arkisto:

maaliskuu 2019

Ylläksen herkkuretki: Mahdollisimman paljon latukahviloita ilman hiihtoa

1
–
outdoor, random, ruoka ja juomaTags: , , , , , , , , ,

Olin maaliskuun puolivälissä jo saanut hiihtoa tarpeekseni, mutta pääsemässä vasta latukahviloiden vauhtiin. Siitä lähti idea tehdä latukahvilakierros Ylläksellä: mahdollisimman paljon herkkuja, mahdollisimman vähän hiihtoa.

Lopulta kävikin niin, ettemme hiihtäneet lainkaan. Kuljimme Eevan kanssa autolla kolmeen paikkaan pötkössä, neljänteen kävelle ja Ylläksen huipullekin nousimme hissillä. Aktiivisuuspisteet nolla, riemupisteet sata! Jos sitä on koko talven vääntänyt talviretkiä ja lumilinnoja, niin eikös sitä voi ihan hyvällä omatunnolla keskittyä herkkupuoleen? Vastaan itse: Kyllä voi.

Kuka katsoi Instagramissani Ylläksen herkkuretki -tarinan? Tässäpä luvattu koonti kuvin ja tekstein muistiin. Videomuotoinen tarina löytyy vielä Instagram-profiilini kohokohdista, jos se on mieleisempi tapa hypätä herkkuoppaan matkaan.

1. Äkäsmyllyn Ekokaffila

Äkäsmyllyn miljöö on upea kaikkina vuodenaikoina ja siksi halusimme suunnata sinne muutenkin. Olimme kuitenkin kuulleet myös sen, että entisen kahvilan tiloihin (noin 250 metriä parkkikselta) oli avattu uusi Ekokaffila. Asetimme sen latukahvila-listamme ensimmäiseksi.

Myynnissä olevat tuotteet olivat aivan upeita ja mietittyjä (vaikka Eeva gluteenia sietävänä olikin ainoa kakkumaistelija). Saimme kuulla tuoteselosteet pienine, hienoine yksityiskohtineen ja Keppimehu-tuotenimestä annan suuren lisäplussan. Hahah.

Palvelu ei kuitenkaan pelittänyt erityisen hyvin. Saimme ripitystä siitä, ettemme olleet kantaneet omia mukeja mukanamme. (Olimme spontaanisti liikkeellä, emmekä tienneet tällaisesta toiveesta kahvilan puolelta.) On todella hienoa, että kertakäyttöastioista luovutaan, mutta ehkä uusille asiakkaille olisi hyvä antaa pientä armoa. Maailma kun ei ole vielä niin hieno paikka, että kahviloihin kuljettaisiin automaattisesti muki ja lautanen kainalossa.

Yrttiporkkanakakku 5€ (horsmankukkaa, Tornionjokilaakson ruusua, puna- ja valkoapilaa…)
Keppimehu 2,5€ (katajan-, männyn- ja kuusenoksanpäitä ja mustikanvarpuja)
+4,5 € kahdesta vesimukillisesta, gluteenittomasta valmiskeksistä ja astioiden käytöstä

Haluaisin kyllä mieluusti antaa paikalle vielä uuden mahdollisuuden, sillä kahvilan ihanasta tunnelmasta ja tuotteista huolimatta kokemus oli kovin ristiriitainen.

2. Peurakaltio

Peurakaltiosta löytyi sympaattinen tallikahvila. Kukastunturin pohjoispuolella sijaitsevan kahvilan ohesta löytyy myös yöpymis- ja saunamahdollisuus. Tallikahvilassa on myynnissä lounasta ja suolaista sekä makeaa pikkusyötävää. Tallin nurkassa oli myös matkamuistoja, keramiikkaa ja muuta tuliaishommaa.

Kahvilan miljöö on tunnelmallinen ja perinteinen. Ihailin katonrajaan kiinnitettyjä vanhoja lumikenkiä pitkään. Paikassa vallitsi lämmin ja tervetullut olo. Söimme keittolounaat, ja vaikka hinnat olivatkin kohdallaan, niin palvelu oli aivan ihanaa. Pariskunta vastaili miljooniin kysymyksiini ja nauroi jutuilleni (iso plussa!). Tänne tulen mieluusti uudelleenkin.

2 x savuporojuustokeitot, sis. leivät, voi ja juustoviipaleet, vesi ja tee/kahvi, yhteensä 26€

3. Aakenuspirtti

Aakenuspirtti on Aakenustunturin läheisyydessä, erämaan hiljaisuudessa ja rauhassa, ja vanhoissa savottakämpissä on myös yöpymismahdollisuudet.

Sekä Peurakaltio että Aakenuspirtti ovat vähän kauempana Ylläksestä, Aakenuspirtti noin 35 kilometrin päässä. Se näkyi myös kahvila-aktiivisuudessa – kovin hiljaiselta vaikutti ja samaa valitteli myös asiakaspalvelija. Rivien välistä kuului pientä pettymystä, ettei latuja oltu ehditty ajaa pirtille saakka. Pettymys saattoi ajaa hivenen flegmaattiseen palvelualttiuteen, minkä kyllä ymmärrän.

Tarjonta oli ihanan gluteenitonta, sillä myös leipoja itse noudatti samaa ruokavaliota. Valikoima oli pieni, mutta varsin hyvä ja riittävä. Kierrätyssysteemi on fantastinen esimerkki sinnikkyydestä Lapin paikoitellen, hmm, ei-niin-kierrätykseen-kannustavasta ilmapiiristä huolimatta.

Pihalla lenteli pulskaan kuntoon ennättäneitä kevät-Kuukkeleita ja aivan superkauniita punatulkkuja. Eeva katseli niitä ikkunasta vaikka miten kauan.

Gluteeniton omena-hilla-puolukkakakkupala 5€
Omena-mustaherukkamehu 2,5€

4. Kesänginkeidas

Neljänteen kahvilaan kuljimme sentään kävellen! Varsinaisia reippailijoita, huh huh. Oli Lapin reissuni ainoita päiviä, kun satoi kunnolla nollalunta, ja kahvilaan päästessämme olikin kiva saada vaatteita kuivamaan. Kesängin keidas on suosittu latukahvila, sillä se sijaitsee keskeisellä paikalla. Suksia oli ritirinnan pihassa, mutta suurehkossa kahvilassa riitti silti kaikille sijaa.

Kesänginkeitaassa lähti aivan lapasesta, sillä lähes kaikki oli gluteenitonta. Eeva kantoi samaa tahtia takaisin hyllyyn herkkuja, joita lappasin tiskiin. Sain kuitenkin tahtoani sen verran läpi, ettei saalis huono ollut:

2 x porkkanakakkupala (Toinen mukaan vietäväksi! Aivan hullun hyvää!)
Pieni riistapiirakka
Gluteeniton lettu hillolla ja kermavaahdolla
Kahvi
Mehu
Yhteensä 15 € (jälkikäteen ajateltuna luulen olleen laskuvirhe, sillä onpahan edullista!)

Myös palvelu oli ensiluokkaista ja hyväntuulista. Liekö syynä vai seurauksena isot kävijämäärät, joiden seassa ei kyllä paljon suomen kieltä kuulunut. Pitkän miinuksen annan siitä, että muovia ja jätettä kertyi aivan hurjasti. Voisiko kertakäyttöaterimet vaihtaa vaikka puisiin tai pahvisiin, jos on pakko olla kertsit? Myöskään tunnelma ei ollut erityisen intiimi, eikä mökkerö mikään kuvankaunis.

5. Ylläskammi 718

Herkkuretken viimeinen etappi löytyi Ylläksen huipulta. Suomen korkeimmalla sijaitsevassa ravintolassa oli ehdottomasti kierroksen parhaat näkymät, vaikka aivan latukahvilaksi paikkaa ei kyllä voikaan laskea. Nousimme hissin kertanousulipulla ylös ja ihailimme pitkään laskevaa aurinkoa pihalla ja kammin lämmitetyllä terassilla. Unohduimmekin niin pitkäksi aikaa maisemien lumoihin, että ennätimme juuri ja juuri juosta takaisin hissiin ennen sen sulkeutumista.

Kammi on tunnelmallinen ja selkeästi monen kävijän kantapaikka. Seinillä roikkuu kuksia ja takkatuli lämmittää. Jos ei naapuripöytien ryyppyreissutarinat olisi kantautuneet omaamme, kaikki olisi ollut erinomaisesti. Oma gluteeniton pakastepullanikin oli mielestäni erinomainen, vaikka luulen minun olevan keliakiani (ja luonteeni) vuoksi vähän kehnompaankin pullaan kovin tyytyväinen.

2 x pätkiskaakao, yhteensä 8€
2 x gluteeniton kanelipulla, yhteensä 5,60€
Pieni sipsipussi, 2€

—

En olisi ikinä uskonut, millaisen kommenttitulvan Herkkuretki saisi aikaan Instagramin puolella. Sain oikeasti satoja yksityisviestejä, joissa kiiteltiin herkuista (ja pöyristeltiin niiden määrää) ja vinkkailtiin omia suosikkipaikkoja. Aivan ehdottomia ääniharavoita olivat Navettagalleria sekä Velhonkota. Niihin on suunnattava ensi kerralla.  Myös esimerkiksi Tunturijärven latukahvila, Aurinkotupa, Elämänluukku sekä Jokerikuppila saivat kannatusta.

Mutta intoa seurailla meidän herkkujen syöntiä oli sen verran reilusti, että eiköhän tästä vielä uusinta leivota.

Moni ihmetteli myös paikkojen korkeaa hintatasoa. Se on selitettävissä sillä, että logistisesti melko haastavien paikkojen on saatava katetta toiminnastaan – varsinkin kauempana sijaitsevilla paikoilla on varmasti haasteita saada riittävästi asiakkaita paikalle. Suomalaiset ovat eväskansaa, eivätkä helposti osaa kotimaassa laittaa rahojaan hiihtoloman herkkuhetkiin kahviloissa tai ravintoloissa. Yhtä moni kuitenkin purnaa, kun nämä somat paikat sitten kaatuvat, kun kävijät eivät riitä. Sen vuoksi kannustankin teitä vähintään välillä ostamaan latukahvilan mehun tai porkkanakakkupalan. Maksetun summan voi ajatella menevän herkkujen lisäksi tunnelmaan. Ja ehkä lisääntyneet kävijämäärät saisi myös panostamaan paikan päällä tehtyihin herkkuihin pakastettujen valmistuotteiden sijaan.

Herkkuopas kuittaa ja jää odottamaan tarjouspyyntöjä herkkuretkien opastuksesta!

-Henriikka

Haluaisin laatia itselleni somesäännöt

10
–
elämä

Olen tässä nyt pidemmän tovin pohtinut, että keksisin itselleni sopivat somesäännöt. Marraskuussa kirjoitin ”Entä jos lähtisin somesta?” -kirjoituksessani lievästä (suuresta) sosiaalisen median ähkystä, ja samat kelat ovat jatkuneet senkin jälkeen.

Inhoan sitä, kun istumme perheeni kanssa, ja kaikilla on puhelimet kädessä. Inhoan sitä, kun on joku spesiaali hetki meneillään, ja kaikki kuvaavat niin pitkään, että hetki on ohi. Inhottaa nenä puhelimessa kökkivät ihmiset treffeillä, ystävien illanvietossa ja ihanissa kesähäissä. Inhottaa nenä puhelimessa kökkivät ihmiset julkisessa liikennevälineissä – muistan vielä ne ajat, kun bussissa saattoi sattumalta katsoa jotakuta silmiin.

En haluaisi kuolinvuoteella katua sitä, että tulipa oltua liikaa somessa. Tiedän, se on vähän koomista, sillä olen bloggaaja. Mutta jollain tapaa toivoisin voivani irtaantua somesta enemmän, erottaa sen muusta elämästä selkeämmin.

Olen alkanut ajatella, että some on toinen paikka. Että kun puhelimen ottaa käteen ja alkaa selaamaan, siirtyy toiseen paikkaan. Kuin toiseen tilaan tai huoneeseen. Kun otan puhelimen esiin, kun ystävä on kylässä, en ole silloin siinä hänen kanssaan, vaan muualla. Päätän ikään kuin poistua hänen seurastaan hetkeksi. Tai kun kesken ratikkamatkan jään selaamaan Instagram-feediä, niin en silloin ole siellä ratikassa enää.

Joskus se ei tietenkään haittaa, vaan some on mukava paikka mennä. Mutta vähän niin kuin en halua suunnitelmatta haahuilla menemään kaupungillakaan liian usein, niin en halua mennä someen ikään kuin huomaamatta. Haluaisin tehdä useammin sen valinnan, että käytän nyt somea. Enkä vain jotenkin mystisesti liukuen, puhelimen houkuttaessa pöydällä ajautua sen maailmaan ja jäädä sinne.

Haluisin, että some olisi pitkälti tiedonsaantia ja sen jakamista, sekä sen lisäksi silta ihmissuhteissa – paikka, johon voi mennä sopimaan ystävien kanssa, koska nähdään tai näkemisten välillä kysellä, miten menee. Ajanviettopaikkana se voisi puolestani jäädä elämästäni pois, sillä niin kuin olen kirjoittanut, eihän some nyt ole se paikoista kivoin.

Lisäksi haluaisin miettiä tarkemmin, mitä somessa teen ja miksi. Millaista sisältöä kulutan ja millaisiin asioihin reagoin. Millaisia tunteita some saa minussa aikaan ja mitä se saa minut tekemään (tai olemaan tekemättä)?

—

Ennen kuin laadin sääntöni, haluisin kuitenkin kysellä teiltä, onko teillä somesääntöjä?

Haaveilen puhelinparkista kotona, jolloin some ihan oikeasti olisi oma paikkansa, johon pitäisi kulkea. Mutta ennen näin radikaalia linjanvetoa voisin harkita jotain vähän pienempää: ehkä kellonaikoja, ehkä aikarajoitteita? Jotain muuta, mitä?

Nyt viimeisen Pyhä- ja perhelomaillan lettukestit. Ilman somea.

-Henriikka

Blox Car – autojen Airbnb

1
–
matkustus, outdoor, yhteistyöTags: , , ,

Kaupallinen yhteistyö: Bloxcar

Kun päätin syksyllä, että vietän pari kuukautta keväästäni kiertäen Lappia, tajusin tarvitsevani auton. Olen käynyt useita kertoja pohjoisessa yöjunalla, ja rakastan sen tunnelmaa, mutta tälle reissulle autottomuus ei ollut edes vaihtoehto. Paikkojen vaihto, useiden retkikohteiden äärelle pääsy ja suht suunnittelematon reissu ei antanut mahdollisuutta kulkea Lapin harvoin ja melko kehnosti toimivan julkisen liikenteen varassa.

