Kuka haluaa olla kaikkein kaunein, kun voi olla kesyttämätön?

Kaupallinen yhteistyö: Kalevala Koru

Pidin viime viikolla koulussa Kalevala Korun Kuutar-korvakoruja. Juuri samanlaisia kuin äidilläni joskus oli, kun olin pieni. Minua parikymmentä vuotta vanhempi luokkakaverini kysyi: ”Mitä? Ovatko nuo taas muodissa? Pitääkin kaivaa omat koruvarastot esiin.”

Siihen en osaa vastata, ovatko ne taas muodissa, enkä oikeastaan ole siitä niin kiinnostunutkaan. Luulen, että nämä ovat koruja, jotka kestävät aikaa, eivätkä piittaa sesongeista. Yritän parhaani mukaan itsekin olla sellainen.

Mutta se on ihanaa, että niin moni on säästänyt vanhat korunsa ja perintökorunsa. Nimenomaan Kalevala Koruun monella on varmasti niin vahva nostalginen suhde, ettei Suomesta löydy toista samanlaista. Olen perinyt itsekin mummiltani useita heidän korujaan ja kannan niitä ylpeydellä. Tuntuu kuin ne korut olisivat rakentanut mummini kaulassa maailmaa tähän pisteen kuin se nyt on.

Alla kuvassa: Pronssiset Kuutar-korvakorut ovat hyvä esimerkki korusta, jonka muistan hyvin äitini käytössä, kun olin lapsi.

Kesyttämätöntä kauneutta

Mutta se, miksi arvostan Kalevala Korua erityisen paljon, eivät ole heidän upeat korunsa. Syynä on arvot ja tarina kaiken takana. Lupaan, että inspiroidut, jos yrityksen tausta tai sanoma ei ole sinulle vielä tuttu.

Tuntuu, että Kalevala Koru on noussut taas aivan uudelle tasolle viimeisen parin vuoden aikana. Se ei johdu siitä, etteikö asioita olisi tehty hyvin ja päättäväisesti jo vuodesta 1937 saakka, vaan siitä, että viime vuodesta lähtien sitä viestiä on kerrottu avoimemmin.

Kaikki lähti isosti liikkeelle siitä, kun tämä video julkaistiin toukokuussa 2017, yrityksen 80-vuotisjuhlavuonna. Siitä lähtien olen itsekin seurannut Kalevala Korun tekemisiä tarkasti.

Yllä kuvassa: Hopeiset Lumikukka-korvakorut eivät huuda huomiota. Ne ovat herkät ja kauniit.

Kaiken keskiössä on kesyttämätön kauneus. Siinä sellainen sanapari, jonka merkitys tuntuu sydämessä saakka. Tuntuu niin vapauttavalta, ettei tarvitse mahtua mihinkään muottiin, purkkiin, rooliin, odotuksiin. Että voi olla mitä on ja alati muuttuva. Vapaa kuin leijona häkittä.

”Kesyttämättömyys tarkoittaa sitä, että jokaisella on oikeus olla oma itsensä ja tehdä ne juuri omat valinnat elämässä. Nostamme tällä esiin varsinkin naisiin kohdistuvia odotuksia ja stereotypioita. Tämä ei siis koske ainoastaan ulkonäköä, vaan kesyttämättömyys on tietty asenne, jolla haluamme voimaannuttaa korun kantajaa”, kuvailtiin Kalevala Korulta, kun olimme yhteydessä yhteistyöstä.

Alla kuvassa: Ostin viime kesänä Suomi-roadtripillämme klassisen leijonariipuksen ajatuksella, että nyt on kyllä aika vallata leijona takaisin. Jos olisin tiennyt, että Suomen naarasleijona tullaan lanseeraamaan, olisin odottanut. Tämä on NIIN hieno voimanaisten kunnianosoitus.
    

Kalevala Koru sai alkunsa vaikuttajanaisten voimasta ja visiosta

Kalevala Koru sai alkunsa yli kahdeksan vuosikymmentä sitten. ”Villeillä visioilla voi olla kauaskantoisia seurauksia”, kuten heidän nettisivuillaan sanotaan.

