arkisto:

tammikuu 2019

Diskoliivi

Oli lupaava tammikuun päivä.

Siivosimme Jannen kanssa alkaneen vuoden kunniaksi vaatekaappeja. Osa vaatteista siirtyi kierrätykseen, osa Jannen kaapista minun kaappini ja toisinpäin. Pari puhkikulutettuakin löytyi. Joistain tuli niin mieleen ystäväni, että säästin muutaman heille. Siivoilin ja tarkastelin vaatekaappini sisältöä, kunnes jälleen kerran tajusin:

H: ”Mulla on niin lapsellisia vaatteita. Multa puuttuu sellaiset perusvaatteet.”
J: ”Sä sanot vuodesta toiseen, että sulta puuttuu ’ne vaatekaapin peruspilarit’.
H: ”Koska se on totta!”
J: ”No miksi sä sit ostit just ton sun päällä olevan LIIVIN?!?”

Keskustelua seurasi armoton, yhteinen naurunremakka. Minulla oli päällä syksyllä second hand -kaupasta ostettu neuleliivini. Se tuntui hyvältä alulta vuodella 2019. En todellakaan tiedä, miksi kiinnyin kaupassa tuohon kamalaan liiviin, mutta minulle se on ylivertainen, taikavoimainen diskoliivi.

Mutta tuo Jannen kommentti ei ollut mitään, kun jakaessani hauskan keskustelumme perhe-WhatsAppiin yhtäkkiä äitini täräyttää: ”Noloin liivi ikinä -kilpailun voittaja.”

Vuosi 2019 on minun ja diskoliivin. Peruspilareiden aika on sitten myöhemmin.

-Henriikka

Kun keho huutaa parempaa huolenpitoa

Koko kroppani on ollut koko joulukuun ja loman ihan jumissa. Enkä nyt tarkoita mitään lihaskramppeja, todellakaan, vaan sellaista jähmeää ja kämästä oloa. Nesteet ovat jökittäneet paikallaan, koko ajan on väsyttänyt ja heikottanut, ja energiat ovat olleet mitä sattuu milloinkin. Yhtä arpapeliä koko keho.

Mikään ei ole toiminut normaalisti. Olen tuntenut olevani yhtä turpeaa raajaa vaan – enkä edes omaa raajaani, vaan aivan kuin olisin jonkun toisen kehossa.

Tiedän kyllä hyvin, mistä tämä johtuu. Loppuvuoden työ-, opiskelu- ja kaiken maailman juhlienjärjestelykiireiden keskellä jäi ensiksi toimeton vapaa-aika, toiseksi urheilu, kolmanneksi terveellinen ruoka ja neljänneksi uni. Hyvinvointi ei lopulta ole mitään kovin kummoista ydinfysiikkaa, vaan peruspalikoiden kasailua tasapainoisiksi pinoiksi.

Yhtäkkiä pötkötin lomalla, kroppa apua huutaen ja mieli yhtä lailla tuuliajolla. Ajattelin itseeni turhautuneena, että mitenhän tässä aina käy näin?

Omat ryhtiliikkeeni otetaan yleensä vasta aallonpohjassa. En osaa korjata kurssia kuin vasta silloin, kun ollaan jo käännytty reilusti vikasuuntaan. Ennakointi ja pienet, sievät korjausliikkeet eivät ole vahvinta alaani (missään, koskaan).

Mutta aallonpohjalta on oikeastaan aika mukava ponnistaa taas ylös- ja eteenpäin. Viikon kääntyessä uuteen ja koulun taas alkaessa huomasin tarttuneeni itseäni niskasta kiinni kuin automaattisesti.

Maanantaina kipitin kiltisti salille, eilen ja tänään kului kumpanakin päivänä pari tuntia pipolätkähommissa. Jääkaappiin ostin vahingossa kaikkea värikästä ja vähän parempaa, unellekin on ollut sijaa. Edes viiniä ei ole tehnyt mieli kilistellä. Yhtäkkiä hyvinvoinnin palaset tuntuvatkin taas suht helposti hallittavilta ja sellaisilta, joita on kiva järjestellä.