Omaa autoa minulla ei ole, enkä voinut lainata noin pitkäksi aikaa ystävien tai vanhempienkaan omaa. Niinpä minulla oli vuokra-auto Blox Carilta, autojen Airbnb:ltä eli vertaisvuokrauspalvelusta. Blox Car palkittiin parhaana kestävää kehitystä tukevana mobiilipalveluna viime Slushissa, ja olen viime kesästä lähtien seuraillut heidän toimintaansa kiinnostuneena. Nyt olen päässyt yhteistyön myötä ensi kerran myös kokeilemaan autovuokraa.

Blox Carilla on palvelussaan yli 500 autoa – kaikkea övereistä juppiautoista kulumaa ottaneisiin pakuihin ja pikkuruisiin kaupunkikiitäjiin.

Koska kyse on yhteistyöstä, en valinnut tällä kertaa autoani itse. Ilmeeni olikin melkoinen, kun näin tulevan seikkailuautoni. Musta tila-Audi ei varsinaisesti ole se auto, jolla olen mielessäni nähnyt itseni kurvailevan, ja olenkin saanut perheenjäseniltä ja ystäviltäni hyvää kuittia kulkupelistäni. Toisaalta, ainoana ehtonani oli tilava auto (tai suksiboksi), joten millään miniautolla en olisi pystynyt starttaamaankaan.

Ja pakkohan autolle oli antautua ihan samantien. Ajan ensimmäistä kertaa elämässäni autoa, jossa on automaattivaihteet ja vakionopeudensäädin. Kaikki tuntuu niin helpolta, laittoman helpolta. Ajan ensimmäistä kertaa elämässäni autoa, jossa tuntuu turvalliselta. Vaikka tielle on poukkoillut poroja, ja todella suuresti vaihdellut keli on tehnyt teistä ja ajamisesta välillä aikamoista show’ta, auto on toiminut moitteetta. Turvallisuuden tunne on kyllä hieno asia olemassa.

Kaikista ominaisuuksista suosikkini on kuitenkin pieni kahvikupin kuva, joka ilmestyy ruutuun, jos ajamiseni alkaa vaikuttaa väsyneeltä: ”Rest needed!” Oikeasti, kahvikuppi!

Sen jälkeen, kun pääsin parin ajopäivän jälkeen Kuusamoon, olen ajanut verrattain vähän. En ottanut autoa vuokralle sen vuoksi, että voisin ajaa mahdollisimman paljon, vaan sen vuoksi, että pääsisin paikkoihin. Ja että voisin ylipäänsä lähteä reissuun.

Suuren osan matkasta olen ollut ystävien seurassa, ja silloin kyydit on tietysti aina yhdistetty. Kuusamossakin autoni seisi viikon verran käyttämättä mökin pihassa. Lyhyet välimatkat olen myös aina taittanut kävellen. En pidä ajatuksesta, että autollisuus saisi minut autoilemaan jopa ne matkat, jotka ennen kävelin tai pyöräilin.

Auto on kuitenkin ollut välttämätön matkalleni. Olen päässyt sillä kauppaan majapaikoista, jotka ovat olleet kauempana sivistyksestä (ömh, melkein kaikki). Olen pystynyt kuljettamaan sillä retkeilytarvikkeitani (metsäsuksia, lumikenkiä, lumilautaa, murtsisuksia, monoja, sauvoja, makuupusseja, luistimia….) ja päässyt luontokohteiden ääreen. Ja kun olen halunnut jatkaa reissuani seuraavaan paikkaan, olen päässyt etenemään autollani ja kuljettamaan sillä muitakin. Elämäni on ollut autossani viimeiset kuusi viikkoa.

Blox Carin kantava idea on saattaa ne autot käyttöön ja tuottamaan tuloa, jotka muuten lojuisivat käyttämättöminä. Siis juuri niinkuin Airbnb tekee asuntojen, mökkien, makuuhuoneiden ja muiden majoituskohteiden kanssa. Yksityisesti omistettuja ajoneuvoja pyritään siis korvaamaan vertaisvuokrauksella: itseni kaltaiset autoja toisinaan tarvitsevat saavat helpon tavan vuokrata auton itselleen, ja autonomistajat saavat helpon tavan vuokrata autonsa toisten käyttöön.

Blox Car kuvaa itseään edulliseksi, helpoksi ja turvalliseksi. Kolme melko olennaista asiaa autovuokrauksessa ja varmaan myös ne asiat, jotka tuleekin olla kunnossa, jos tällainen palvelu halutaan laajemmin ihmisten käyttöön. Oma kokemukseni on ollut erinomainen, vaikka tiedostan tietysti, että olen yhteistyön myötä spesiaalissa roolissa arvioimaan kaikkea neutraalisti.

Olin alunperin ajatellut ottavani auton vasta Lapissa. Ajatuksena oli tulla yöjunalla tänne ja lastata kamat autoon vasta pohjoisessa. Kampetta oli kuitenkin seitsemän viikon matkaa varten liian paljon junakuljetettavaksi, minkä vuoksi päädyin ajamaan auton Helsingistä saakka.

Kyllä minua vähän naurattaa nämä kuvat. Ja on naurattanut koko menneet kuusi viikkoa. Olen ihan oikeasti oppinut taas tauon jälkeen ajamaan autoa, peruuttanut hienosti milloin milläkin metsätiellä ja kehitellyt takaboksiin sellaisen uskomattoman tetris-systeemin, että tiedän aina kamppeiden olinpaikan.

Olen laittanut lämmityksen päälle pakkasaamuina ja fiilistellyt takalasin pyyhintä. Olen tuntenut vapauden tunnetta ajaessani Käsivarrentietä takaisin ja nähnyt kaikkialla kevään kasvavan.  Olen huudattanut musiikkia lujalla, värkkäillyt sopivia soittolistoja ja käyttänyt rumia ajoaurinkolaseja.  Olen tankannut näpit jäässä ja miettinyt renkaanpaineita. Olen ihmetellyt hienoa autoani, mutta kiittänyt siitä myrskyn sattuessa tai teiden ollessa luistinratoja. Olen ollut kiitollinen mahdollisuudesta olla reissun päällä, tehdä asioita, tavata paikallisia ja kuulla heidän tarinoitaan.

On ärsyttävää, miten paljon oma auto mahdollistaa Suomessa, mutta toisaalta helpottavaa, ettei kaikkien tarvitse omistaa autoa voidakseen käyttää sitä satunnaisesti.

Vajaa viikon päästä olen taas kotona. Auto on seissyt nyt Pyhän mökkimme edustalla, kun olen viettänyt alkuviikon mökkiaikaa tarvitsematta autoa. Illalla heitän Jannen Kemijärvelle, josta yöjuna nappaa hänet ja kuljettaa kotiin.

Itse ajelen lauantaina Vuokattiin, jonne haen bussipysäkiltä sunnuntaina Beankin. Seikkailukerhon miniloma olkoon kruunu talvelle, sillä keskiviikkona Helsingissä on parasta olla kevät, kun saavun kotiin.

Pitääkin käydä ostamassa auto täyteen tulppaaneja, että saa kotiin kevätolon, vaikka koko kaupunki olisi harmaa.

-Henriikka

Kuvat: Mikko Santasalo (joka oli vähän fiiliksissään mun autosta…)

Kevätolo: kaikki kuntoon HETINYT

kommentoi
–
Helsinki, opiskelu

Mistä tietää, että on valmis kevääseen? Haluaa laittaa kaiken uusiksi, tai fiksata vähintään parempaan kuntoon.

Alkuviikon aikana olen jo päättänyt peseväni kotona ikkunat (palkkaavani siskoni), siivoavani koko asunnon ja vinttikomeron perinpohjaisesti, myyväni puolet omaisuudestani (taas kerran), laativani treeniohjelman huhtikuun alusta kesään, aloittavani venyttelyn, ostavani polkupyörän, huoltavani retkivarusteeni, lankkaavani kaikki kenkäni, varaavani kokovartalohieronnan ja tekeväni listan hankinnoista, joita olen jo pitkään harkinnut.

On sellaista pientä uudistumisen ja uudistamisen tuntua ilmassa.

Koko uudistumisen hurmio kasvaa suoraan verrannollisesti valon määrään. Aurinko on paistanut Pyhän mökkimme ikkunoista sisään niin voimakkaasti, että olen jaksanut pitää läppärin kantta ennätyksellisen pitkään auki.

Olen taas muistanut, että rakastan työtäni, rakastan olla yrittäjä.

Vaikka yritänkin olla tällä viikolla melko verkkainen työntekijä, tavoitteeton lomailija, niin on tuntunut ihanalta vastata sähköposteihin (rakastan kirjoittaa iloisia, ajateltuja viestejä, vaikka usein saankin vastaukseksi vain lyhyen kuittauksen), ruksia tehtävälistalta tekemättä jääneitä tehtäviä laadituiksi, palata blogin uuden ulkoasun fiksailun pariin (kyllä! vihdoin!) ja ylipäänsä kierrättää mielessä, mitä kaikkea onkaan alkuvuodelta rästissä.

Pidän suoraan sanoen työstäni niin paljon, etten malta lopettaa niiden tekemistä, kun pääsen alkuun.

Rakastan myös raha-asioita. En rahaa itseään, vaan tehdä excel-taulukoita, vastata tarjouspyyntöihin, konsultoida muita yrittäjiä raha-asioissa ja pyytää itse apua, ku sitä tarvitsen. Olen kiinnostunut rahan liikkeistä ja markkinatalouden rattaista, sekä käymään yleisesti koko raha-keskustelua. Naisten rahakeskustelu innostaa eritoten.

Olen jo ikuisuuden halunnut sukeltaa täysillä sijoittamisen, osakkeiden ja rahastojen maailmaan. Ensimmäiset osakkeeni ostin alkuvuodesta, mutta toivon, että loppukeväästä saan otettua kunnon steppejä kohti salkkumaailmaa. Siis tietoutta ainakin, jos en toimintaan vielä yllä.

Kirjanpidon kaltaisesta summien pyörittelystä en pidä, siksi minulla on kirjanpitäjä. En myöskään ole kovin ahkera arjen talouden hallitsija ja säästäjä, joten näidenkin kohdalla voisin vähän kohentaa tapojani. Auttakoon kevät näissäkin.

Vähän hönösti työasioihin sekoittuu myös ystävien yhteydenpito. Olen blogikommentteihin vastaamisessa susisurkea, mutta muuten somessa hyvin aktiivinen. Työasiat etenevät vauhdilla ja osaan mielestäni priorisoida työhommat hyvin.

Ystävien kanssa minun pitäisi kyllä petrata aivan hulluna: en vastaa heille melkein koskaan. Viestit saattavat odottaa vastaamatta viikkotolkulla ja sitten noin kerran kuukaudessa pidän vastaustalkoita, joiden aikana käyn läpi kaikki kanavat, skrollailen viestejä alaspäin ja vastailen ihanien ystävien ihaniin viesteihin.

En yksinkertaisesti jaksa roikkua somelinjoilla ”vapaa-ajallani”, kun yhdistän puhelimella ja läppärillä olon niin vahvasti työntekoon. En muutenkaan ole mikään päivittäinen viestittelijä. Minulle riittää usein tieto, että ystäväni ovat siellä jossain ja minä jossain heitä varten.

Tällä hetkellä minulla on olo, että olen aivan Prinsessa Ruususena mökissäni, kun linnut ja muut metsäneläimet siivoavat kanssani, ompelevat mekkoni, letittelevät hiukseni ja muutenkin fiksaavat elämäni kuntoon tähtipölyisesti ja elämäniloisesti. (Ei onneksi miestä, vaan elämää varten!) Valo virtaa sisään ja uudistaa. Olo on raikas.

Todellisuus on, että olen virunut vuokramökissämme kolmatta päivää likaisin hiuksin ja samassa, vanhassa paidassa. Läppärin kelmeä valo heijastaa kasvoille, vaikka kello lähestyy puolta yhtätoista, ja WhatsAppissa odottaa ystävän kuuden minuutin ääniviesti, johon muistan vastata varmaan kolmen viikon päästä.

No, ainakin olo mielessäni on raikas. Yritän tuoda siitä hippusen käytäntöönkin.

-Henriikka

Hetken tauko kaikesta

kommentoi
–
perhe

Viisi viikkoa vajaa 7-viikkoisesta Lapin reissustani on takana. Mieli on usvainen, tai ehkä pikemminkin sumuinen, mutta yllättävän tyyni.

Luulin, että olisin täällä hirveän aktiivinen kirjoittaja ja ehtisin kaikkea, mitä en yleensä ehdi. Kävikin ilmi, etten ehdi edes sitä, mitä yleensä. (Vau, miten vaikeasti esitetty helppo asia!)

Saavuin eilen vuokra-autollani Pyhälle. Mökin pihassa odotti jo valmiiksi kaksi autoa, joiden rinnalla omani näytti oudon uudelta ja kimaltavalta. Perheenjäseneni olivat valloittaneet vuokramökkimme jo ennen minua – on viikon perheloman aika. Kun olin vielä edellisyön saanut viettää toisen isoveljeni ja hänen tyttöystävänsä vuokramökillä, oli koko perheväki halattu pitkästä aikaa.

Janneakaan en ole vielä koskaan ollut näkemättä näin pitkään, peräti viisi viikkoa. Joku kysyi edellisen kirjoituksen kommenttiboksissa, voisinko kirjoittaa siitä, miten hoidamme parisuhdettamme, kun olen ollut nyt niin paljon poissa. Mutta voi olla, että kaipaisin pikemminkin vinkkejä siihen teiltä.

Nämä viime vuoden kuvat kertovat tunnelmasta, minkä vuoksi halusimme palata tänäkin vuonna tiluksille. Tykkylumet ovat tupsahdelleet (romahdelleet) tänä vuonna puista jo viikkoja sitten, mutta ilmassa on vahva kevään tuntu.

Lauantaina Kilpisjärveltä ajaessani se iski tajuntaani: armoton tauon tarve ja kyllästyminen talveen. Katsoin sulavaa lunta, kun auto kiisi Käsivarrentietä pitkin kohti Hettaa ja Marianpäivän karkeloita, ja teki mieli huutaa: sula sula sula! (Ja nyt alkoi pyöriä päässä Robinin hula hula… Ja lanteet iskee, hula hulaa, jo hipaisusta sulaa sulaa…) Vaikka puut hehkuivat jo kevättä, ja tiekin oli pitkälti sulaa, lunta tuntui jatkuvan silmänkantamattomiin. Talviähky valtasi jokaisen atomini niin voimallisesti, että kun pääsin isoveikkani suloiseen suojeluun, sain puhistua, että en kyllä todellakaan aio tehdä enää mitään talvista. Hän nauroi ja ymmärsi.

Ja nyt en sitten todellakaan tee mitään.

Eilen saapuessani perhe oli jo valloittamassa läheistä tunturinnyppylää vapaalaskuhommissa. En edes harkinnut lähteväni perään. Tänään he suuntasivat riemumielin rinteeseen ja ovat olleet siellä jo seitsemän tuntia. Minä en. Eikä muuten harmita yhtään.