(Anteeksi nyt vain, kun tämä koko kirjoitus on yhtä hehkutusta, mutta tällainen stoori ansaitsee vähän suitsutusta. Käytin isoäitini antamia ja häneltä perittyjä koruja liian kauan tietämättä niiden historiaa, joten yritän estää teitä kokemasta samaa kohtaloa.)

Yrityksen syntytarina kuuluu näin:

Vuonna 1935 kirjailija Elsa Heporauta (1883–1960) sai Kalevalan 100-vuotisjuhlan innoittamana ajatuksen patsaan pystyttämisestä suomalaisille naisille. Hankkeen toteuttamiseksi Heporauta perusti muistomerkkitoimikunnan, johon kuului aikansa edistyksellisiä vaikuttajanaisia. (En malta olla ajattelematta, keitä nykypäivän Heporauta pyytäisi joukkoonsa!)

Toimikunta päätti rahoittaa patsaan teettämällä myyntiin koruja, jotka olivat mukaelmia Kansallismuseon kokoelmista valituista muinaiskoruista. Ensimmäinen 40 korun mallisto esiteltiin joulukuussa 1937, ja se saavutti välittömästi valtaisan suosion. Toiminta laajeni, ja varainkeruuprojektina aloitetusta koruvalmistuksesta kasvoi Suomen rakastetuin korumerkki, patsasta paljon suurempi ja näkyvämpi kunnianosoitus suomalaisille naisille.

Yllä kuvassa: Kosmos-korvakorut ovat niin tutun tuntuiset korvissani, että tuntuu kuin ne olisivat kuuluneet tyyliini jo vuosia. Samoja korviksia tehdän myös turkoosilla kivillä.

Aika hieno stoori. Kysyin itse heti kuullessani sen käydessäni Kalevala Korun tehtaalla, että tehtiinkö patsaskin lopulta menestyksekkään korufirman rinnalle. Sain myöntävän vastauksen. Tosin patsaasta tuli pienempi kuin oli alunperin ajateltu. Nykyisin sen koti on Kalevala Korun omistajan, suomalaista kulttuuriperintöä vaalivan Kalevalaisten Naisten Liiton toimitiloissa Helsingin Kalliossa.

Kalevala Koru lähti siis naisten voimasta ja visiosta, ja yritys on edelleenkin naisten omistama ja johtama. Yläfemmat!

Alla kahdessa kuvassa: Lahjarasiaan pakattuun Canth-joulusettiin kuuluu korvikset ja näyttävä riipus, jotka juhlistavat Minna Canthin syntymän 175-vuotisjuhlavuotta.

Kestäviä ja kestäviä koruja

Vierailin yhteistyön tiimoilta Kalevala Korun tehtaalla Helsingin Konalassa kahdesti marraskuun aikana. Hävettää myöntää, etten ennen tiennyt, että kaikki korut tosiaan valmistetaan Suomessa, meidän kotoa bussimatkan päässä.

Julkaisin tänään myös tehdasvierailultani Instagram Stories -kokonaisuuden, jossa perehdytään Suunto Guiding Star -riipuksen valmistukseen vaihe vaiheelta. Olin aivan hökeltyneenä kaikesta, kun enhän minä koruvalmistuksesta mitään tiedä – sitäkään vähää, mitä luulin tietäväni.

Kalevala Korun koruissa käytetään 100 % kierrätettyä kultaa ja myös noin 70 % käytetystä hopeasta on kierrätettyä. Loput 30 % on peräisin pohjoismaisista kaivoksista. Koruissa käytetyt timantit tulevat kumppaneilta, jotka ovat sitoutuneet Kimberleyn sopimukseen, mikä takaa läpinäkyvän toimitusketjun timanttikaivokselta loppukuluttajalle.

Minusta tehdaskierroksen visuaalisimpia juttuja oli astiat, joissa oli kierrätykseen menevää kultaa tai hopeaa. Oli jollain tavalla hypnoottista tuijotella kauniita ylijäämäpaloja, joiden tiesi päätyvän tulevaisuudessa johonkin uuteen muotoon.

Lue muista vastuullisuuden toimintaperiaatteista täältä.