Ja mikä parasta, muistan jo nyt kolmen ”paremman” päivän jälkeen, miltä normaalisti tuntuu. En todellakaan vielä ole siellä, siihen menee huomattavasti pidempään. Mutta muistan, että kun keho palautuu sellaiseen tavalliseen tilaan, se pystyy aika hyvin itse kertomaan, mitä kaipaa (hyvin usein kasviksia, hyvin harvoin irtokarkkia, reilusti hyvää unta ja välillä kunnon hikiliikuntaa). Ja yhtä lailla mielellä on virkansa ja sanansa sanottavana (välillä niitä irtokarkkejakin). Kun molempia kuuntelee, pysyy tasapaino, järki ja elämänilo.

Nämä ovat teoriassa niin helppoja asioita, mutta käytännössä yllän harvoin kiitettävään.

Viimeinen oljenkorteni on-off-elämäntyylissäni on luotto siihen, että niin kuin kaikessa muussakin, tässäkin asiassa minusta tulee lopulta äitini kaltainen. Sellainen, että kahden tunnin kävely on iloinen päivärutiini ja valtavat lumityöt kelpo jälkiruokana. Koska olen perinyt esimerkiksi äitini herkän oksennus-refleksin ja oudon tavan uittaa leipäjuustoa kahvissa, olisi vähintäänkin reilua periä myös sisäänrakennettu motivaatio toimia kaikessa hyvinvoinnin parhaaksi.

Samoja fiiliksiä omasta olosta? Vinkkejä?

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen

Paluu Tammelaan – lomalta paluun ilo

Olen palannut reilun kahden viikon lomalta takaisin arkeen.

Ensimmäinen lomaviikko meni hujauksessa. Nukuin älyttömiä määriä, parhaimmillaan 13,5 tuntia yössä, vietin aikaa perheen kanssa ja nautin siitä, ettei tarvinnut tehdä mitään. Viikon jälkeen alkoi kyllästyttää. Tiesin, että kaipasin vielä lepoa, mutta toisaalta pian käynnistyvä koulukevät alkoi lähestyä kulman takaa, ja tajusin lopulta odottavani sitä melko malttamattomana.

Oikeastaan en odottanut edes koulua, vaan rakenteita. Kaikkea sitä, mitä koulu on tuonut elämääni. Löyhiä rutiineja, joista voi tarpeen tullen joustaa, arkea ylipäänsä. Että saan väkisinkin jotain aikaiseksi, sen kummempia ponnistelematta, kun vain kuljen virran mukana. Odotin Tammelaa ja Hämeen rämeitä, sateisen Helsingin ulkopuolella odottavaa talvea ja lumikerrosta. Sitä, ettei ole keinovaloa, mutta pimeä ei pelota. Että ulkona olevat liikuntamahdollisuudet ovat rajattomat, mutta elämän mahdollisuudet ovat muuten sopivan simppelit – kauppaa ei ole kävelymatkan päässä ja söpöt kahvilat, ravintolat sekä leffateatteritkin usean kymmenen kilometrin päässä. Että ympärillä ovat ne tutut tyypit, kamalan kivat ja kamalan rasittavat, mutta ainakin tutut. Ja että aina kun kello herättää, tuntuu kivalta nousta.

Tajusin lomalla, miten tylsää nukkuminen on. Nukuin niin paljon, että lähes tylsistyin kuoliaaksi. Kunpa ei tarvitsisi nukkua koskaan. Tiedän tietysti, että se on tärkeimpiä asioita ihmiselämässä, mutta lomaa on tainnut olla riittävästi silloin, kun ei jaksaisi enää lomailla tippaakaan.