Minulla on hetken tauko kaikesta. Tai ainakin talvesta, jos ei muusta. Olen vielä yökalsareissa, päälläni villapaita, jota olen käyttänyt viimeisestä viidestä viikosta neljä ja puoli. Halleluja merinovilla, joka puhdistuu pikatuuletuksella.

Suloisesta, metallinhohtoisesta ja reissuista kolhiintuneesta bluetooth-kaiuttimesta kuuluu Natalie Imbruglian Torn (klassikko!) ja Pave Maijasen Lähtisitkö (ah!) Sain tänään sähköpostin, jossa kyseltiin musiikkimakuani ja lempiartistejani, ja siinä olikin selittäminen, että siihen kuuluu kaikennäköistä moniäänisistä soittoaineista Pikku G:n vanhaan tuotantoon ja Vestan kautta Ellaan ja Aleksiin. Kaikkien aikojen lempibiisini on kuitenkin Pepen Aamu.

En tiedä, kauanko tämä taukoni kestää. Oliko talvi-intoni nyt tyystin tässä? Onhan tässä jo lokakuusta lähtien uitukin viikottain hyisissä vesissä, hiihdelty joulukuusta lähtien metsäsukset sauhuten ja telttaillu milloin milläkin pakkasilla.

Pyhä näyttää ihanalta ikkunastakin, mutta enköhän huomenna jo vedä jo kivasti sesongin hilpeyksissä kuluneet Kuoma-kengät jalkaani ja astu ainakin ulkoilmaan. Luulen, että muutamat laavukaakaot ja hiihtolenkit aion ainakin vielä heittää, kun vietän vielä pohjoisen seikkailuni viimeiset päivät lauantaista keskiviikkoon Vuokatissa ystävä kainalossa.

Luulen, että kaipaan ulkoilmaelämän rinnalle myös tavallisempaa arkielämää. Olen innoissani, kun saan keittää pian rinteestä tulevalle perheelleni kahvit, napsauttaa saunan päälle ja valita, millaista sankarimusiikkia laitan pauhaamaan, kun he punaposkisina saapuvat mökin lämpöön. Nyt on heidän vuoronsa saada unelmien Lappi-aikaa. Viihdyn onneksi kotitonttunakin.

Sitä paitsi Oskari-isoveljeni sanoi tänään lähtiessään: ”Miten rauhoittava näky, kun rentoilet. Tää on helpottava näky. Mehän ollaan jo pitkään oltu sitä mieltä, että sä vedät vähän liian kovilla höyryillä.”

-Henriikka

Pikkusintti – Steve Jobsin tyttären raju elämänkerta

3
–
kirjat, yhteistyöTags: , ,

Kaupallinen yhteistyö: WSOY


Syyllistyin siihen itsekin: nimesin otsikon niin, että Lisa Brennan-Jobs ei saanut edes omaa nimeään elämänkertaansa. Leimasin itsekin kirjailijan ensisijaisesti isänsä, Steve Jobsin, tyttäreksi, enkä omaa nimeään kantavaksi.

En varmasti ole tai ole ollut ainoa, joka ajattelee näin. On aikamoista, kun kaikki tuntevat isän, vaikkei tytär itsekään oikein tunne häntä.

Kun luin Lisa Brennan-Jobsin elämänkerran Pikkusintti, päällimmäinen ajatukseni olikin: onneksi en ole Steve Jobsin tytär. Ja että onneksi olen maailman ihanimman isäni tytär.

Kun sain kuulla, että Lisa Brennan-Jobsilta julkaistaan elämänkerta, kiinnostuin heti. En tiennyt ihmissuhteesta mitään, mutta ristiriitainen ja kompleksinen isä-tytär-suhde aiheena tuntui äärimmäisen mielenkiintoiselle ylipäänsäkin, mutta eritoten nyt, kun isänä on yksi maailman vaikutusvaltaisimmista henkilöistä.

Applen perustaja Steve Jobs on herättänyt minussa aina kaiken lisäksi jotain outoa ärsytystä. Tuntui oudolta saada jotain kavalaa henkistä mielihyvää siitä, että tiesi nyt ärsytykselle olleen uutta syvää syytäkin. (Ihan kuin minä muka asiasta jotain ihan oikeasti tietäisin.) (Sitä paitsi syntisestä sisimmästäni viis, niin olisi tietysti niin paljon hienompaa lukea, että Jobs oli menestyksestä huolimatta uskomaton faija.)

Englanniksi Small Fry julkaistiin jo viime syyskuussa. Suomeksi vasta tällä viikolla sekä fyysisenä kirjana että äänikirjana Bookbeatiin. Itse sain kirjan ennakkoon luettavaksi.

”Kolme kuukautta ennen isäni kuolemaa aloin varastella tavaroita hänen talostaan. Hiippailin talossa paljasjaloin ja sujauttelin esineitä taskuihini. – – Aina esineen pihistettyäni tunsin tyydytystä. Lupasin itselleni, että tämä olisi viimeinen kerta. Mutta pian varastamisen halu valtasi minut taas kuin jano.”

Pikkusintin alku kuuluu näin. On hauskaa, että vaikka olin niin sanotusti valinnut puoleni, niin ärsyynnyin alussa kirjailijaan. Varastaminen, plääh. Tuli sellainen olo, että olisit nyt taistellut jollain kypsemmällä keinolla kuin syöpää sairastavalta isältä näpistämällä. Alkukantaiset ajatukseni valitsivat mielessäni puolia isän ja tyttären välillä, ja nyt molemmat vaikuttivat pahiksilta.

Pidemmälle lukiessani ajatukseni pääsivät, onneksi, syvenemään, ja kirja löysi mustan ja valkoisen rinnalle reilusti harmaata. Pikkusintti särkee sydämen – sen sivuilta paistaa rakkautta kaipaavan tyttären järkimuotoon puristettu suuri huuto ja kokoaikainen hämmennys kaikkea ympärillä ollutta kohtaan.

Jobs kielsi tyttärensä dna-testistä huolimatta monta kertaa ja tunnusti tämän lopulta tyttärekseen paljon myöhemmin. Toisaalta Lisan äiti huusi naama punaisena lapselleen, ettei hänen olisi koskaan pitänyt synnyttää tytärtään. Ja kun Lisa muutti lopulta isänsä luokseen asumaan 14-vuotiaana, ehtona oli, että tytär valitsisi ehdottomasti isänsä ja äitinsä väliltä. Hän ei voinut saada elämäänsä molempia. Kuulostaa uskomattomilta elämän eväiltä.

Kirjaa lukiessa tuli olo, ettei oikein koskaan voinut tietää, mitä kukin seuraavaksi tekee tai ajattelee. Että mitä kukin sisimmässään haluaa ja mitkä olisivat esimerkiksi isän ja äidin elämänkerrat ja tarinat samoista hetkistä.

Kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Se koukuttaa, vaikka surettaa samalla suuresti. Sen rinnalla, että ajattelin huojentuneena omaa isäsuhdettani, se sai minut pohtimaan, vaatiiko Steve Jobsin kaltaiset mahtimenestykset, multipotentiaalit aina kaiken hapen ja tilan ympäriltään. Kirjan henkilöitä tulee väkisinkin verrattua muihin ihmisiin, läheisempiin ja kaukaisempiin. Onnistuuko maailmanvalloitus inhimilliseltä, hyväkäytöksiseltä ja klassisten standardien mukaan tavalliselta? Tarvitaanko aina ihmishirviöitä?

En osaa vastata. Enkä siihenkään, onko kaikkien hirviöidenkin sisällä kuitenkin aina inhimillisyyttä, jonka elämä ja sen antamat pelikortit tuo tai on tuomatta esiin. Huomaan itse aina kaivavani esiin jotain sellaista, antavani uusia mahdollisuuksia. Mutta on varmasti helppo antaa mahdollisuuksia, kun on sivusta seuraaja.

Tiedoksi fyysisten kirjojen ystäville: Pikkusintti on julkaistu tällä viikolla ja odottaa kaupoissa lukemistaan.

Äänikirjojen ystäville on myös erinomaisia uutisia: Pikkusintti on kunneltavissa äänikirjapalvelu BookBeatista, joka on varmasti jo teille monille tuttu. Ja niille uusille, jotka haluavat tutustua siihen nyt: BookBeat tarjoaa lukijoilleni kuukauden ilmaisen kokeilujakson, jonka avulla voi käydä kuuntelemassa esimerkiksi juuri Lisa Brennan-Jobsin elämänkerran tai tuhansia muita äänikirjoja. Nappaa ilmainen kokeilujakso täältä viimeistään 30.4. (huom! Koodi on vain uusille asiakkaille.)

—

Täällä Lapin reissussa olen ollut aktiivinen äänikirjojen kuuntelija, kun ajoaikaa on riittänyt. Odotan kuitenkin kovasti myös sitä, että pääsen tuonne Kalevankadun Gran Delicaton vakiopöytään, turkoosin seinän läheisyyteen, fyysisen kirjan kanssa uppoutumaan hetkeen, tekstiin ja hyvään salaattiin.

Alan pikkuhiljaa kaivata jopa tuota mattapunaista huulipunaani – mutta en sentään niin paljon kuin ihanaa isääni.

-Henriikka

Yliluonnollisen ympäröimänä, pienenä virvaliekkinä pohjoisessa

5
–
elämä

Toissaviikon torstaista eteenpäin kuutena iltana peräkkäin leiskuivat revontulet. Nyt on ollut muutaman päivän tauko, kun taivas on antanut alas pehmoista lunta, mutta tänään pitäisi taas loistaa. Ensimmäisen illan revontulet olivat uskomattomimmat: ne olivat melko värikkäätkin, mutta kaikkein hienointa niissä oli niiden nopeus ja liike. Ne muuttivat muotoaan niin vikkelästi, etten voinut kuin seistä niska kenossa Jerisjärven jäällä ja huokailla.

Olen aina toivonut näkeväni tosi upeita ja värikkäitä revontulia. Sellaisia, jotka tuntuvat täysin epätodellisilta, niin kuin maalauksissa ja Joulupukissa ja noitarummussa. Sellaisia, joiden alla vain yksinkertaisesti tuntee olonsa täysin mitättömäksi, ja luonnon valtavan vahvaksi.

Tänä vuonna toive toteutui, kun olen nähnyt sekä helmikuun hiihtovaelluksella, että nyt Lapin seikkailullani kuvankauniita tulia, jotka ovat täysin kontrollin ulkopuolella.

Mutta minulla on myös sellainen salaisempi toive. Haluaisin nähdä virvatulen.

Virvatulet (myös aarnivalkeat, aarretulet tai aarreliekit) ovat tulia tai valonlähteitä, joita havaitaan yleensä pimeässä asumattomilla alueilla lähellä maan- tai vedenpintaa tai aivan pinnassa. Virvatuli on muodoltaan joko liekin kaltainen, valopallo tai hahmoton. Virvatulia on eri värisiä. Joidenkin virvatulten kerrotaan hyppelehtivän, vaappuvan tai huojuvan, tai jopa liikkuvan paikasta toiseen. Kerrotaan usein, että virvatulet katoavat tai etääntyvät kauemmas, kun niitä lähestyy.

Virvatulia esiintyy yleensä samoilla paikoilla tai alueilla toistuvasti, ja joillakin paikoilla niistä on pitkä kansanperine. Virvatulet ovat yleensä hiljaisia, ja niitä nähdään hiljaisilla seuduilla. Virvatulen on jopa kerrottu kadonneen, kun on pidetty kovaa ääntä. Toisaalta joihinkin aarnihautoja koskeviin kansanperinteisiin liittyvät paikalta kuuluvat oudot äänet.(Wikipedia)

Haluaisin niin kovasti nähdä tuollaisen, täysin mystisen tulen, joka samalla pelottaa ja kiehtoo. Aarretulet, virvaliekit. Runoissa ja lauluissa virvatulet ovat yleensä maailman houkutusten vertauskuva, ne ovat samalla tavalla pettäviä ja katoavia.

Täällä pohjoisessa on niin paljon kansanperinteiden ja erilaisten myyttien ympäröimänä, että yliluonnollinen tulee jollain tavalla lähemmäs. Huomaan ajattelevani maailmasta eri tavoin kuin tutussa kaupunkiympäristössä, huomaan rukoilevani enemmän. Luonnon seesteisyys, hiljaisuus ja supisuomailuus saavat mielen tyyntymään ja syvimmät ajatukset nousemaan pintaan.

Haluaisin oppia kaiken ympärillä kulkevista taruista ja tarinoista. Haluaisin sujahtaa osaksi kaikkea isoa, osaksi luontoa, osaksi tarinaa. Olla pieni virvaliekki suuressa Pohjolassa, antaa tuulen tuivertaa hiuksiin ja pakkasen purra poskiin. Piirtää hirsiin puumerkkini ja antaa lastenlastenlasteni kaivaa ne esiin sitten, kun he ovat jo unohtaneet, että sukumme juuret olivat joskus hälyn ja pakokaasun keskellä.

-Henriikka

Kuvat 1 & 3: Mikko Santasalo
Kuva 2: Eeva Mäkinen

pipo, lapaset & neule/North Outdoor, takki & housut/Fjällräven, kengät/Kuoma

Muina päinvastaisina muuttolintuina

3
–
muoti, oma tyyli

Torstaina oli kevään ensimmäinen superpäivä.

Vaikka täällä Lapissa on vielä ihan täysi talvi, kasvoilla tuntui lämmin aurinko, ja aurinkolasit olivat enemmän kuin tarpeen. Olin hyvin Twin Peaks henkisessä (ja tunnelmaltaan aivan uniikissa) Pallaksen Lapland Hotellissa yötä ja lähdin aamupäivästä lumikenkäretkelle läheiselle lähteelle. Jossain vaiheessa oli pakko heittää toppatakki pois päältä ja kantaa sitä kyynärvarrella, kun lämpö tuli takin sisään, ja merinopaita riitti hyvin. Istuin pitkään lähteen reunalla lumihangessa, join kaakaota ja mietin elämää. Tuntui, että kevät oli saapunut, aivan kuin Muumeissa aina.

Kaikista vuodenajoista olen aina pitänyt kevättä turhimpana. Älkää ymmärtäkö väärin, keväthän on aina aivan ihana. Mutta jostain syystä se kantaa sellaista turhuuden taakkaa mielessäni, vähän kuin tiistai kaikista viikonpäivistä. Ehkä siksi, että pidän sekä talvea että kesää niin mahtavina – kevät on tuntunut kuin siirtymävaiheelta, odottelulta mahtavan ja mahtavan välissä.

Janne juuri muutama päivä sitten puhelimessa totesi, että kevät on hänen lempivuodenaikansa. Itse kerroin, että kevät saa minut helpoksi vähän masentuneeksi. Kun valo paljastaa likaiset ikkunat, tuntuu se paljastavan paljon ihmisessäkin. Kohdallani ehkä kaiken ihanan rinnalla tänä vuonna väsymystä, stressiä, surua ja vaikeasti selitettävää alakuloisuutta.