Yllä ja alla kuvissa: Suunto Guiding Star -riipus tuntui merkitykselliseltä juuri meneillä olevan eräopasvuoden vuoksi. Luulen, että tulen muistamaan erityislaatuisen vuoden korun kautta vielä mummonakin.

Joululahjaksi kesyttämätöntä, kestävää kauneutta ja pala vaikuttajanaisten historiaa

Siis rakastan näitä postauksen kuvia! Nämä ovat aivan mielettömiä. En lakkaa ihmettelemästä, miten taitava Eeva on.

Kävimme kuvaamassa näitä viikko sitten Espoossa. Oli pakkaspäivä ja vaikka olenkin kesytön, unohdin vähän, että pakkanen puree yhtä lailla minuunkin. Varpaani jäätyivät melkein kenkiini kiinni, kun tuuli tuiversi ympärillä loikkiessani rantakaislikossa. Mutta halusimme kuviin luontoa, sillä se on aidointa ja autenttisinta. Täysin kesyttämätöntä ja hallitsematonta myös. En voi vääntää patterinnupista pakkasta pienemmälle.

Yllä kuvassa: Hehku-korvakorut ja –riipus ovat pronssia ja Swarovski-lasia. Olisin periaatteessa voinut kiintyä vihreisiin versioihinkin, mutta kyllä punainen aina vain hehkuu ihan omalla tavallaan.

Olen valinnut kuviin omia suosikkejani. Suomen naarasleijona on mieletön voimakoru, Kuutar-korvikset sopivat lähes jokaiseen asukokonaisuuteeni ja pinkissä joulurasiassa myytävässä Canth-combossa (riipus + korvikset) on erityistä historiallista painoarvoa nimensä vuoksi. Tulee ylpeä olo, kun kantaa jotain hyvin, huolella ja ajatuksella tehtyä.

Kestävintä on tietysti aina se, että tuotteet pysyvät pitkään käytössä. Palaankin taas siihen viestiin, minkä jakamisen jo marraskuussa aloitin: jos hankit joululahjoja, hanki kestävää ja ajatonta. Joskus joululahja osuu myös paremmin saajan mieltymyksiin, kun lahjana antaja ja saaja on sama. Tärkeintä, että lahja jäisi käyttöön ja säilyisi käytössä pitkään.

Kamoon. Onhan nää nyt ihan super hienoja.

Vaikuttajanaisten raivaamilla teillä täällä nyt sitten talsitaan. Toivon mukaan pystyn itsekin raivaamaan tänne joskus jotain, vaikka vain pienen kinttupolun jonnekin havumetsään.

-Henriikka

Kuvat: Eeva Mäkinen (kotisivut, Facebook, Instagram)

Todisteita siitä, että musiikkimakuni on vähän pimeä

Olen jollain pimeällä tavalla aina hävennyt musiikkimakuani. Se ei totta tosiaan ole tolkun ihmisen musiikkimaku, eikä ole koskaan ollutkaan. Tässä muutama todiste.

Lapsena kuuntelin lähinnä lastenlauluja, kristillistä musiikkia ja ehtaa iskelmää. Näistä kolmesta genrestä osaan ulkoa lähes kaiken suomenkielisen. Kotonamme ei edes kuunneltu kovasti iskelmää, mutta minulle kaikki Tähtitaivas-levyt olivat niin tärkeitä, että luukutin ne naarmuille mankassani. Jotenkin minulle iskostui ajatus, että aikuiset kuuntelevat lähinnä iskelmää – että on kyllä olemassa jotain pienten piirien rokki- ja poppijuttukin, mutta se musiikkimaailman vanilja on iskelmä. Edelleenkin Jannea naurattaa, kun Marita Taavitsaisen André tai Anna Hanskin Kotiviini irtoaa ulkoa sanasta sanaan ja tunteella tulkittuna.

Teininä tykkäsin kaikesta, mistä ei saanut: Antti Tuiskusta, ranskalaisesta elokuvamusiikista, poikabändeistä, riparilauluista, Dingosta, Don Huonoista ja The Beatlesista. Kuuntelin salaa iskelmääkin, vaikka sehän oli vihoviimeistä. Aika montaa biisiä ja artistia kuuntelin huuteluista huolimatta rinta rottingilla, mutta Antti Tuiskun keikalle ostin sentään keikkaliput ”ihan läpällä”.

