip -artikkelisarjan viimeinen osa. Juonipaljastuksena kerrottakoon, että pääsen kirjoituksen lopussa kotiin! Nyt kotona, monen suihkun jälkeen, voin oikein haistaa tuon sinipunaisen flanellipaidan katkun: kaksi viikkoa reissussa ollut flanelli haisi kotiin tultaessa nuotioille, järville, merille, metsille, huusseille, tundralle ja autoteille. Sekä vähän liepeelle läikähtäneelle kahville.

Jos hajottaa autonsa Norjaan, kannattaa tehdä se mahdollisimman lähellä Suomen rajaa. Näin voi päätyä hinatuksi Näätämöön, joka ei ole lainkaan hassumpi paikka olla jumissa. Kokemuksen syvällä rintaäänellä voin kuitenkin kertoa, että yksin odottaminen saattaa kuitenkin käydä kinkkiseksi. Ja jos lappilainen lupaa korjata auton kolmen päivän päähän, lauantaiksi, niin se voin hyvin tarkoittaa vaikka maanantaita.

Automme hinattiin viikko sitten, keskiviikon ja torstain välisenä yönä, Näätämön autokorjaamon eteen. Heti kymmeneltä kävin neuvotelemassa korjaamisesta, sovin hintakatosta ymsyms. Lupasivat auton olevan lauantai-iltapäivään mennessä valmis: edessä oli vielä kaksi yötä ja kolme kokonaista päivää todellista Näätämö City Lifea.

Suomi on norjalaisille kuin Viro (vähintään ennen) ja Venäjä suomalaisille. Rajan takana käydään tankkaamassa tankit täyteen halpaa bensaa ja ruokamarketeista kannetaan limua ja tupakkaa kotimaahan. Ihana, halpa Suomi!

Tämä oli meille tietysti etu, sillä Näätämön sijaitessa rajalla, sieltä löytyy vajaan 20 henkilön asukasluvusta huolimatta kaksi suurta ruokakauppaa ja muita palveluita. Kuka olisi uskonut, että niin pienestä paikasta voi hakea päivittäin lounaansa tuoreesta salaattibaarista? Jäätelöaltaasta löytyi jopa vegaaninen jäätelötuutti!

Bealla ja minulla oli yksi yhteinen Näätämö-päivä, sillä Bean oli ehdittävä töihin Helsinkiin. Hänellä oli seuraavana aamuna edessä 22 tunnin bussimatka kotiin.

Kiertelimme ja kaartelimme kohteessa, kipusimme tunturin päälle syömään lounasta, istuimme auringossa ja pulahdimme jokeen uimaan. Yövyimme mukavan nuhjuisessa rajamotellissa, jonka vuoteissa nukkui hyvin ja mikä parasta: sauna lämmitettiin joka ilta. Motellin työntekijä palveli meitä alttiisti ymmärtäessään, ettei meillä ole metkut mielessä, emmekä aio rellestää motellissa.

Viimeisen yhteisen illan kunniaksi keitimme motellilta lainatulla irtolevyllä juhla-aterian: pastaa ja texmex-riisikastiketta, kylkiäisinä näkkileivänjämät, juustoa ja cocktail-kurkkuja. Olisitte nähneet ja kuulleet sitä hymistelyn määrää, kun hain vielä mustikanvarpuja juhlakattauksen koristeeksi. Jälkiruoaksi oli tummanpuhuvaa kahvia ja reissusuklaiden jämät.

Seuraavat päivät olivatkin astetta yksinäisempiä, mutta lomaa ja mieltä rauhoittavaa yhtä kaikki. Juttelin kylässä tutustuneille niitä näitä: puhuimme luonnon ja Lapin rauhasta ja kuinka hektisyyteen on niin helppo hypätä mukaan, kun on sen ympäröimänä. Motellissa yöpynyt kalapoikien porukka piristi minua vielä yhden aamupäivän verran, kunnes hekin lähtivät lohta ja taimenta nostamaan.

Iltalenkkiseuraa sain aivan totaalisena yllätyksenä tuntemattomasta Sunnasta, joka ilmoitti itsestään kommentilla blogiin, kun oli kuullut autoni hajonneen. Mikä uskomaton sattuma, että hän sattui olemaan kesätöissä Näätämön toisessa marketissa! Kävimme iltakävelyllä Norjassa ihailemassa maisemia ja laskevaa aurinkoa. Keskustelimme tulevaisuuden työnäkymistä ja matkustamisesta, ja yritin saada kaiken Lappi-tietouden irti tunnin kävelyllämme. Kuinka ymmärtää poromiesten päälle, jos ei tunne ainoatakaan?

Lauantaina koitti kohtalonpäivä. Soitin heti aamusta autokorjaamolle ja varmistelin, että oikeat osat ovat tulleet. Olimme alun perin sopineet, että työssä menisi maksimissaan kolmeen. Luin kirjaa ja mietin, minne saakka jaksaisin ajaa yötä vasten.

Vartin yli kolme soittelin ja korjaamolta epäiltiin, ettei hommaa saada valmiiksi. Yritin pysyä tyynenä, mutta piiskasin sanallisesti vähän. Jos autoa ei korjattaisi lauantaina, lähtö viivästyisi sunnuntain yli maanantaille. Lopulta korjaamolta soitettiin kuuden aikaan, että saan auton seitsemän aikaan, jos käyn heti, ennen kaupan sulkemisaikaa, maksamassa laskun pois. Kipitin samantien tien yli korjaamolle korttia vinguttamaan. Onneksi olin sopinut hintakaton korjaukselle. Nyt lasku näytti 500 euroa, vaikka todellisesta tuntimäärästä ja osista olisi pitänyt pulittaa tuplasti enemmän.

Seitsemältä oli uusi kytkin vasemman jalan alla. 26-vuotias auto oli kuin vasta tehty ja samalta tuntui myös 26-vuotiaasta kuskista. Sammutin auton samantien korjaamon pihaan, kun kytkin totteli herkästi kuin hyvin kasvatettu koira. Hyvä Nisse!

Ensimmäisenä iltana ajoin Rovaniemelle ja selvisin yhdeksi yöllä nukkumaan Ounasvaaran leirintäalueelle. Sunnuntai-iltapäivällä käännyin kaarallani Kuhmon mökkitielle, jonka päässä odotti rakkaita perheenjäseniä. Valmisteltu yllätys viireineen ja paukkuserpenteineen jäi toteuttamatta, kun kaahasin liian nopeasti perille. Sain kuitenkin lämpimät halaukset, lämpimän rantasaunan ja uskomattoman kauniin auringonlaskun.

Yhtäkkiä ei ollutkaan taas kiire minnekään. Helsinkiin ehti huomennakin. Tai vaikka ylihuomenna.

Maanantai-iltana olin lopulta kolkuttelemassa kotiovella. Nutturapää oli ylpeänä vastassa, ja tein tuttuun syliin loppuvuoden kestoisen pesän.

-Henriikka