Muistan, kuinka vielä Arabianrannassa asuessani keväät olivat samalla ihania ja raskaita. Aloin kääntää herätyskelloani sen mukaan, miten aurinko nousi. Ikkunastamme näkyi auringonnousu ja auringonvalon lisääntyminen niin kauniisti, etten nähnyt muuta vaihtoehtoa, kuin nousta aina aiemmin ja aiemmin, auringon mukana. Jossain vaiheessa, aina neljältä herätessäni, aloin olla jo aika väsynyt, sillä en saanut käännettyä nukkumaanmenoani juurikaan aiemmaksi. Luojan kiitos, ymmärsin lopulta silloin, etten taida pystyä pysymään hereillä koko valoisaa aikaa vuorokaudesta.

Tänä keväänä ei tunnu siltä, että tarvitsisi pyristellä väkisin ylhäällä. Sen sijaan tuntuu, että olen päässyt talven kanssa vasta kunnolla vauhtiin. En malttaisi millään päästää siitä vielä irti, vaikka huomaankin kevään vellovan lämmön ja valon kanssa hurjalla forcella yli.

Kirjoitin joku päivä Instagramiinkin, että kuluneen vuoden aikana on ollut järkyttävän vaikeaa päästä yli siitä, että vuodenajat vaihtuvat. Roikuin väkisin kiinni kesässä lokakuuhun, talven sain kunnolla käyntiin vasta helmikuussa. Nyt pitäisi jo antaa tilaa keväälle, mutten millään haluaisi. Surin yllättävän paljon puista tippuneita tykkylumia, vaikken tiennyt että sitä voisi edes surra. Katsoin eilen Ylläksen mökkini ikkunasta ulos ja tunsin tyytyväisyyttä, kun lunta tuli alas paksuna, sakeana, valkoisena pilvenä. Mielessäni kiertää ajatus ”joojoojoo, sada vaan vielä monta kymmentä senttiä, anna talven jatkua vielä pitkään.”

Vaikka luulen, että oikeastaan en edes kaipaa talvea pidemmäksi, vaan jotain pidempiä hetkiä ajatella ja adaptoitua. Olen Lapissa nyt yhteensä seitsemän viikkoa ja ehkä aivoni ajattelevat, että talven jatkuessa myös Lappi-aikani voisi jatkua. Vaikka eihän se niin mene.

Tänä talvena olen ensi kerran ajattelut, että voisin viettää talveni tästä eteenpäin aina Lapissa. Se on ehkä ohimenevä ajatus, josta olen ensi vuonna eri mieltä, mutta nyt tuntuu siltä. Omille, ohimenevillekin, ajatuksille on hyvä olla rehellinen.

Mutta vähintään yhtä innoissani olen siitä, että loppukouluajaksi olen vuokrannut mökin Tammelasta, järven rannasta. Irtisanoimme ennen koulun harkkajaksoamme (jota tällä hetkellä teen kätevästi omalle firmalleni) ihanan mökkikommuunimme, ja siksi minun tuli löytää kevääksi ja alkukesäksi itselleni uusi koti. Luulen, että löysin parhaan.

Voi kevät, kevät. Ehkä kolmen ja puolen viikon jälkeen, kun taas palaan etelään muina päinvastaisina muuttolintuina, olen jo ihan valmis. Etenkin kun muistan, että minulla on keltainen nahkatakki.

-Henriikka

takki/Samsoe & Samsoe, huivi/Balmuir, paita/Nanso, kengät/New Balance, farkut/Levi’s

Ekopaasto – ja päiväkirja ilmastoajatuksistani parin tunnin ajalta

3
–
kestävä kehitys, yhteistyöTags: ,

Kaupallinen yhteistyö: Ekopaasto


Aloitan tänän Ekopaaston. Paastoni kestää klassisen paastonajan, eli pääsiäistä edeltävään lauantaihin, 20.4. saakka.

Mitä tämä käytännössä tarkoittaa? Aion haastaa itseni tekemään entistä enemmän ilmaston kannalta parempia valintoja arjessani, oli kyseessä sitten suihkussaoloajan lyhentäminen tai ilmastoystävällisen ruoan tai vaatevalintojen lisääminen. En siis pyri niinkään poistamaan tai minimoimaan mitään elämästäni, vaan vaihtamaan tapojani paremmiksi. Välillä se saattaa toki tarkoittaa poistoa tai minimoimista, mutta ei läheskään aina.

Aion antaa enemmän aikaa ja nähdä enemmän vaivaa sen puolesta, että olisin itse aktiivisempi toimija ilmastotaistossa. Ja toivon tietysti, että osallistutte myös. Olisi kiva vaihtaa ajatuksia kanssanne Ekopaaston edetessä esimerkiksi Instagramin yksityisviestien kautta, saada oikeasti keskustelua aikaiseksi ja tsempata toinen toistamme vähän parempaan.

Ekopäiväkirja

Ekopaaston vuoksi sain idean pitää paastonajan päiväkirjaa, johon nostan itseäni mietityttäviä asioita ylös, pohdin eri teemoja ilmastokysymyksiin liittyen ja omia pieniä, mutta kuitenkin yllättävän suuria valintojani tässä suuressa, mutta yllättävän pienessä maailmassa.

Ajattelin ensin, että nostaisin tähän kirjoitukseen viikon ajalta tilanteita, joissa olen miettinyt ekologisuutta. Huomasin kuitenkin jo parin tunnin jälkeen, että ajatuksia tulee niin järjettömästi asiaan kunnolla paneutuessa, että karsin aikaikkunan viikosta muutamaan hetkeen. Sekin kertoo jo melkoisesti siitä, miten sairaan laaja koko aihe on, ettekä ehkä jaksaisi lukea koko viikkoni mutinaa. Aiheen suuruuden ei kuitenkaan saa antaa lannistaa, vaan päinvastoin: sen pitäisi innostaa siinä, että on paljon missä voi helposti parantaa.

Klo 08:30

Herätys. Lagaan hetken miettimättä mitään. Muistan Ekopaaston. Mietin, mitenköhän lakanoiden ja petivaatteiden pesu ja huolto vaikuttavat ilmastoon. Mietin samaan syssyyn lappilaisen hotellin lakanoissa kiehnätessäni, että sama pätee myös vaatteisiin.

Googlasin asiaa ja löysin Outi Pyyn kirjoituksen aiheesta. Muistelinkin, että hän on aiheeseen useasti paneutunut. Pyykinpesun ilmastojälki on ainakin aivan hurja. Vaatteen ympäristövaikutuksista 30% tulee siitä, millä aineilla ja miten peset sitä sen käytön aikana.

Olen harventanut lähivuosina vaatteiden pyykkäysväliä esimerkiksi pakastuksen ja tuuletuksen vuoksi aivan hurjasti, mutta esimerkiksi ekologisten pesuaineiden maailma on vielä suht tuntematon. Parannettavaa selkeästi löytyy. Mietin myös vieraslakanoita, joita pesen usein yhden yön yökyläilyn jälkeen. Melkoinen ilmastokuorma sekin omassa mittakaavassaan.

08:40

Hampaita pestessäni keskityin siihen, etten valuta vettä liian pitkään. Koska käytän sähköhammasharjaa, mietin sen sähkönkulutustakin. Altaan reunalla oleva Pepsodent on itselleni ilmastokuormitukseltaan täysin tuntematon. Kasvojenpesuaine ja kasvorasva olivat sentään luonnonkosmetiikkaa, mutten ole varma, onko sillä mitään tekemistä ilmaston kanssa. Molemmat putelivat ovat ainakin ulkomailta Suomeen rahdattuja. Ovatkohan purkit tulleet Suomen kauppoihin ekologisesti junalla? Tuskin.

Klo 08:45

Meikkaan kevyesti, ettei naamani vallan kärähdä auringon porottaessa maaliskuiselle hangelle kirkkaalta taivaalta. Käyn läpi yksittäisiä meikkejäni ja tajuan, että aika harvan ilmastojäljestä tiedän kovinkaan paljon.

Suihkin kuivashampoota päähäni, jonka tiedän olevan melkoinen jäte ilmassa ja tyhjänä suihkepurkkinakin varsinainen riesa. Päätän, että vähennän reilusti sen käyttöä. Suihkaisen hiuslakkaa ja totean, että sen käytön voin lopettaa oikeastaan kokonaan arjessani.

Klo 08:50

Puen. Katson ihanan nuhjaantunutta villapaitaani, alusvaatteitani, sukkiani ja kuluneita farkkujani. Merinovillaisten sukkien ja villapaidan alkuperät tiedän, mutta ilmastojäljet ovat melkoinen mysteeri. Päätän selvittää ne. Muut vaatteet ovat alkuperänsäkin puolesta mysteereitä ja ihmettelen, kuinka päälläni ei ole mitään käytettyä.

Menen itseeni ja totean, että kirppikset saisivat kyllä tulla taas lähemmäs sydäntäni, niin kuin ne onneksi ovatkin parina viime vuonna taas tulleet. Heti sen perään mietin, etten kyllä tällä hetkellä tarvitse yhtään mitään. Että tavoitteenani on hankkia vain tarpeeseen. Tässä lipsun kyllä ihan super paljon – on aika ottaa itseään, taas kerran, niskasta kiinni.

Klo 09:05

Aamiaisella katson lautaselleni valitsemia asioita. Pallaksen hotellin tarjonnan vuoksi seisovassa pöydässä on paljon kotimaista, esimerkiksi porkkanaa ja haukea. Mutta niitä en suinkaan valinnut lautaselleni, vaan esimerkiksi Goudaa ja munakokkelia, melkoisia ilmastopommeja. Jugurtin päälle laitan herukoita ja ajattelen, että se onkin niin paljon parempi valinta kuin edellispäivän eksoottiset hedelmät. Monia asioita kun ei vain tule ajatelleeksi.

(Tähän haluisin nimenomaan Ekopaastollani keskittyä: Haluaisin tulla ajatelleeksi.)

Kun haen santsikuppia, muistan kahvin ympärillä käydyn ilmastokeskustelun ja tajuan, ettei minulla ole hotellikahvin alkuperästä mitään hajua. Päätän ottaa asiasta selvää ja antaa palautetta myös aamiaisen valikoimasta: kiittää kotimaisesta valikoimasta ja toivoa sen entisestään lisääntyvän.

(Toinen asia, johon haluaisin keskittyä: haastamaan muita, erityisesti yrityksiä, ottamaan vastuuta ja tekemään parempia valintoja. Siitäkin huolimatta, etteivät ne aina olisi helppoja ja/tai edullisia.)

Ennen kymmentä olen jo pohtinut niin montaa asiaa, että pääni on aika pyörällä. Päätän, ettei minun tarvitse koko aikaa miettiä lakkaamatta, vaan voin rajata päivästä hetkiä, jolloin ajattelen tai olen hetken ajattelematta. Haluan säilyttää järkeni.

Esimerkiksi kahden tunnin spesiaalimiettiminen joka päivä voisi tuoda todella paljon uusia ajatuksia, etenkin, kun ajatusten rinnalle hakee tietoa ja tutkimustulosta. Päätän ottaa käyttööni kahden tunnin säännön, kaksi power-ilmastotuntia joka päivä.

Aamiaisella ehdin miettiä vielä esimerkiksi tilojen siivouksen ilmastopäästöjä, mahdollista aamiaisella syntyvää ruokahävikkiä, tilan lämmitystä ja vallitsevaa lämpötilaa (kun ulkona on -20 astetta) ja sitä, että saavuin Pallakselle yksityisautoillen. Lohduttaudun sillä, että lentäen olisi hurjasti pahempi. Isken itseni maan pinnalle muistaen, että junan ilmastopäästöillä Lapissa voisi käydä 200 kertaa lentämiseen verraten. Voi, junakullat.

Tästä päivästä, tuhkakeskiviikosta, alkaa myös ”virallinen” evankelisluterilaisen kirkon paastonaika. Itse olen vuosien saatossa paastonaikana miettinyt erilaisia asioita tai ”parannusehdotuksia”, joita olen toteuttanut ennen pääsiäistä elämässäni: somesääntöjen luominen, urheilun lisääminen, venyttely, hiljentyminen…

Valtakunnallista Ekopaasto-kampanjaa on järjestetty vuodesta 2012 lähtien. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kampanjassa innostetaan suomalaisia liittymään pääsiäispaastoon tavalla, joka osaltaan auttaa myös hillitsemään ilmastonmuutosta. Tänä vuonna ihmisiä haastetaan tekemään oma paastolupaus ja jakamaan se somessa #ekopaasto-hashtagilla. “Kirkon lupaus” tulee uudesta energia- ja ilmastostrategiasta, jonka tavoitteena on hiilineutraali kirkko vuoteen 2030 mennessä.

Tänä vuonna sometyyppien kerhosta (vierastan sanaa vaikuttaja, vaikka sometyyppi se vasta typerä onkin) mukana on lisäkseni Inari Äidin Puheenvuoro -tubekanavalta. Luulen, että sisältömme tulevat olemaan kiinnostavasti samankaltaisia, mutta kuitenkin aivan eri vinkkeleistä.

 Vaikka ilmastokysymykset eivät ole mitään kevyitä päivän kuulumisia, lähden haasteeseen innolla mukaan.

Sugar Helsingin instassa oli muutama päivä sitten mietelause, jota pidän kantavana ajatuksena myös Ekopaastossani:

”We don’t need a handful people being perfectly sustainable. We need millions of people doing it imperfectly.” 

No, ootteko mukana?

-Henriikka

Ekopaaston somekanavista saa tukea paastonajalle ja kestävempiin arkiratkaisuihin:
Instagram / Facebook / Twitter / Kotisivut

Ekopaaston kotisivuilla on myös viikkomateriaalit, joiden avulla voi käsitellä ympäristöön liittyviä tunteita, kuten ympäristöahdistusta. Materiaalit on tuottanut Panu Pihkala, jolta on ilmestynyt kirja Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo.

Kuvat: Toni Eskelinen

Kaksi asiaa, jotka haluaisin sinussa muuttaa

2
–
elämä, muoti, nostalgia, oma tyyliTags:

Olipa kerran teini-ikäinen Henriikka, jolla oli teini-ikäinen poikaystävä. Kerran Henriikka ihastumisesta sekopäisen muutoshaluisena meni kysymään tyhmyyspäissään:

”Mitä haluaisit muuttaa minussa, jos saisit muuttaa mitä tahansa?”

(Tarinan opetus 1: Älä KOSKAAN kysy mitään näin typerää. Vaikka olisi teini-ikäinen, vaikka olisit sekopäisen ihastunut, vaikka olisit sekopää.)

Poikaystävä vastasi:

(Tarinan opetus 2: Jos kuitenkin kysyit, ja vastaaja vastaa mitään, mikä liittyy persoonaasi tai ulkonäköösi, puhalla peli poikki ja harkitse tarkkaan, haluatko tämän ihmisen elämääsi.)