Eilen alkoi koulu. Kello herätti maanantaiaamuun klo 05.00, ja bussi lähti Kampin kaukoliikenteen terminaalista klo 06:00. Eläkeikää lähestyvä bussikuski oli maailman rakastettavin. Hän hymyili niin lempeästi, että se on verkkokalvoillani vieläkin. Minulla oli keltaisessa, legopalikan muotoisessa eväsrasiassani Jannen tekemät eväät – kauraleivät, pensasmustikoita ja appelsiineja. Ainiin ja DaCapo-patukka, suosikkini. Onneksi pienessä, punaisessa termarissa oli kahviakin. Kuuntelin tunnelmamusiikkia, join kahviani ja ajattelin. Mieleni oli tyhjä, mutta odottavainen.

Tammelan pysäkillä kävelin tutut pari kilometriä pimeydessä koululle koulukaveri kanssa, joka oli tietämättäni hypännyt muutaman pysäkin päästä samaan bussiin. Koululla otin santsikupin kahvia. Pikkuhiljaa luokkakaverit alkoivat valua paikalle, kukin taholtaan. Mietin kunkin kohdalla, haluaisikohan hän, että halaisin. Kaikista en ollut varma. Osa tuli itse luokseni, yksi syöksyi.

Ensitöiksi keitettiin nokipannukahvit ja tikkupullaa. Purskahdin muutaman kerran helpottuneeseen nauruun. Se on sinänsä outoa, sillä minun elämässäni ei koulun ulkopuolellakaan ole mitään vikaa. Sehän on silkkaa onnea läpeensä. Mutta siinä hetkessä tuntui, kuin kukaan ei olisi missään lomalla ollutkaan, ja vaikka en gluteenillista pullaa pystynyt syömäänkään, ryystin kahviani ja nauroin onnesta.

”Tuota tarttuvaa naurua voisi kyllä kuvata ja laittaa Youtubeen”, sanoi luokkaverini.
”No joo, on siellä tyhmempääkin”, totesi opettajani.

Eilen kävimme koulun jälkeen yhdessä treenaamassa ja kököttämässä rantasaunan lämmössä. Samaan aikaa nautin ihmisistä mielettömästi ja toisaalta pohdin mielessäni, kuinka kestän taas tämän sosiaalisen tulvan, joka pyyhältää taas vauhdilla yli. Ihmiset ovat taatusti parasta ja vaikeinta tässä vuodessa. Kun kämppiksiä on viisi ja humppiksiakin yksi, niin yksin ei paljon pyyhällellä. (Ai mikäkö on humppis? Kämppis – kämppäkaveri. Humppis – huonekaveri.)

Lomani tuomasta rentoutumisen tasosta kertoo varmasti myös se, että eilen illalla tajusin myös, että eihän minulla ole ruokaa. Siis en ollut osannut ajatella, että sellaistakin tarvitsisi. Jääkaappihyllylläni oli puoliksi syöty margariinipaketti, kasa pikkujouluista jäänyttä, vanhaa rosollia sekä homeinen persimon. Onneksi sain pummittua humppikseni kananmunia siihen saakka, että pääsin tänään kimppakyydillä kauppaan.

Viime yönä en nukkunut juuri yhtään. En tiedä miksi. Aamuyöllä heräsin ja valvoin tunnin. Mietin maailman menoja ja elämääni. Kävin laittamassa lämpöjä pienemmälle (minusta on ihanaa, että huoneessa on viileää ja vasta peiton alla lämmintä) ja mietin, mitä sitä elämässään tekisi. Päädyin ensitöikseni lähitulevaisuuden suunnitelmaan ja siirsin herätystä tunnin myöhäisemmäksi.

