Se oli juuri tässä. Ja yhtäkkiä ei enää ole. Joulu on niin outo juttu. Se on niin pitkään hakusessa, hyppysissä ihan hetken ja jo seuraavassa hetkessä kiitänyt ohi.

Kahta ulkomailla vietettyä vuotta lukuun ottamatta kaikki joulut ovat olleet tismalleen samanlaisia. Tiedän, kuinka ne kulkevat, tiedän millaisia tunteita ne minussa nostattavat ja mitä missäkin kohtaa kuuluu tehdä ja ennättää.

Varmasti joskus tulee vielä jotain, mikä laittaa kaiken raiteiltaan, paketin uuteen uskoon, mutta vielä ei ole sen aika. Nyt kaikki kipittää eteenpäin tutusti ja mukavasti.

Ensi kertaa kolmeen vuoteen olin kotona joulunpyhät. Ja kun puhun tässä kohtaa kodista, puhun lapsuudenkodista. Talosta, johon synnyin ja jossa kasvoin ensimmäiset 18 vuotta, kunnes otin ja hyppäsin maailmaan tuuliin. Onneksi ne tuulet aina välillä puhaltavat takaisin kotiportaille kolkuttelemaan.

Olen huomannut syksyn aikana, että käytän kolmesta eri paikasta nimitystä ”koti” ja oletan kuulijoiden ja lukijoiden vain ymmärtävän asiayhteydestä, mikä koti on kyseessä. Yleensä he ymmärtävätkin, ihan aina eivät.

Viimeiset kahdeksan vuotta, naimisissaolo-aikamme, olemme vuorotelleet lapsuudenkotiemme välillä aaton viettoa. Viime vuoden yhteinen reissu pisti kuitenkin rytmin sekaisin ja siksi skippasimme perheeni viimeksi, kun olisi ollut heidän vuoronsa.

Toisaalta tänä vuonna taas tuntui, ettei mitään taukoa koskaan olisi ollutkaan.

Joulukuun 22. päivä vietimme Jannen kanssa ihkaoman joulun. Söimme sushia, joimme gin tonicia ja jaoimme parit lahjat. Se oli ihanaa. Ihan oikeasti, niin ihanaa. Parituntisen kotijuhlamme (huom! Helsinki-koti) latasimme akkuja kaikkia 12 tärkeää, rakasta perheenjäsentä varten. Tuntui, että oli tärkeää ensin katsoa toisia silmiin, ennen kuin edessä on 24 lisäsilmää. (Hahaha, voin jo nyt kuvitella, kuinka moni lukee ”lasisilmää.”)

Jaksoinkin sitten paremmin, kun koskaan aiemmin olen – sosiaaliset voimani ovat aika ehtyväiset tällaisen intensiivisen, sosiaalisen piirin saartaessa, vaikka yhteiselo olisi miten ihanaa tahansa. Eilen totesin Jannelle, että olisi hyvin voinut vielä jäädä, mikä on aika harvinaista suustani.

Sitten totuus taas potkaisi jälkikäteen: tänään anoppilaan vaihtaessamme tajusin, että tarvitsen yksinoloa än-yy-tee-nyt, enkä mitään pientä hetkeä, vaan useita tunteja. Täällä sitä sitten kökitään luurit päässä ja kirjoitetaan. Rantasaunan jälkeen olen varmasti taas uusi ihminen ja valmis nauttimaan muidenkin kuin itseni seurasta.

Ihaninta joulun pyhissä oli yhdessä olo – ja nimenomaan sellainen yhdessä olo, että ollaan samassa tilassa, mutta ei koko ajan jutella tai tehdä asioita yhdessä. Vaikka pelasin tietysti minipingistäkin, vaihdoin kuulumisia ja painin sekä temmelsin vähän.

Muita ihania asioita oli paksu, valkea riisipuuro, aattoillan kalapöytä, konvehdit ja vihreät kuulat, sekä valtava porkkanakakku, jonka Jannen kanssa teimme. Kerrankin oli kunnolla täytettä!

Ja sitten olivat tietysti viimehetken tunnelmallinen, vimmainen lahjojen paketointi ja kaikki tuhannet typerät vitsit. Sekä aaton jouluhartaus lähikirkossa kaikkien samojen perheiden ja tuttujen kanssa, jotka ovat istuneet siellä niin kauan kuin muistan, ja joita en koskaan muulloin näe. Ja sanomalehtiin käärityt joulupaketit, keskiyön joulumessu ja sen jälkeiset kahvit, jotka venyvät aina yli keskiyön.

Olen lukenut: kesken on kirja nimeltä ”Idiootit ympärilläni.” Vihdoin luen sen ajatuksella ja ajan kanssa.

Olen nukkunut: mikä onni onkaan, kun ei ole kiire nousta ja saa mennä nukkumaan, kun tahtoo.

Siivoaminen on odottanut Helsingin kotia ja urheilu energisempiä, flunssattomia päiviä. Mutta näiden aikakin varmasti vielä lomalla koittaa. Sitten olisikin kaikki lomatavoitteet rastittu.

Ja jos joku jää rastimatta, niin aivan sama. (Tai siis niin yritän ainakin itselleni uskotella, vaikka todellisuudella kokisin pientä painetta. Tästä paineesta haluan nimenomaan eroon.)

On outoa ja etuoikeutettua, että on joka vuosi kaksi onnellista joulua. On etuoikeutettua, että on edes yksi.

Nyt ulkona odottaa anoppilan rantasauna, jääkaapissa kaikki herkut ja jouluruoan tähteet, jotka todellakin maistuvat vielä. Ensin sauna, sitten ruoka.

Sitä paitsi tuntuu siltä, että sosiaaliset patterini on taas ladattu täyteen. Olen valmis lautapeleihin, pleikkaan, kuulumisten kiivaaseen vaihtoon ja eritoten juustotarjottimeen viinirypäleineen. Jei!

-Henriikka