”Voisit innostua vähän vähemmän. Ja kyl sä voisit olla vähän timmimpi.”

Luin tapahtuneesta juuri vanhasta päiväkirjastani.

Kirjoitin, että nyt alkaa laihdutus. Se on miinus kahdeksan kiloa kesäksi ja hirveeee sporttaus. Varmaan lähdin samalta seisomalta juoksulenkille. Painoin 53 kiloa, urheilin jo valmiiksi monen monta kertaa viikossa.

Kahden päivän päästä kirjoitin, että en kyllä jaksa minkään pojan takia laihduttaa. Että tykkään liikaa karkista ja että olen ihan hyvä tällaisena kuin olen.

(Tarinan opetus 3: Skippaa ensimmäinen vaihe, laihdutus ja muut älyttömyydet. Mene suoraan vaiheeseen kaksi todetaksesi, että olet mahtava omana itsenäsi.)

Mutta järkyttävin seikka koko järkyttävässä tarinassa on vielä kirjoittamatta. Ohitin täysin ihastukseni sitaatin ensimmäisen kohdan; sen, että hän toivoi minun innostuvan vähemmän.

Anteeksi mutta mitä?! Sehän on PARAS piirteeni! Se, että innostun valtavasti, helposti ja nopeasti, on ehdottomasti kaikkein hienointa minussa. Ja tämän parhaan piirteeni poikkikseni halusi minussa laimentaa tai eliminoida. Ja sen sijaan, että olisin raivonnut asiasta ja jättänyt pojun rannalle ruikuttamaan samantien, keskityin kahdeksi pitkäksi päiväksi laihduttamiseen.

(Tarinan opetus 4: Ulkonäkösi on aina täysin vähäpätöistä sen rinnalla, mitä olet ihmisenä. Keskity ensisijaisesti siihen, mitä olet, älä siihen miltä näytät.)

Olisipa hienoa lukea vanhoista päiväkirjoistaan, miten itsevarma feministi oli ja kuinka ei edes tunnistanut sanaa ”ulkonäköpaine”. Mutta jännästi tällaisenkin rämäpää-luonnonlapsen teksteissä huokuu kummaa ja tarpeetonta ininää sekä rämpimistä itsetunnontuskissa, vaikka pääsääntöisesti olinkin vallattoman itseni kanssa sujut.

(Tarinan opetus 5: Ole ylpeästi oma itsesi. Kasva ja kehity päivä päivältä kivemmaksi, fiksummaksi ja enemmän itseksesi.)

(Tarinan opetus 6: Älä tuhlaa aikaasi tyyppien kanssa, jotka haluavat muuttaa parhaat piirteesi.)

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen
Vaatteet: Nokonen (kuvauslainassa)

On ikävä teitä jo nyt

kommentoi
–
kaverit, opiskeluTags:

Kiinnyn sosiaalisiin rakenteisiin. Sellaisiin, jotka tuntuvat edes jonkun verran pysyviltä ja turvallisilta – että luottamuksen tunne vallitsee ja sitä uskaltaa olla oma itsensä. Kävin nuorena paljon erilaisilla leireillä ja niiltä oli aina yhtä hankala lähteä. Oli kesto sitten 3 tai kymmenen päivää, tuntui hajottavalta päästää illuusiomuurista, jonka tietyn hetken ihmisistä itselleen ja koko porukalle kyhäsi.

Niin kuin varmasti olette huomanneet, sellainen sosiaalinen rakennelma on myös opiskelukavereitteni uniikki ryhmittymä erä- ja luonto-opaskoulutuksessa. Olemme viettäneet tiiviisti aikaa yhdessä heinäkuun toiseksi viimeistä päivästä lähtien ja unohtaneet aika hyvin minkä ikäisiä olemme, mistä tulemme ja millaisin taustoin olemme liikenteessä. Olemme ensisijaisesti yhteinen ihmismöllykkä.

Nyt helmikuun lopussa starttasi harjoittelujakso, joka levitti porukkamme ympäri Suomea, pääosin Suomen Lappiin. Nyt kun reilu viikko on kulunut siitä kun viimeksi näimme, on helppo todeta: on ikävä teitä jo nyt. Ja nimenomaan sitä sosiaalista rakennelmaa, koko porukkaa ja sen dynamiikkaa yhdessä.

Äsken läppärin avatessani, tarkoituksenani kirjoittaa jostain aivan muusta, tuli työpöydältä vastaan kansio ”Päällikön elämysilta”. Jäin selaamaan ja hymyilytti. Kuvia luokakavereista ja minusta kalja kädessä, paperihattu päässä.

Mitä ihmettä oikein tapahtuu? Pidin joulukuun alussa luokkakavereilleni Suomi101 & Henriikka28 -juhlat. Sain viideltä silloiselta hirsimökkikämppikseltäni lahjaksi (ja luullakseni kiitoksena kivoista kinkereistä) yllätyspäivän tammikuulle.

Odotettu tammikuun päivä koitti, ja jännitin niin paljon, että tuntui kuin minulla olisi ollut kokonainen muurahaiskeko housuissa. Ja toinen paidan sisällä. En edes odottanut mitään ihmeellistä, yllätykset ja odottaminen vain saavat minut yleisesti melko lailla totaltani.

Odotin Eerikkilän urheiluopiston kahvilassa kiltisti, kun kaksi kämppistäni sitten tulivat, sitoivat silmäni ja lähtivät taluttamaan minua pitkin poikin maita ja mantuja. Suuntavaistoni, joka ei ole välttämättä se kaikista paras puoleni, kadotti minut kartalta ensimmäisen käännöksen jälkeen.

Sitten minut kuljetettiin sisään huoneestaan, josta kuului sellon soittoa. Tunnistin Titanicin tunnussävelmän. Huivi otettiin silmiltä ja tunnistin olevani Eerikkilän elokuvateatterissa. Minut istutettiin penkkiin, sain päähäni paperilakin ja käteeni matkalipun:

White Star Line R.M.S. Titanic – Boarding Pass
15th January.
Sailing from: Ruostejärvi.
Passenger Name: Henriikka Elisabeth (ei, tämä ei ole oikea toinennimeni, vaan alter-egoni) Simojoki
Age: 28
From: Kouvola
Accompanied by: Her best gang Luopas22
Class: 3rd (hahaha, eivät laittaneet ykköseen)
Cabin: 22
Traveling to: Unknown
Reason: Exploring the world, finding love and friendship, radiating happiness wherever she goes, being an amazing person.
Passenger facts: You may recognize her of: Her many laughs (käkäkäkä, kikikiki, haahahahahaha, soundless laugh…) blond hair, her big smile, butt, boobs <3, amazing blue eyes

Kun sain sitten vielä käteeni suuren nenäliinapaketin, popcorn-pussillisen ja ison, gluteenittoman kaljan, tajusin (todella myöhässä) tulleeni Titanic-elokuvailtaan.

Ajatus juonsi juurensa erääseen alkusyksyn hetkeen, jolloin saatoin ottaa pienesti itseeni hirsikommuunimökissämme, kun osa porukasta syventyi telkkarista tulevaan Titaniciin. Olinhan jo aiemmin puhunut (tai ainakin miettinyt itsekseni sanaakaan sanomatta), että olisi mahtavaa järjestää suureellinen Titanic-teemaleffailta ruokineen ja kaikkineen. Saatoin vetää pieniä, teatraalisia herneitä nenääni tästä tapahtuneesta, joka minua niin verisesti loukkasi siinä hetkessä (ja jälkikäteen aika paljon nauratti).

Mutta vielä hetkeä myöhemmin yllätyspäivänä heräsin siihen faktaan, etten jäisikään elokuvateatteriin yksin. Katsoin luokkakavereitani, kaikkia heitä: ”Siis jäättekö te mun kanssa katsomaan?! Oikeesti?”

Sain valitan tuolin, asetin kipparinhattuni päähän ja otin hyvän asennon. Sydämeni ja mieleni ja minä kauttaaltaan iloitsin niin koko tilanteesta, ettei hymystä meinannut tulla loppua. Toisaalta oli hyvä hymyillä vähän varastoon, sillä elokuva laittoi minut aika reilusti itkemään. Vollottamaan. Hyperventiloimaan.

Muistin sentään varoitella kanssakatsojia, että tulen sitten ryystämään aika lailla. Voi silti olla, etteivät kaikki ymmärtäneet, että elokuva laittaa minut totisesti tolaltani. Itkin kolmen tunnin elokuvasta lohduttomasti noin puolet ja vielä puoli tuntia sen jälkeenkin. Iltapalalla onneksi purskahdin kunnolla itkuun vain kerran. Kun valot syttyivät, olin punainen, täysin räkäinen ja nestehukassa. En tiedä, olenko koskaan itkenyt niin.

Mutta en totta tosiaan ollut ainoa itkijä. Kuka olisi arvannut, että yksi ryhmäyttävistä kokemuksistamme tulisi olemaan yhteinen niiskutus (ryystö!) pimeässä elokuvasalissa valtavan laivan upotessa meren syvyyksiin valkokankaalla. Rakkaus, itkettäähän se. Vaikka pahin itkettäjä on minulle ehdottomasti ne kannella soittavat, viulisti ja muut.


Ei ole totta, mikä yllätys! Kaiken huipuksi samana päivänä olimme harjoitelleen jäihin tippumista ja sieltä naskaleilla takaisin jäälle selviytymistä. Melkoisella säkällä jopa opinnot istuivat elämysiltaan.

Ja mistä nimi ”Päällikön elämysilta”? Siitä, että minua kutsutaan koulussa muiden lempinimieni rinnalla Päälliköksi. Naurattaa kirjoittaakin tämä, vaikka taisin olla itse aika suuressa roolissa nimen lanseerauksessa erään suunnistusvoiton jälkeen, vaikken itse itseäni ristinytkään. Ei ole nöyrin lempinimi tuo, joskaan en itsekään ole se ihmisistä nöyrin.

Kiitos opiskelukavereille ihanasta muistosta ja erityisesti koko opiskeluajasta. Kun huhtikuun ensimmäisen viikon jälkeen taas talsimme takaisin koululle, halaan kaikki ruttuun ja nauran päälle. En ole vielä päättänyt, minkä nauruistani valitsen. Varmasti jonkun, joka saa teidät samaan aikaan ilahtumaan ja häpeämään.

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen (joka on myös vastuussa Elisabeth-alter-egostani. Mutta se on taas toinen tarina.)

800 kilometrin päässä

2
–
elämä, Helsinki, muoti, oma tyyli

On yksi asia, joka on ollut minulle aina helppoa. Se asia on kirjoittaminen. Ja voi olla, että se onkin ainoa minulle helppo asia.

En sano, että kirjoittaisin aina hyvin, tai että tekstit olisivat ymmärrettäviä, selkokielisiä tai eheitä, mutta lauseita on aina syntynyt helposti. Kun saan kynän käteen tai näppäimistön eteen, voin vain kirjoittaa ja kirjoittaa kirjoittamistani. En muista hetkeäkään elämässä, kun en olisi saanut sanoja tai lauseita irti, jos sisältöön ei tuijoteta.

Kun nuoruudessa matkasin silloisen parhaan ystäväni luokse Kouvolasta Ouluun, kirjoitin kynä kiinni päiväkirjassa koko kuusi tuntia. Saatoin hetkeksi nostaa kynän ehkä syödäkseni muutaman ruisleivän ja hörpätäkseni pullosta vettä tai mehua, mutta juttu ei koskaan loppunut. Enkä ole vielä koskaan ollut pisteessä, että olisin saanut kirjoitetuksi kaiken mitä haluaisinkin.

Tänään kevät tuli pohjoiseenkin. Lumet humahtivat sulaessaan isona lauttana mökin katolta, puunrunkoja pitkin on tippunut pisaroita tasaiseen tahtiin, ja lapanen on kastunut lumipallon teossa. Kaikkialla on ollut aurinkoa ja pääsiäisen tuntua. Juuri sellaista, miltä lapsuuden pääsiäiset tuntuivat.

Nämä kuvat ovat Helsingistä, kauniilta sisäpihalta, jonka ennen lähtöäni löysin. En hennonnut käsitellä kuvien keltaisuutta pois, sillä oli oikeasti juuri noin keltaista. Kevät ennätti jo etelään ennen Lapin seikkailuani.

Lähdin maanantaina Helsingistä laina-autolla Kouvolaan äidin ja isän luokse, josta jatkoin tiistaiksi opiskelukaverini ja ystäväni Katin luokse Kolille, jossa hän vietti pientä hiihtolomaa. Kolilta hurruuttelin perille Kuusamoon keskiviikoksi. Hyvänen aika, olen ollut täällä jo pian kolme kokonaista päivää.

Olen nukkunut kaikkina öinä vähintään yhdeksän, yleensä yli kymmenen tuntia. En ole tehnyt juuri mitään, olen ollut vain.

En voi uskoa, etten taaskaan tajunnut kuin vasta vähän liian myöhään, miten väsynyt olin. Lauantaina kouluviikon jälkeen kotiin palatessani se iski tajuntaan. Odotin Tammelan (itselleni) legendaarisella bussipysäkillä kyytiä ja oli olo, kuin olisin jo jäänyt odottamani auton alle. Olin henkisesti ja fyysisesti aivan kaput. Miten en ollut voinut ymmärtää asiaa aiemmin? Tyhmä minä. Melkein tekisi lyödä itseäni. Naamaan. Tuolilla.

Sunnuntaina pakkaustahtini oli etanan, mutta kotkan mieleni oli jo pohjoisessa. Yritin pitää mielessäni palkintona tunturit, metsäsuksia odottavat umpihanget ja hattaranpunaiset auringonlaskut. Kun vain olisin jo siellä, ajattelin, ja jollain ihmeen kaupalla sain kammettua itseni kartalla 800 kilometriä ylemmäs.

En ole kirjoittanut tänä vuonna blogia puoliksikaan niin paljon kuin tavallisesti. On ollut muuta ajateltavaa ja tehtävää. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö olisi kirjoittanut: olen kirjoittanut päiväkirjaa paperille, olen kirjoittanut päiväkirjaa tietokoneelle, olen kirjoittanut ajatuksia puhelimen muistiinpanoihin. Olen kirjoittanut kirjeitä, kortteja ja satunnaisia, ohikiitäneitä ajatuksia, olen kirjoittanut koulutehtäviäkin – joskin viimeisiä hyvin vähän.

Olen kirjoittanut muille vähän, mutta suurimmaksi osaksi itselleni. Että ymmärtäisin päässäni leijailevien palasten järjestyksen, hahmottaisin kokonaisuudet ja totuuden. Tai jos en totuutta, ainakin jotain, mikä osuu lähimmäksi.