Kello herätti kahdeksalta ja puoli kymmeneltä olimme jo humppiksen kanssa lähikylän koulun pihassa kolaamassa jäätä puhtaaksi. Olin ostanut joululomalla alennusmyynneistä hokkarit, ja olimme päättäneet lähteä pipolätkähommiin. Hikikolauksen jälkeen puolikas kaukalo oli kolattu peliareenaksi, ja lämiminen sai alkaa. Taitoni eivät olleet ehkä ruosteessa, vaan pikemminkin vasta lapsenkengissä, puhkeamassa kukkaan. Ruostetta voi muodostua vasta jonkun pinnalle, mikä on olemassa.

Kiertelin ja kaartelin luistimillani kaukalossa. Välillä iskin kokonaan ohi kiekon ja välillä (omasta mielestäni) aivan nappiin. Koulunkello soitti 45 minuutin välein lapset ulos välitunnille ja hetken päästä takaisin sisään. Muutamat huutelivat armottomasti, ja tällä koulun pihalla sai vielä pelata kukkulankuningasta. Minä luistelin onnellisesti turvassa kaukalossa ja iloitsin, että tämä aamu oli koulusta vapaata. Suojalunta satoi koko aamun, ja kaikki vaatteet kastuivat kauttaaltaan. Kiekoista katosi varmaan puolet – emme muistaneet, monta niitä alkujaan oli.

Vaihdoin kaukalon viereisellä penkillä parin tunnin päästä talvisaappaat takaisin jalkoihin. Päästäinen kurkki muutaman kymmenen sentin päästä touhujani, enkä edes kauhistunut. Olen Tammelassa jotenkin paljon kivempi ja lungimpi, ilmeisesti päästäisillekin.

Ennen lounasta, suihkua ja iltapäivän koulutunteja kaarsimme vielä kyläkahvilan pihaan ja kysyimme sisältä kaakaota. Lappasin pahvimukeihin Oboeta ja kun olin kaatamassa kuumaa vettä ja maitoa päälle, kassan nainen totesi, että hänestä kannattaisi kyllä lisätä vielä reilusti lisää kaakaota. Ja minähän lisäsin, ja suklaata riitti. Kun autosta löytyi säkällä vielä ruttuinen DaCapo-konvehti, joululoman rääppiäinen, mikään ei olisi voinut olla paremmin.

Tammela-zen. Täällä ollaan.

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen

Kaikki asut vuodelta 2018

Tänään tulin kotiin minun ja ystäväni viikonloppuretriitiltä (siitä lisää myöhemmin) ja esittelin Jannelle Lohjan keskuskirpputorin vaatelöytöni. Puin päälle uuden, ihanan villapaitani, jossa on kuusien ja nuotioiden kuvia sievässä rivissä, sekä vanhat, leveälahkeiset Levikset. Janne totesi, että näytän jenkkiläiseltä luonnonpuiston koluajalta. Sellaiselta, joka on jossain Yellowstonen portilla notkumassa, mutta ei kuitenkaan töissä. Portinvartija ja lipunmyyjä tietävät kuitenkin vakkarikävijän, jolla on tukka vähän miten sattuu ja lämmin villapaita päällään. Otin kommentin kohteliaisuutena. Mukava näyttää sellaiselta.

Vuosi 2018 ei ollut mikään pukeutumisen ihmevuoteni, mutta toisaalta kirkasti ajatuksiani vaatteista ja tyylistäni. Kiinnitin yhä enemmän huomiota vaatteiden alkuperään ja laatuun, huolsin vaatteitani ahkerasti ja ostin kierrätettyä tarve edellä (olen huomannut omasta kokemuksestani sen olevan ihan eri asia, kuin ostaa second handiä kaiken muun päälle hauskoina heräteostoksina). Huomasin, etten enää pidä shoppailusta ja kävin pikamuotiliikkeissä vähemmän kuin koskaan ennen, oikeastaan tosi vähän. Tiesin muodista vähemmän kuin pitkään aikaan.