Vietän Lapissa (tiedän, tiedän, Kuusamo ei ole vielä Lappia, mutta lähdemmekin huomenna) vielä kuusi viikkoa. Toivon sen aikana pystyväni istumaan kunnolla alas kirjoittamaan nimenomaan blogia. Sillä kaipaan tätä aivan hirveästi. Päivitän tekemisiäni ja päivittäisiä, kepeitä ajatuksia Instagramiin, mutta plöööö ne englanninkieliset lausahdukset ovat vain sellaista pintaa mielestäni, vaikkakin totta yhtä kaikki. Kaipaan kuitenkin eniten kirjoittamista, en somea. Some ei lopulta ole mikään kovin kiva paikka, jos sisältö ei anna kuin ohuen siivun päältä. Somehan on oikeastaan aika surullinen.

Tänään, noin kymmenen minuutin päästä, ystäväperheeni saapuu Kuusamoon. Käyn halaamassa kummitytön siskoineen ja isineen, mutta äidin (jota ensisijaisesti kutsun kyllä äidin sijasta ystäväkseni, tai siis Hannaksi) nappaan matkaani, ja lähdemme syömään ja juttelemaan elämästä. Sillä vaikka Ruka on täynnä villejä hiihtolomalaisia, livehetki ystävän kanssa on aina hyvä, eikä koskaan somen kaltaisesti suurelta todennäköisyydeltä surullinen.

– Henriikka

takki, pipo, huivi, kengät, hanskat/second hand, paita/Nanso, farkut/Levi’s

Mitä välii kaikki?

1
–
elämä, kaverit, muoti, oma tyyli

Istuimme tiistai-aamuna aamiaisella Idan kanssa. Paikkana oli Kalevankadun Hykke (en tiedä, miten saatoin olla siellä vasta ensi kertaa!) ja kulhossa jugurttia, granolaa ja sekamarjahilloa, jälkiruoaksi pannukakkua ja omenahilloketta.

Puhuimme pitkästä aikaa kunnolla. Kuulumisia oli reilusti vaihdettavana. Aiheet vaihtelivat kevyistä raskaampiin, mutta juttujen yleislinja pysyi melko syvissä vesissä. Hyvän ystävän kanssa diipitkään jutut eivät vietä liian syvälle jorpakkoon.

Puhuimme elämän isoista asioista, pienemmistäkin. Lopulta vetäessämme kaikkea yhteen, sanoin:

”Siis oikeesti ihan sama mitä muut ajattelee.”

Ida tarttui samantien lauseeseen ja vastasi:

”No niinpä! Mitä välii ihmiset! Mitä välii kaikki?”

Kuuntelin juhlavan oloisesti, rohkeudella ja asenteella puhuvaa ystäväni ja totesin, että viimeinen lause oli loistava. Totesin sen olevan tämän vuoden kantava teemani: ”Mitä välii kaikki?”

Koska oikeasti, niin suurissa kuin pienissäkin asioissa, on aika harvoin merkityksellistä, mitä muut asiasta ajattelevat. On tärkeintä, että itse pystyy seisomaan ajatustensa ja päätöstensä takana ja seisoa ryhdissä valintojensa kanssa. Ja tietysti se, että kaiken tekee toisia kunnioittaen ja kohdellen ympärillä olevia ja olevaa hyvin.

Kun nämä ovat kunnossa, marmattajat voivat marmattaa, valittajat valittaa ja nitisijät nitistä, mutta heistä ei tarvitse välittää. Asia ei yksinkertaisesti ole heidän.

Näin me Idan kanssa totesimme ja olimme hetken seesteisiä. Miten mukava olikaan istua siinä ja tajuta, että läheiset, tai ainakin ne läheisimmät, pysyvät kyllä vierellä, auttavat ja kuuntelevat.

Muutama vuosi sitten blogeja ajatellessa minua ja Idaa ajateltiin usein samanlaisina. Meidät niputettiin usein yhteen ja blogeistamme puhuttiin samoissa lauseissa.

On hauskaa, kuinka kauan tästä nyt on ja miten hurjan paljon asiat ovat muuttuneet. Minä olen tätä nykyä tuntureita ryllivä luonnonlapsi, Ida eteerinen ja kestävä kaupunkilainen.

Mutta vaikka tiet risteävät, ja elämät lähtevät eri suuntiin, tosiystävyys säilyy kyllä.

Ihanaa ystävänpäivää ja muistakaa:
mitä välii kaikki?

-Henriikka

housut, paita, takki / second hand, pipo/North Outdoor, kengät/Vagabond, huivi/Samsoe & Samsoe

Moi maailma, täällä mä meen

4
–
matkustus, opiskelu

Istun kotimatkalla bussissa. Olen lopenuupunut. Tiedän, että sanaa käytetään yleensä hyvin kielteisissä yhteyksissä, mutta tällä kertaa tilanne on kuitenkin toinen.

Umpihankihiihdon MM-kilpailut loppuivat aiemmin tänään. Hiihdimme eilen noin 30 kilometriä, tänään kahdeksan, ja voin kertoa, että umpihangessa rämpiminen ei ole mitään aivan tavallista sunnuntaihiihtelyä. Tällä hetkellä tuntuu, että olisin käyttänyt kehoni kapasiteetista suurimman osan – aika harvinainen tunne tätä nykyä. Aivoja ei ole tarvinnut juuri käyttää, joten uupumiseni on pitkälti fyysistä. En tiennyt, että lonkkalihakset (?) voivat kipeytyä näin.

Kahden viikon Lapin reissumme on ohi. Kouluporukan Pohjoisen turnee on ollut ikimuistoinen. Hyvä tavaton, miten paljon asioita pariin viikkoon voi mahtua: hiihtovaellus 30–40 asteen pakkamisissa, lumikammin rakennus ja siinä yöpyminen, useat lumikenkäretket, korttipelit, automatkat… Tuntuu kuin olisin unohtanut, mistä ja koska edes lähdin. Miksi edes lähdin?

Paluumatka on ollut kirkkaasti mielessäni siitä saakka, kun tiesin Lapin matkastamme. Tiesin, että tulen nauttimaan 12 tunnin ajomatkasta, kun ulkona on pimeää, ja ajatukset pääsevät pehmeästi pörräämään pään sisällä.

Enkä odottanut suotta, sillä tässä ison kahvin kanssa istuessa ei ole mittään hättää. Kiiskottelen vähän väliä kuin kissa, unimäärät eivät ole olleet päätä huimaavia, mutta ei tässä onneksi tarvitse voimia mihinkään säästelläkään. Bussi sulkeltaa eteenpäin yössä tasaiseen tahtiin, ja minulla ei ole kuin ihanan turhaa aikaa.

Lappi on todellinen taian kehto. Kun kuluneen viikon keskiviikkona kiipesimme Saariselän Kiilopäälle auringonnousua katsomaan, maailma oli jotenkin valmis. Teki mieli hihkaista tuuleen, että ”Moi maailma, täällä mä meen”, ja sama ajatus on ollut mielessä muutenkin. Minulla on menijän mieli, menijän varpaat. Tuskin tässä kukaan muukaan voi pysyä perässä, kun en itsekään. Mutta onneksi maailma ei katoa minnekään ja pysyy varmasti aina mukana.

Huomenna palaan pariksi päiväksi Helsinkiin. Janne odottaa kotona, niin kuin työtkin. Aion soittaa Hectoria kovaa ja ladata akkuja. Laittaa reilusti ripsiväriä (ihanaa!), käyttää muutakin kuin merinovillaa ja hoitaa hoitamattomia asioita rästistä.

Lapin ajasta syntyi tahaton loma, kun tajusin, etten halua millään käyttää uniikin reissun aikaa siihen, että roikkuisin koneella. Sähköpostiin jäi tahattomasti lomavastaajan otsikko viime kesältä: ”Almost out off office till August.” Ja kun kukaan ei siihen viikkoon reagoinut mitenkään, vedin johtopäätökset, että maailma pärjää hyvin ilman minuakin, ja voin lomailla helposti vielä toisenkin viikon.

Voi veljet, siskot ja muut, että odotan salaattia, vesivessaa (tuota modernin hyvinvointivaltion mätäpaisetta) ja sitä, kun voi kipittää vikkelästi metroon ohuissa sukkahousuissa. Ja sitä, kuinka kyllästyn siihen kaikkeen (ja etenkin siihen hälinään) taas puolessapäivässä ja jatkan maaseutu-unelmani rakentamista.

Olisi niin paljon kaikkea kirjoitettavaa, mutta silmät luppaavat niin, että jatkan huomenna.

Lappi lappi, minkä taas teit.

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen (kotisivut, Instagram)
Toppapötkylän vaatekerrokset: untuvatakki/Helly Hansen, anorakki/Sasta, tuubihuivi/North Outdoor, pipo/Vaiko, housut/Halti, kengät/Kuoma

Elämäni seikkailuja: Viiden päivän hiihtovaellukselle Hammastunturille

3
–
opiskelu, outdoorTags: ,

Olen valmis.

Huomenna aamuvarhaisella bussi kuljettaa luokkamme Menesjärvelle, Hammastunturin erämaan länsipuolelle, josta jatkamme viiden päivän hiihtovaellukselle. En suoraan sanoen tiedä minne, koska en kuulu järjestelytiimiin, mutta sanotaanko vaikka niin, että sinne sun tänne.

Luulisi, että jännittää. Pakkastahan on luvattu 20–30 astetta, enkä ole yöpynyt pakkasella kuin pari hassua yötä ja aina maksimissaan miinus kympissä. En ole koskaan hiihdellyt retkisuksilla, ollut erämaassa tai keitellyt monipolttoainekeittimellä lunta vedeksi.

Vaan ei jännitä yhtään. Ahkio (tuo vedettävä pulkka perässäni) on pakattu, ruoat on pussitettu päiväannoksiin, ja akuuteimmat työasiat ehdin vielä hoitaa tänään alta pois. Jos jotain unohtuu, niin unohtuu. Maailma ei viidessä päivä kellahda, vaikka olisin koomassa.

Sitä paitsi tuntuu niin turvalliselta, että joukkomme on niin suuri ja vieläpä läheinen. Jos varpaani alkavat jäätyä, joku syöksyy jo niitä sulattamaan. Jos lapaset unohtuvat, jollain on varmasti toiset. Ja minä puolestani voin auttaa ystävää hädässä, jos jota kuta muuta pyörryttää, itkettää, viluttaa tai ketuttaa. Luulen, että suurin jaettava voimavarani on ilo, muuten olen aika amatööri näissä hommissa.

Olisi pelottavaa, tai ainakin pelottavampaa, lähteä reissuun yksin. Mutta tällä kertaa minun ei tarvitse edes suunnistaa. Minun ei tarvitse tehdä mitään. Tai siis muuta kuin hiihtää, pysyä lämpimänä, keittää vettä ja nukkua. Ja syödä mahdollisimman paljon.

Rakastin reissun ennakkovalmistelun kauppaosuutta. En ole laskenut teiniajan jälkeen ruokien kaloreita enkä tiedä niistä mitään. Nyt on kuitenkin sellainen setti edessä, että ruokasuunnittelu oli välttämätöntä.

Koska sää on kylmä ja kulutus melkoista, kilokaloreita on varattava minimissään 4000 päivässä. Siis sehän on NIIN IHANAN PALJON. Siis oikeasti niin paljon, että voi syödä ihan niin paljon kuin ikinä tahtoo, eikä vieläkään riitä.

Viipotin viime lauantaina Ruoholahden Citymarketissa ja etsin kaikkein kaloripitoisimpia vaihtoehtoja. Tsekkailin viittä eri granolaa ja valitsin raskaimman. Ostin valtavan määrän suklaapatukoita ja -levyjä ja pähkinämiksejä. Viipaloin jopa voita siipaleen jokaiselle päivälle, että jaksan energisenä eteenpäin. Ai että!

Nautin myös siitä, että tällaisen tiettyä ruoka- ja kauneusihannetta ruikuttavan kansan keskuudessa huutelimme Jannen kanssa toisillemme:

”Löysitkö jotain kalorisempaa?”
”Ai siinä on vain 450 kilokaloria sadassa grammassa. Ei todellakaan riitä!”

Olen rukoillut koko päivän revontulia taivaat täyteen koko seuraavaksi viideksi päiväksi. Eikä senkään jälkeen tarvitse vielä lakata, sillä jäämme Lappiin vielä koko ensi viikoksi. Ensi viikon lopuksi päätämme koko turneen umpihankihiihdon MM-kisoihin, mutta oma seuraava etappini saada tiistai-iltana vaelluksemme ja kaikkien niiden jäätyneiden retkimuonien jälkeen jotain raikasta lautaselle.

Aina tasaisin väliajoin näen oman elämäni ulkopuolisen silmin ja vähän kummalliseltahan näyttää. Mutta yhtä lailla ihan tosi hyvältä. Elämässä on aika hyvä hetki, jos mietinnässä on lähinnä se, paleltuuko poskipäät, kun ne nousevat niin korkealla hymyillessä. Ja hymyillä kyllä aion seuraavat viisi päivää putken.

Pitää nopeasti harjoitella hampaaton hymy, ettei suuhun tuule sisään ja hampaat jäädy.

-Henriikka

Ps. Joo kyllä! Naskaleissani lukee ”Lissu”.

Kuva: Toni Eskelinen (kotisivut, Instagram)
takki/Sasta, pipo/Vaiko, puffi/North Outdoor, rukkaset kaverilta lainassa

Herkut pulkkamäkeen: Gluteenittomat laskiaispullat ja Runebergin tortut

3
–
Helsinki, ruoka ja juoma, yhteistyö

Kaupallinen yhteistyö: Vuohelan Herkku & Asennemedia

Laskiaispulla vai Runebergin torttu? Oma päätökseni on helppo: ehdottomasti laskiaispulla. Hillolla vai mantelimassalla? Mieluummin hillolla, mutta kaikkein mieluiten molemmilla, jos se vain sallitaan.

Mutta se, että valitsisin pullan tortun yli, ei tarkoita, ettenkö fanittaisi Runebergin torttujakin. Onhan se nyt älyttömän hienoa, että Suomi juhlii kevättalvella tuplaleivoksin. Ja jos minulta kysytään, niin syksyynkin voisi lisätä pari leivonnasta – vaikka Canthin kakkusen ja Tove Janssonin porkkanakakun. Tai ehkä jonkun muun, porkkanakakkua kun saa muutenkin niin paljon kaikkialta. Tove Janssonin cupcake-buffet?

Päätimme Jannen kanssa lähteä toissa viikonloppuna pulkkamäkeen vuoden ensimmäisen kerran. Järkytyimme tajutessamme, ettei meillä ollut enää ehjää pulkkaa vintillä, joten ensi alkuun oli lähdettävä pulkkaostoksille. Itse asiassa vasta siinä vaiheessa tajusimme senkin, että voimme korkata myös sesonkiherkkukauden pulkkamäessä.

Niinpä uuden mustan pulkan lisäksi mukaan reppuun ladottiin myös pullia ja torttuja. On sinänsä herttainen ajatus, että olisimme leiponeet herkkumme itse, vaan jätetäänpä se tulevaisuuteen, kun meillä on viikossa enemmän yhteistä aikaa ja vähemmän haaveita kaikenlaisista aktiviteeteista.