Parannettavaa on vielä reilusti, esimerkiksi urheilu- ja erävaatteita olisi kiva hankkia vielä enemmän käytettynä, mutta ainakin elämänmittaiselta tuntuva suunta on löytynyt. Tässä tulevat kaikki blogissa julkaistut asuni viime vuodelta:

TAMMIKUU

Kuva: Eeva Mäkinen Kuva: Eeva Mäkinen

HELMIKUU

Kuva: Eeva Mäkinen

MAALISKUU


Kuva: Eeva Mäkinen Kuva: Eeva Mäkinen

HUHTIKUU

Kuva: Dorit SalutskijKuva: Sara Vanninen Kuva: Dorit Salutskij

TOUKOKUU
  Kuva: Dorit Salutskij

KESÄKUU

Kuva: Dorit Salutskij Kuva: Eeva Mäkinen Kuva: Arttu Mustonen Kuva: Eliel Kilkki Kuva: Eeva MäkinenKuva: Sara Vanninen Kuva: Eeva Mäkinen Kuva: Nella Himari Kuva: Nella Himari Kuva: Eliel KilkkiKuva: Terhi TuovinenKuva: Terhi Tuovinen

HEINÄKUU

Kuva: Eeva Mäkinen Kuva: Oskari Reinman

ELOKUU

SYYSKUU
  Kuva: Toni Eskelinen

LOKAKUU

Kuva: Eeva Mäkinen

MARRASKUU

Kuva: Toni Eskelinen Kuva: Toni Eskelinen Kuva: Eliel Kilkki

JOULUKUU

Kuva: Eeva Mäkinen Kuva: Toni Eskelinen Kuva: Eeva Mäkinen

Mitä ihmettä? Näitähän oli aivan kamalasti. Ja minä kun luulin, että olen kulkenut koko vuoden lähinnä samoissa eräfarkuissa ja anorakissa. Varsinaista linjaahan näissä tyylillisesti ole, mutten taida sellaista kaivatakaan. Ja nämä ovat kyllä enemmänkin vaatteita, eivät asuja.

Nyt taas jokavuotinen vakiokysymys: löytyikö suosikkeja tai inhokkeja? (Miksi käytän sanaa inhokki, kun inhoan sitä? En tiedä.)

Huomenna alkaa taas koulu ja tuntuu siltä, kuin vuosi vihdoin oikeasti lähtisi käyntiin. Iik. Voisinkin pohtia, mitä laittaisi huomenna päälle. Ehkä eräfarkut ja anorakin.

-Henriikka

Asut vuodelta 2012: osa 1, osa 2, vuodelta 2013, vuodelta 2014, vuodelta 2015, vuodelta 2016, vuodelta 2017

Aatteiden ja arvojen aikaansaama aivosumu

Juttelimme ystäväni kanssa vuoden ensimmäinen päivänä edellisvuodesta ja tulevasta. Edellisestä keväästä tuntui olevan valovuosia. Mietimme mistä se johtui, kunnes tajusimme: viime vuonna aatteet menivät eteenpäin moninkertaisesti normaalitahtiin verrattuna. Eettiset, ekologiset ja muut vastuullisuuteen ja arvoihin liittyvät kysymykset jylläsivät sellaisella voimalla, että vuosi tuntui kestäneen ajatuksen tasolla pieneltä ikuisuudelta. Tiedättekö mistä puhun?

Enkä usko, että tämä rajoittuu vain ihmisyksilöihin. Olin esimerkiksi erään asiakkaani kanssa kahvilla ennen joulua ja mietimme viime vuoden alkua. Pohdimme yhdessä ääneen, että voiko olla totta, että ajattelimme silloin vielä niin? Että vuodessa minä ajatuksineni, sekä he koko isona yrityksenä ajattelevat ja tekevät jo monissa asioissa ihan eri lailla kuin vuosi sitten.

En tunnista kaikkia ajatuksiani vuoden takaa. Ajattelin silloin toimivani monissa asioissa vastuullisesti, mutta nyt olen jo ihan eri mieltä. Esimerkiksi lentämisen epäekologisuutta koskeva kirjoitukseni maaliskuulta on täynnä ajatuksia, joita olen vääntänyt, kääntänyt ja pohtinut kymmeniä ja kymmeniä tunteja viime vuoden aikana. Eikai se ole ihme, että analyysi on päässyt vähän valloilleen ja mielipiteet jalostuneet?

Jos tiedätte, mistä puhun, niin onko teilläkin aivot ja mieli vähän solmussa viime vuoden jäljiltä? Jos aatteeni, arvoni ja etiikan käsitykseni pauhaavat ja muuttuvat tätä tahtia tulevaisuudessakin, en tiedä kuinka kauan pysyn junan kyydissä täysjärkisenä. Huomaan arjessani pyörittäväni näitä teemoja ja miettien valintojani niin paljon, että ikään kuin pelkään koko ajan, että joku kohta huomaa, että tämäkin meni nyt aivan mönkään. Kaupassa biopussin kanssa jännitän, että joku kohta hyppää kulman takaa ja kiljaisee, että huijausta, huijausta, eihän se edes kunnolla maadu! Ja jaloissakin on kengät, jotka kyllä ovat kirppikseltä, mutta kenkälankin kemikaalit sisältävät syöpää lisääviä aineita ja pohjamateriaalistakin tippuu pieniä partikkeleita katukivetykseen, joka on kiltisti talutushihnoissaan kulkeville koirille kuolemanvaarallista. Ja kun suunnittelen tulevalle syksylle spesiaalia junamatkaa, en uskalla edes ajatella, mikä olisi kaikkein ilmastoystävällisin tapa päästä Eurooppaan. Kun kuitenkin menee väärin. Kun kuitenkin lopulta joku keksii, että tuhosin kaiken vaikka kuinka yritin.

Se on selvää, että viime vuoden arvo- ja aatekeskusteluista jäi jäljelle valtava määrä aivosumua. Näiden solmuisten ajatusten rinnalla on kuitenkin sitä ihka-aitoa ilmastoinnostusta. Ei siis ilmastoahdistusta vaan -innostusta. Tuntuu hyvältä tehdä paremmin ja yrittää enemmän (vaikka vitsi tekisi välillä mieli lennellä menemään niinkuin VUOSI SITTEN). Kun on saavilla annettu, voi yrittää vaikka kauhalla antaa vähän takaisin.

Auttakaa sitten taas jalkeille ja barrikadeille, jos kajahdan.

-Henriikka

Kuvassa (joka ei suoraan liity aiheeseen, mutta sopii tunnelmaltaan silti hyvin): Minä ja luokkakaverini Tiia kerran, kun päädyin jostain tuntemattomasta syystä laulamaan hänelle juuri ennen tunnin alkuatuutulauluksi Maan korvessa kulkevi.

Instagramin 9 tykätyintä kuvaa 2018 tarinoineen

Alkaako Instagram best 9 -kollaasit tulla korvista ulos? Minulla ei! On ihana katsoa, mitkä ovat olleet tykätyimpiä kuvia ja hetkiä.

Tapani mukaan olen myös analysoinut noita yhdeksän kuvan sarjoja aika lailla. Valokuvaajien tykätyimmät ovat hienoimpia valokuvia, ystävien elämän huippuhetkiä ja bloggaajakollegoiden kuvat jotain näiden kahden väliltä. Myös omien kuvien kohdalla on tapahtunut muutosta vuosien varrella: vielä 2015-vuoden kuvissa oli muutama hetken selfie.