Jannella teki enemmän mieli Runebergin torttuja ja minä halusin laskiaisriehaan kunnon kermapullia. Niinpä päädyimme sopuratkaisuun tai siis tuplaratkaisuun: molempia molemmille!

Olen ollut syksystä lähtien Vuohelan Herkun ambassador ja heiltä olen löytänyt myös parhaat gluteenittomat laskiaispullat ja Runet. (Kyllä, olen tosissani lempinimen kanssa: RUNET!) Etenkään noita pullia haukatessani, en edes muista niiden olevan gluteenittomia. Tuolla pulkkareissulla söin yhden mantelimassalla ja myöhemmin kotona yhden hillolla.

Runebergin tortut olivat herkkuja yhtä lailla, vaikka koostumukseltaan ne ovat gluteenittomina vähän normaalia hankalampia, kun ovat vähän höttöisempiä. Mutta Vuohelan Herkun versiossa parasta on se, että tortut ovat tarpeeksi kosteita. Kuiva Rune on kamala yllätys.

Normikokoisten pullien ja torttujen lisäksi molemmista löytyy myös pienikokoisia leivosversioita. Voi olla, että jollain meni joulu makean suhteen niin överiksi, ettei kakkuhommat iske vieläkään. Itse kyllä turvaan noihin normaalikokoisiin, vaikka välillä jo hatun jälkeen on sellainen olo, että ehkä pikkuruinenkin olisi joskus ihan hyvä vaihtoehto.

Viime vuonna Lappia Eevan kanssa kiertäessämme yritimme löytää jok’ikisestä ohittamastamme kaupasta gluteenittomia laskiaispullia. Eevaa nauratti, kuinka fanaattisesti metsästin saalistani, kuin en olisi koskaan aiemmin saanut maistaa pullaa. Onneksi lopulta onnisti! Muistelen edelleen suurella lämmöllä, kuinka nautimme ihanaaihanaa laskiaispullaa autiotuvalla (kyseinen yö oli muuten myös ensimmäinen autiotupakokemukseni).

Mutta Luojan kiitos pulleroita ja torttuja on ollut tänä vuonna vähän helpommin kaupoissa, eritoten isommissa kaupungeissa. Minulla on omituinen tapa käydä tarkastamassa hyllyiltä nämä kaksi herkkua, vähän kuin yleisenä vakoiluna kaikkien gluteenittomien puolesta, vaikken olisi edes aikeissa niitä hankkia. Lyhyen empiirisen tutkimukseni perusteella huoltoasemien pitäisi vielä vähän skarpata valikoimissaan.

Mutta pulkkamäestä vielä: oli ihan sairaan kivaa. En voi mitään, pulkkailu on vaan ihan mahtavaa. Pulkka oli pieni, eikä kummoinen, mutta kelpasi hyvin. Saatoin vähän yllyttää meitä Koffin mäen riemuihin, pulkkaskeittaukseen ja supermies-laskuihin, ja Janne oli täysillä mukana. Annettiin mennä päiväkotiryhmien ympäröimänä, vaikka aprikoitiin kyllä sitä, että voidaanko antaa vaarallista esimerkkiä pikkuisille. No, kaivoin takataskusta sitten klassisen: ”Aikuisena tekin voitte sitten tehdä näin” –kortin.

Klassisen viimeisen laskun päätteeksi (Janne istui pulkassa, ja minä seisoin takana) lensin pulkan perältä maahan mäjähtäen polveni kanssa Jannen sormen päälle. Viiskulman päivystykseen jatkui siis iloinen matkamme, ja vasemman käden pikkurillin viimeinen nivel sai kuuden viikon lastan.

Mutta voisiko parempia eväitä ollakaan päivystyksessä kuin termarikahvit ja santsipullat? Tuskinpa. Ja nauroimme kyllä molemmat vauhdikkaalle tapaturmalle röntgeniä odotellessa. Onneksi ei sattunut suurempaa. Ensi kerralla kypärät päähän.

Ei ole pulkkailu vaaratonta, mutta onneksi pullat ja Runebergin tortut ovat.

-Henriikka

Olennaisia asioita elämässäni

2
–
elämä

Lähiaikoina on tullut kumman paatoksellista aatetta ulos. En ole pyrkinyt väkivängällä olemaan harras, oman elämäni keittiöpsykologi, mutta jostain syystä mieli on vaellellut siellä sun täällä. Sitä on suoraan sanoen ollut mahdotonta pitää kasassa.

Istun bussissa kera opiskelukavereitteni. On vähän liian kuuma ja vähän liian kivaa. Lähtö oli aamulla aika tarkalleen seitsemän pintaan, herätys puolitoista tuntia aiemmin. Jollain ihmeen kaupalla ehdin käydä suihkussakin, ottaa kahvit termariin valmiiksi ja laittaa jopa ripsiväriä. Pitäähän sitä nyt edustaa, kun könöttää reikäisissä farkuissa, jättihupparissa ja vihreissä villasukissa bussinpenkin syvyyksissä. Ja eritoten huoltoasemilla, joissa ilahdutan itseäni kahvein ja uhkapelein – 40 senttiä jokeripokeriin 20 sentin panoksella ei toivottavasti koidu porttiteorian lailla starttina kohti rahapelien mukaansatempaavaa kuilua.

Jäin ensimmäisestä pysähdyksestä hienosti voitolle, kun ruutuun lävähti söpöt kaksi paria. Tosin ärsyttää ne hienot, uudet digitaaliset laitteet, joissa voi käyttää pankkikortteja ja kaiken maailman supervakkaripelaajien tilejä. Minä haluaisin sellaisia kuluneita ja kulahtaneita masiinoita, joissa on ajan patinaa ja jotka vievät rahasi ja pistävät nöyräksi.

(Apua! Alan kuulostaa riippuvaiselta. En oikeasti muista, koska olisin viimeksi pelannut. Yleensä ostan vain Ässäarpoja. Niistä on kuitenkin kadonnut entinen hohto, kun ei niistä enää koskaan voita mitään. Niin kuin ei arpakalentereistakaan.)

Tästä yllättävästä Jokeripokeri-himostani on syyttäminen huonekaveriani, joka antoi minulle eilen lahjaksi 4,50 euron arvosta kolikoita. Irtisanoimme kommuunimökkimme, kun suuntaamme Lappiin lähes koko kevääksi, ja eilen oli viimeinen yhteinen päivämme Tammelan kimppamökissämme. Koko syksyn hän oli kasannut yöpöydälleen pieniä kolikoita, joita jotenkin primitiivisesti himoitsin karkkirahoikseni. Nauroin sitä usein ääneen, tuntui kuin kolikot oikein kutsuisivat minua nappaamaan ne taskuunsa. Eilen sain kuulla, että koska en houkutuksista huolimatta ollut nyysinyt ainoatakaan, olin läpäissyt testin ja sain yllätyksenä tyhjentää pöydän kolikot lompakkooni. Elämän onnenhetkiä, todella! Kuin jättimäinen pajatsovoitto. Kolikot kilahtelivat lompakkooni niin mukavasti ja nyt 40 sentin erissä pääsen kasvattamaan niistä hienoa korkoa. Yksi luokkakaveristani totesi juuri, ettei suunnitteluryhmä osannut ottaa turvallisuussuunnitelmassa huomioon uhkapelejä.

(Ja kyllä, tiedän että tämä on oikeasti vakava aihe.)

Olennaisia asioita elämässäni viime aikoina toisen kodin irtisanomisen lisäksi on ollut esimerkiksi se, että löysin kevääksi uuden kodin viimeisille opiskelukuukausille. Siitä kerron myöhemmin. Päätin elää vikat kuut ilman kämppäkavereita. Ensin kuitenkin vietän seuraavista kymmenestä viikosta yhdeksän Lapissa – on sellainen olo, että keväästäni tulee puitteiltaan taianomainen, toivon mukaan sisällöltäänkin.

Olennaista on myös se, että olen aloittanut kirjottamaan puhelimen muistiinpanoihini listaa sanoista ja sanonnoista, jotka haluaisin ottaa käyttöön. Tällä hetkellä siellä on kaksi ranskalaista viivaa täytettynä:

Ensimmäisenä ”astraalitaso”, jonka päätin ottaa käyttöön Grace & Frankie –sarjasta eräästä hauskasta kohdasta, joka liittyi Bebeen ja turbaaneihin. Sana soljuu niin mukavasti suussa.

Toinen on ”herraskainen aika”. Olimme viime perjantaina siskoni kanssa Ravintola Rullassa nauttimassa vietnamilaisia riisipaperirullia, kun jäimme pohtimaan tuleeko sanonta ”herranen aika” kristinuskon Herrasta. Googlettelun perusteella saimme tietää, että ei, vaan vanhakantaisesta sanonnasta ”herrainen aika” tai ”herraskainen aika”. Näin ollen päätin, että alan huudahdella tästä lähin: ”Voi herraskainen aika!”

Mitähän muuta? Ei varmaan juurikaan muuta olennaista. Jollain tapaa minulla on sellainen olo, että isot ja pienet asiat menevät rinta rinnan, tasavertaisina mielessäni. En osaa eritellä, mikä on oikeasti tärkeää ja mikä ei, mikä on suurta ja mikä on pientä. Eksistentiaalihkön kriisinpoikasen jatkeena mieleni on täyttynyt niin monista asioista, etten pidä merkityksellisenäkään, mitä kuuluisi pohtia prioriteettilistan kärjessä. Teen kuitenkin juuri niin kuin ei pitäisi. Kiemurtelen kuitenkin jonkun vähäpätöisen lillukanvarren kanssa, kun pitäisi tarttua johonkin kunnon lujaan juureen.

Mutta valo lisääntyy, kevät lähestyy, ja kaamos on Lapissa ohi. Menen revontulet silmissäni, virvaliekki sydämessäni ja katson, löytyiskö Lapin tuiman tuntureilta minulle toinen, tai siis kolmas, koti. Tai ehkä viides, seitsemäs, seitsemästoista. Minulla taitaa olla koti aina siellä, missä olen. Nyt, muutaman tunnin jälkeen, tämä bussi tuntuu jo kodilta.

Terveisiä siis luokkaretkitunnelmaisesta bussista ja pahoittelut, että kirjoitustahtini on ollut viime viikkoina onneton. Ehkä tässäkin olen harhautunut johonkin epäolennaiseen – selvittämään toisiinsa sotkeutuneita hopeakaulaketjuja sen sijaan, että olisin kirjoittanut. Olen unohtunut ratkomaan Rubikin kuutiota, vaikka mielen päällä olisi ollut yhtä sun toista kirjoitettavaa.

Ja tiedättekö nyt kun muistan, niin kiitän kaikista kommenteista, joita aina jätätte. Siis erityisesti viime syksyn ja alkaneen vuoden aikana olen saanut täällä ja Instagramissa sellaisia elämäntäyteisiä viestejä, että sydämeni on mennyt ihan sykkyrälle.

Se on outoa, kuinka te tunnette aika paljon minua, mutta minä en teitä. Mutta sen voin rehellisesti sanoa, että siihen nähden, miten vähän teitä tunnen, ajattelen teitä tosi isolla lämmöllä ja kiitoksella. Minun panokseni tähän kaikkeen ei olisi mitään, jos teitäkään ei olisi siellä. Sitä paitsi keskustelu kommenttibokseissa antaa aiheille niin paljon suurempia siipiä kuin itse osaisin koskaan luoda. Kiitos keskusteluista, rohkaisusta ja rakkauden sanoista ja hyvin perustellusta kritiikistäkin. Otan kaiken avosylin, karhunhalauksella vastaan.

-Henriikka

Kuva: Toni Eskelinen (kotisivut, Instagram)
Mekko: Nokonen (kuvauslainassa)

Vähän possua, vähän mummoa

5
–
elämä

Saavuin keskiviikkona Helsinkiin. Olen nähnyt ystäviä ja siskoa, viettänyt aikaa Jannen kanssa, puhunut äidin kanssa puhelimessa, siivoillut hiljakseltaan kotia, istunut kahviloissa, ottanut rauhassa.

Tammelassa saan kuulla olevani se punavuorelainen hipsteri, trendeistä yltäkylläinen ja aina eräkledjut viimeisen päälle kuosissa. Se kahvilassa matchalatten kanssa luuhaava, jalkahoidoissa ramppaava ja kulmakarvansa kestovärjäävä kaupunkilaistyttö, jolla on kotimaisen designerin valtavat, värikkäät korvakorut ja kirkasta huulipunaa.

Tänään olin agentuurimme 4-vuotisjuhlissa (Onnea Asennemedia 4 vuotta! Hurraa!) ja sain kuulla noin 12 kertaa: ”Mitä eräjorma?” ”Mitä metsäläinen?” ”Olitko viime yön teltassa?” ”Ei sulla oo vielä havuja hiuksissa?” Olin yhtäkkiä hirvifleece-metsuri, takapajulan tyttö ja täysin ulkona kaikesta, mitä kaupungissa (saati virtuaalitodellisuudessa) tapahtuu.

Mietin mielessäni, että mitähän perskutaa tässä nyt ollaan ja ei olla. Että pakkoko tässä nyt on olla joku himpuran piparkakkumuotti, possun tai mummon muotoinen. Eikö voisi olla vähän mummoa ja possua? Kyllähän ne metalliset piparkakkumuotitkin venyvät, kun niitä vähän venyttää. Lapsenakin kiertelin niistä vähän monipuolisempia ukkoja ja akkoja, sydämiä ja herkästi palavia tähtiä. Ahdisti, kun kaikki olivat muuten pellillä rivissä aivan identtisiä.

No, lähdin tänään sitten niistä juhlista. En sen vuoksi, että joku kutsui metsäläiseksi. Se ei ollut yhtään loukkaavaa, päinvastoin. Ymmärrän asian hyvin. Lähdin koska lähden usein juhlista, sillä nautin niin paljon olla omineni ja ilman puolituntemattomia ihmisiä. Minulla on sellainen sääntö, että jos kinkereillä tai illanvietossa tulee sellainen olo, että pitäisikö lähteä, niin lähde, sillä ajatuksen ilmaantuessa olisi jo pitänyt. Se kertoo jo riittävästi, että ajatus ennätti tulla ajatuksiisi.

Niin nopeasti en kuitenkaan lähtenyt, etten olisi ennättänyt syödä itselleni liiasta kakusta pahaa oloa. Klassista minua. Vähän possua, vähän mummoa.

-Henriikka

Kuvat viime kesältä Sveitsistä:
Sara Vanninen / Tickle Your Fancy

kuoritakki & trikoot / Peak Performance, flanellipaita / second hand

Solmussa, solmuilla

6
–
elämä

Lähetin viime lauantaina ystävälle viestin:

”Oon juossut ja järjestellyt. Juon kirjajulkkareissa kaljaa ja keskustelen elämästä eksistentiaalisessa kriisissä. Pitäis juosta ja järjestellä vähemmän.”