Ylhäällä näette kaikki yhdeksän kuluneen vuoden tykätyintä Instagram-kuvaani. Tässä tulee muistot ja tarinat kuvien takaa:

1. Minä ja Janne pussailemassa
Suomenlinna, toukokuu
Kuva: Dorit Salutskij

Janne antoi vuosi sitten jouluna minulle joululahjaksi valokuvaussession Doritin kanssa. Hän ajatteli minun ajattelevan, niin kuin ajattelinkin, että olisi kiva saada rakkauskuvia ilman mitään sen ihmeellisempää syytä. Kuvat on UPEITA. Olimme toukokuisessa Suomenlinnassa useamman tunnin kuin hurmioituneet, Dorit oli yhtä ihana ja lahjakas kuin aina, ja aurinko laski kauniisti monissa väreissä. Tämän vuoden toukokuu olikin kuin heinäkuu parhaimmillaan.

2. Vasen isovarvas veteen
Kesämökki – Kuhmo, heinäkuu
Kuva: Janne Simojoki

Olimme kesken kesän Suomi-roadtrippimme muutaman päivän Kuhmon kesämökillämme. Söimme iltapalaa perheeni kanssa, kun siskoni huomasi kivilaiturilla olevan niin kaunista, että hän kysyi, jaksaisiko Janne tulla ottamaan hänestä yhden kuvan. Janne suostui, ja kun näin kuvat muutaman hetken päästä iltapalapöydässä, nappasin kahvikupin käteeni ja kuvausspotin itselleni. Parissa minuutissa tallentui maaginen (vaikka tuttu) hetki, kun aurinko laskee vastarannan puita vasten mailleen. Myös kahvikupin pystyy löytämään piilosta pääni takaa.

3. Kesän ensimmäisiä uinteja
Eerikkilän Urheiluopisto – Tammela, toukokuu
Kuva: Eeva Mäkinen

Olin ollut Tammelassa tulevien erä- ja luonto-opasopiskelijoiden ensitapaamisessa. Jännitys oli vaihtunut odotukseksi, kun opiskelukaverit vaikuttivat vähän vaivaantuneesta tapaamisesta huolimatta kivoilta. Vähintään ymmärtäviltä ihmisiltä. Eeva haki minut tapaamisesta ja ajoimme Härkätietä pitkin kauniita Suomi-maisemia ihaillen. Olimme varanneet illaksi rantasaunan, jonka lämmössä istuimme pitkään ja hartaasti. Vesi oli paljon lämpimämpää, kuin toukokuun 29. yleensä on. Hypin veteen kuin vähä-älyinen delfiini, mutta kaiken sen vauhkoamisen keskellä otettiin myös tämä seesteinen kesäkuva.

4. Elokuun ensimmäinen päivä
Savilahti – Tammela, elokuu
Kuva: Toni Eskelinen

Koulu oli juuri alkanut. Tämä oli ensimmäisen kouluviikon kolmas päivä. Ihan ensimmäisen yön nukuimme urheiluopiston tiloissa, mutta sen jälkeen teimme kolmen päivän ja kahden yön aloitusvaelluksen, jonka edellinen vuosikurssi meille järjesti. Oli uskomattoman kuuma, noin 30 astetta, ja hikoilin koko ajan kamalasti. Ensimmäinen yöpaikka oli surkea uimiselle suopohjaisen lammen vuoksi monista yrityksistä huolimatta, mutta toinen ilta oli kuin keidas: aurinko laski kirkkaankeltaisena, teimme trangialla ruokaa ja uimme tuntitolkulla.

5. Taivas pelkkää hattaraa
Ystävien mökki – Hiittinen, syyskuu
Kuva: Janne Simojoki

Aprikoimme kesän loputtua ystäviemme Tiian ja Alexanderin kanssa, että lähtisimmekö kolmisin telttailemaan, veneilemään vai saaristomökille. Koska olimme purjeveneilleet edellisvuonna, ja minä olin telttaillut lähikuukaudet sieluni kyllyydestä, päätimme viettää rentoa viikonloppua saaristossa. Pieni potski kuljetti meidät perille valtavien ruokakassien kanssa, ja viikonloppu kului kirjoja lukien, kovasti keskustellen, saunoen ja merta ihaillen. Missasimme vahingossa ensimmäisen illan auringonlaskun, minkä vuoksi skarppasimme toiseen: kyllä kannatti, nimittäin koko taivas loisti vaaleanpunaisen eri sävyissä. Tiedättekö Tohtori Sykerön, Untamon ja vaaleanpunaisen pilvitaivaan? Tämä oli juuri sellainen.

6. Tupasvillamorsian
Härkätie – Tammela, toukokuu
Kuva: Eeva Mäkinen

Tämä kuva on itse asiassa otettu pari tuntia aiemmin kuin tuo kolmas kuva, jossa pulahdan uimaan – Olen tavannut uudet opiskelukaverini noin viisitoista minuuttia sitten, ja he saattoivat jopaa ajaa autoillaan ohi, kun jo kierin tupasvillapellossa. Nauroimme Eevan kanssa, että jos menisin nyt naimisiin, hääkimppuni voisi olla tupasvillaa.

7. Aamuyön uinti salaisella lammella
Inari, kesäkuu
Kuva: Terhi Tuovinen

Olimme Ruskamummojen aamuöisellä retkellä Inari Nightless Night -valokuvausworkshopin viimeisenä yönä. Lähdimme tyttöjen kanssa ajelemaan autolla juoden siideriä (paitsi ei kuski tokikaan) ja syöden sipsiä ja karkkia. Tarkoitus oli löytää hirviä valokuvattavaksi ja ihailtavaksi. Hirviä ei näkynyt muistaakseni kuin kaukaa yksi, mutta saapuessamme eräälle metsälammelle, aurinko nousi aivan uskomattoman kauniisti metsän takaa tehden lammen pintaan pitkiä valonsäteitä. Koska olin porukasta se, joka ei kuvannut, vaan ihaili maisemia, sain luvan olla hahmo hienoissa kuvissa. Vesi oli aivan kamalan kylmää, mutta kahlasin nakupellenä kivipohjaisen lammen keskelle kuin oman elämänsä sankari. Tämä fleksauspose johtuu siitä, että yritän irrottaa hiuksissani roikkuvaa ponnaria.

8. Aamuyön kaiho
Koli, heinäkuu 2017
Kuva: Eeva Mäkinen

Tämä kuva ei itse asiassa ole edellisvuodelta lainkaan, vaan kesän 2017 kaikuja. Olimme kuvaamassa Eevan kanssa Kolilla Suomen Luonnonpäivän promokuvia vaaran huipulla, kunnes palasimme silmät ristissä, yltiöväsyneinä takaisin ystävän mökille, jossa yövyimme. Kello oli varmaan viisi aamulla, kun istun usvaisen lammen äärellä makuupusissa ja odotan uutta päivää.

9. Kesän kaunein auringonlasku
Kangasala, heinäkuu
Kuva: Janne Simojoki

Suomi-roadtrippimme oli juuri alkamassa. Olimme hakemassa autoa lainaan anoppilasta ja vietimme siellä alkuun pari päivää. Onni on oma soutuvene – kävimme soutelemassa ja kalastamassa käly ja lankomies seuranamme pienen kesäreissun. Parin tunnin päästä seurallemme riitti, mutta sain aneltua Jannen jäämään kanssani katsomaan auringonlaskua. Olin vakuuttunut, että siitä tulisi upea. Ja voi, miten olinkaan oikeassa! Koko kesän kaunein auringonlasku nähtiin juuri tuona iltana.

Suosikkeja? Omani on pikseleistä huolimatta tämä viimeinen, sillä muistan, miten huojentuneen onnellinen olin, kun loma oli alkamassa.

On jännää, että seitsemässä kuvassa on vettä. En tiedä mistä se johtuu, mutta eräs seuraajani one ehkä jäljellä: ”What all these pictures have in common: tranquility. It’s what modern people crave the most.”

Toivon teille kaikille aidosti ja sydämestäni kaikkea hyvää uuteen vuoteen 2019.

-Henriikka