Ystävä vastasi:

”Ai sulla on eksistentiaalinen kriisi! Pitää joskus muistaa kysyä sulta, mitä ihmettä se meinaa…”

Mutta ennen, kun sain termiä pureksittua hänelle, ehti jo puhelimeen kilahti seuraavana päivänä viesti:

”Saitteko eilen sun kriisin selvittyä? Ajattelin aluksi, että onpas rankan kuuloinen kriisi, kunnes tajusin, että mulla on sama!”

Tuntuu, että olen solmussa. Olen tällä viikolla miettinyt kaikkea ihan kamalan paljon. Ihan liian paljon. Välillä teki mieli laittaa mieli tauolle, painaa katkaisimesta ja sammuttaa virrat. Siitäkin huolimatta ajatukset ovat virranneet. Yleensä nukun aina hyvin, tällä viikolla olen mennyt liian myöhään nukkumaan, koska olen ajatellut. Tai jos olen mennytkin, olen nukkunut huonosti, koska olen ajatellut. Tai olen nukkunut hyvin, mutta unien kanssa, joita en saa myöskään tauotettua. Ne laukkaavat villeinä ja ovat vielä hullumpia ja moniselitteisempiä kuin normaali elämäni. Tekisi mieli irrottaa mieli kehosta ja rikkoa kaikkia sääntöjä, jotka on itse itselleen luonut.

Eksistentiaalinen kriisi. Voi olla, että käytän tuota sanaparia ihan liian heppoisesti. Vähän sellaisena teini-iän haamuna, jolloin sitä kuvitteli olevansa mitä milloinkin.

Googlasin kriisiäni tietääkseni, luulenko edelleen milloin mitäkin, mitä milloinkin. Pitäähän minun tuntea termi hyvin ennen määrittelemistä.

Tuki.net kirjoittaa: ”Eksistentiaalisella kriisillä tarkoitetaan olemassaolon kriisiä, siis tilannetta, jossa ihminen pohdiskelee elämänsä ja olemassaolonsa tarkoitusta ja mielekkyyttä.”

Frank Martela kuvaa samaa blogissaan näin:

”Eksistentialistinen kriisi on vahvasti yksilön kriisi. Ihminen kohtaa sen yksin. Niinpä se kuvataan yksilön tuntemuksena siitä, että millään ei ole mitään väliä, että elämälläni ei ole suuntaa eikä arvoa. Kyse on siitä, että yksilö on kadottanut sen perustavan merkityksellisyyden tunteen, joka normaalisti värittää kaikkea kokemusmaailmaamme.

Hän kirjoittaa myös: ”Voiko kesken halauksen kokea eksistentialistista kriisiä? En usko.” Mutta minä kyllä luulen, että hän on väärässä. Voisin kuvitella, että halaus saattaa kohdallani jopa vahvistaa tyhjyyden tunnetta, jos se on riittävän luja. Siis tunne, ei halaus. En kuulu siihen sakkiin, joka uskoo halauksen pelastavan asian kuin asian. Vaikka haluaisin kyllä kuulua.

Sen lisäksi päädyin lukemaan Olkikuukkeli-nimimerkin merkillisen kirjoituksen aiheesta jääkiekkosivuilta. Jotenkin huvittava, että tuollaista settiä lukiessani nimimerkin alla on Olkikuukkelin suosikkijoukkueet: Kärpät, Carolina Hurricanes ja NHL:n suomalaiset.

Pitkän ja todella epäakateemisen ja -uskottavan googlettelu-sessioni seurauksena päädyin, ettei minulla ole eksistentiaalista kriisiä. Ehkä eksistentiaalinen kriisinpoikanen. Ehkä eksistentiaalinen kriisihkö. Tai eksistentiaalihkö kriisi.

Tai ehkä ei sittenkään mitään eksistentiaalista. Ehkä tiedänkin lopulta ihan hyvin, miksi olen ja elän, mutta en ole vielä löytänyt oikeaa tapaa, raameja, miljöötä toteuttaa sitä tarkoitusta. En tiedä, ymmärrättekö yhtään. Tuntuu, että säveleni ovat selvät, mutta biisi on kuitenkin vasta kirjoitusvaiheessa. Sävelten pitää löytää oikeille paikoilleen, että kaikesta muodostuu kappale.

Tänään auttoi aamuskumpat, pulkkailu ja loputon lösöäminen vakiokahvilassa. Tilasin ensin keiton, sitten kahvin, sitten vielä tuorepuristetun appelsiinimehunkin. Ja auttoi sekin, kun nauroin tajutessani, että olin kulkenut kaupungilla tuntitolkulla housun vetoketju aivan levällään. Ja kun nauroin uudestaan, kun uitin hiuksiani vahingossa siinä kahvilan linssikeitossa ja sotkin villapaitani. En tiedä, miksi se nauratti, mutta nauratti kumminkin.

Tällä viikolla ovat auttaneet PMMP:n Salla tahtoo siivet, Olavi Uusivirta kaikkinensa ja Hedleyn Better Days, vaikka se onkin aikamoinen renkutus. Se soi tänäänkin kahvilassa, johon kurvasin sisään, kun näin ikkunassa ihanan, kultareunuksisen posliinirasian. En tiedä, misi se pysäytti katseeni, sillä se oli outo. Se oli outo, mutta lumoava. Tällä hetkellä Spotifystä tulee aivan arvalla Kristiina Braskin Tuulilasin nurkkaan. Kuuntelin sitä teininä armottomalla repeatilla ja saatanpa tehdä tänään saman.

Ehkä en olekaan solmussa, vaan solmuilla. Solmussa kuulostaa joltain yhdeltä möykyltä, joka ei ota aukeakseen. Solmuilla kuulostaa semmoisilta pienemmiltä solmuilta, joiden availussa ottaa mahdollisesti yhtä kauan, mutta joiden kanssa tilanne ei ole missään vaiheessa yhtä toivoton. Narunpätkän tunnistaa narunpätkäksi.

Ja siis vielä tiedoksi, erityisesti läheisilleni, että ei tarvitse olla huolissaan. Minä vain tunnen vähän rankasti ja paljon. Ajattelen alati ja lakkaamatta. Tämä nyt on vain taas tällainen vaihe, jollaisia tulee, kun elää elämäänsä tällaisena etuoikeutettuna ihmissieluna, että on aikaa ja mahdollisuuksia kaivaa omaa napaa kamalan usein ja syvältä.

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen (kotisivut, Instagram)

IVALO – Muutetaan maailmaa eettisen ja laadukkaan muodin voimalla

8
–
muoti, oma tyyli, yhteistyö

Kaupallinen yhteistyö: IVALO

Vuosi 2019 on selkeästi muutoksen vuosi. Kaikki vuodet taitavat olla niitä minulle, mutta tällä kertaa syykin on aika suuri: sijoitan ensimmäistä kertaa osakkeisiin. Tuntuu hurjalta kirjoittaa tämä, koska a) sijoittaminen on suuri ja maailmaa mullistava asia b) toisaalta tuntuu, että miten ihmeessä en ole sijoittanut aiemmin mihinkään? Jollain tavalla mielessäni on kuitenkin ajatus, että olisin totta kai ollut mukana vaikka missä start-upeissa ja yritysmaailman kiemuroissa. Mukavan harhaisia virheluuloja itsestäni luulla omistavani pullean osakesalkun.

Tästä on kuitenkin hyvä aloittaa. Ja mikä on sitten ensimmäinen virallinen sijoituskohteeni? Suomalainen IVALO, joka on sydämen asialla: se on maailman laajin eettisen muodin kauppapaikka brändien määrässä mitattuna. IVALOlla on käynnissä joukkorahoitus, johon kannustan teitäkin tällä kirjoituksella mukaan.

Mikä on IVALO?

Niin absurdia kuin se onkin, maailmassa ei ole yhtään toimijaa, joka yhdistää eettisen muodin toimijat yhteen osoitteeseen. Kun alkaa googletella ”ethical fashion”, päätyy mitä merkillisempiin osoitteisiin. Palvelu on suunniteltu juuri tähän tyhjyyttä ammottavaan markkinarakoon.

IVALO lanseerasi palvelunsa vuonna 2016. Palvelussa on mukana 348 muotibrändiä 17 eri maasta, ja niistä vajaa 100 ovat Suomesta. Tällä hetkellä IVALO toimii globaalisti ja on toimittanut tilauksia 22 eri maahan. Mitään varastoa ei ole missään, vaan tuotteet lähtevät aina suoraan brändeiltä tilaajille.

Viime vuoden Instagram-kuvissa IVALOLta on esimerkiksi itsenäisyysjuhlien samettimekko (The Classics Paris) ja jouluaaton kaulakoru (Liia Jewellery). Näissä kuvissa päällä suomalaisen Nokonen-brändin mekko, joita myydään myös IVALOssa. Ehkä muistattekin synttärimekkoni, joka oli saman suunnittelijan käsialaa?

Nokonen on hyvä esimerkki IVALON brändistä. Se on suunnittelija Aino Kovalaisen perustama uniikki ja ajaton muotibrändi Helsingistä. Kävin itse hakemassa mekot raitiovaunulla kuvauslainaan. Ekologiset arvot ovat yksi brändin tärkeimmistä arvoista, mikä näkyy Kovalaisen suunnitteluideologiassa ja arvot tulevat myös ihanasti esiin hänen kanssaan jutellessa. Nokosen vaatteet ja tekstiilit ovat Helsingissä käsityönä tuotettuja uniikkeja kappaleita. Kuosit ovat käsinmaalattuja ja pääasiallisina materiaaleina käytetään ekologisia luonnomateriaaleja. Brändin kankaat tulevat Italiasta tehtaalta, jossa tuotanto tapahtuu ympäristöä ja ihmisiä kunnioittaen.

IVALOn missio ja ideologia

IVALOn tavoitteena on mahdollistaa kuluttajille helppo tapa tehdä eettisiä valintoja, sillä tällä hetkellä todella simppeli tapa tähän uupuu. IVALO haluaa kasvaa seuraavan viiden vuoden aikana maailman laajimmaksi eettisen muodin kauppapaikaksi. Minä niin mielelläni näkisin tämän tapahtuvan!

Huomioittehan kuitenkin, että kun kirjoitan tässäkin jutussa monesti sanan muoti, toivon että näette sen täysin eri tavalla kuin pikamuoti-termin. IVALO korostaa, että muodin tulee kestää laadullisesti ja tyylillisesti vuosikymmeniä, ja vaatteiden kuluttamisessa laatu tulee laittaa määrän edelle. IVALO pyrkii olemaan pikamuodin vastakohta.

Palvelun tilanne tällä hetkellä, noin 2 vuoden jälkeen perustamisesta

IVALO on ollut nyt toiminnassa reilut kaksi vuotta. Palvelu pelaa ja systeemit on selvät. Nyt on aika ottaa isompia steppejä: joukkorahoituksella tähdätään nopeaan, kansainväliseen kasvuun. Eettinen muoti on yksi nopeimmin kasvavista muodin segmenteistä, eikä tilanne tule varmasti muuttumaan. Ilmastonmuutos jyllää ja maailman tila on mitä on, ja vaikka se on ihan kamalaa, se saa onneksi aikaan myös kuluttajien arvojen ja ostokäyttäytymisen muutosta.

IVALOn joukkorahoituksesta

Yritän kirjoittaa asian niin selkeästi ja ymmärrettävästi kuin vain suinkin osaan.

Joukkorahoitukseen voi osallistua 30.1.2019 saakka. Järjestäjänä toimii FundedByMe ja minimisijoitus on 223€, jolla saa yhden osakkeen.

Osallistumalla joukkorahoitukseen sijoitat rahaa yhtiön osakkeita vastaan. Näin ollen kaikista joukkosijoittamista tulee konkreettisesti IVALOn osakkeenomistajia ja osaksi yrityksen mahdollista ja toivottavaa kasvutarinaa.

IVALOn joukkorahoitus on lähtenyt hyvin käyntiin ja kerännyt jo yli 250 000 euroa sijoitusta, joka on 73% minimitavoitteesta. Palveluun on sijoittanut useita sijoitusammattilaisia (Peter Westerbacka, Leena Harkimo…) ja yli 20 muuta start-up-sijoittajaa. Meitä ”influencer-sijoittajia” (uuuuuu, mikä termi!) on mukana myös muutamia: lisäkseni esim. Stella, Jenni (Pupulandia), Viena (Viena K), Tuija Pehkonen ja Saimi Hoyer.

Miksi sijoitan?

Sijoitan, koska haluan tehdä konkreettisesti töitä sen tavoitteen eteen, että muotimaailmasta tulisi vastuullisempi ja sen toimintatavat muuttuisivat pysyvästi parempaan suuntaan.

Lisäksi näen, että sijoittaminen voi hyvinkin maksaa rahani moninkertaisesti takaisin. IVALOn tavoite on luoda viidessä vuodessa maailman laajin eettisen muodin markkinapaikka ja tämän jälkeen maksaa omistajille joko vuotuista osinkoa tai myydä yhtiö isommalle yhtiölle summalla, joka takaisi omistajille 50–200 kertaisen tuoton.

On tietysti huomioitava, että suurin osa start-up-yrityksistä epäonnistuu, enkä sijoita summaa, jota en ole valmis häviämään. Mutta aion kuitenkin sijoittaa sen verran, että kyllä se kirpaisee, jos tuottoja ei tule. IVALO toimii kentällä, joka on murroksessa kuluttajien ostokäyttäytymisen vuoksi. Suunta on selvä, mutta kilpailu varmasti (ja toivottavasti) kasvaa alalla yhtä lailla. Maailma ei muutu paremmaksi millään turvallisella piipertämisellä. Käytän mieluummin vihreää rahaa vähemmin kuin likaista rahaa enemmän.

Joukkorahoitussivulle pääset täältä: www.fundedbyme.fi/inverstor/round/ivalo
IVALOn pääset täältä: www.ivalo.com/fi
Tarkat ohjeet sijoittamiseen löydät IVALON blogitekstistä: Miten sijoitat IVALOon?

Suosittelen myös katsomaan lyhyen videon, joka IVALOsta ja joukkorahoituksesta on tehty. Jenni puhuu siinä hienosti ajatuksia, jotka todellakin jaan.

Ja jos teille tulee mitään kysymyksiä, niin saan kyllä vikkelästi IVALOlaiset kiinni, jos haluatte kysyä suoraan tässä kommenttiboksissa lisätietoja.

Näitä kuviakin kun katsoo, niin tulee sellainen olo, että vitsi miksi ostin joululomalla sen riistopikamuotineuleen, kun maailmassa on niin monia mielettömiä brändejä, jotka tekevät asiat niin hyvin. Kirjoitan aiheesta varmasti tänä vuonna taas paljon ja syvemmältä. Ilmastoahdistuksesta ilmastoinnostukseksi, sanoista tekoihin.

Together we are strong. Kyllä te sen tiedätte.

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen

1 … 3 4 5 6 7