Lempimusiikkiani on musiikki, joka räydyttää. Kaikki mikä saa kulmani, otsani ja sydämeni suuresta tunteesta vähän ruttuun. Korjaan: paljon, ei vähän. Oma suosikkibiisieni soittolista on 90-prosenttisesti melankolista tai jotain sinne päin kallellaan olevaa. Sellaista musiikkia, joka sattuu henkisesti paljon, ja fyysisestikin vähän. On ihan todella omituista tajuta, etten oikeastaan edes välitä, onko biisi hyvä, jos se herättää tunteita. Usein nämä kaksi kulkevat käsi kädessä, mutta eivät aina.

Kuuntelen aina kaiken hyvän musiikin aivan loppuun. Jos löydän hyvän kappaleen, kuuntelen sen keskimäärin 180 kertaa läpi. Putkeen. Saatan kuunnella vähän jotain toistakin artistia väliin, mutta pääasiassa Spotify pyörittää samaa kappaletta tai levyä uudestaan ja uudestaan läpi. Kyllä, kyllästyn lopulta joka kerta. Ja sittenkin kuuntelen vielä kerran kyllästymisen päälle.

Tällä viikolla ilmestyivät Spotifyn kuuntelutiedot palvelun käyttäjille. Janne nauroi (kirosi), kun hänen tietonsa olivat taas sekaisin, kun sain oman Spotify-tilin vasta kesällä (sain = jaksoin perustaa). Hänen vuoden ensimmäinen soitettu kappale oli Mikael Gabrielin Liikaa sussa kii, ja voin kertoa, ettei Janne sitä ole kyllä koskaan kuunnellut. Minä taas noin 232 kertaa.

Oma ensin soitettu kappale Kanye Westin Lost in the World. Se on kyl kova. Sitä ei voi hävetä. Paitsi ehkä Kanyen sovinistia juttuja, jotka kyllä osaavat oksettaa toisinaan.

Mutta taas kerran omituisen musiikkimakuni todisteena on viisi kuunnelluinta artistia: Anna Puu, Paperi T, Dustin Tebbutt, Olavi Uusivirta ja PEPE WILLBERG. Mitä?! Olen kyllä tiennyt rakastavani häntä, mutta että noin paljon. Hän taitaa kyllä olla kaikkien aikojen lempiartistini. Bändisuosikin vie Lake Jons.

Mutta kai se on lopetettava häpeäminen ja todettava, että tätä tämä nyt on. Lakkaamatonta luukutusta ja suosikkeja, joita ei voi millään ennustaa.

Muut voivat jakaa ihania screenshotteja upeista, kuratoiduista lemppareistaan. Minä heitän kaikkien megatrendikkäiden artistien rinnalle vähän Hectoria ja Gimmeliä.

-Henriikka

Miksi vihaan ja rakastan Suomea?

Muistan, kuinka parikymppisenä koin, että identiteetissäni on todella vähän suomalaisuutta. Vaikka ulkomailla minut yhdistettiin helposti Pohjoismaihin, ja vaikka olin ollut aina tyytyväinen Suomessa, enkä harkinnut pysyvää muuttoa muualle, koin Suomen olevan vain melko pieni osa minua – lottovoittoa syntymämaana, mutta periaatteessa kuitenkin vain onnellista sattumaa minussa.

Koin olevani pohjoismaalainen, ehkä eurooppalainenkin, mutten kovin suomalainen. Ennen kaikkea koin maailmankansalaisuutta, olevani yhteydessä kaikkiin ja kaikkeen planeetallamme, joka aurinkoa niin kauniisti kiertää.

Meni useita vuosia, ja tunne muuttui. Jossain vaiheessa vain muistin entiset ajatukseni ja jäin ihmettelemään, kuinka ne saattoivat olla minulle silloin niin tosia. Nykyisin identiteettini kun on kovin voimakkaasti ankkuroitu kotimaahan ja Suomeen.

Siinä missä Suomi-sana sai ennen vähän omituista ja yli-patriarkaalista ajatuksenjuoksua aikaan, nykyisin tunnen sen edessä turvaa. Suomi on osa minua – se on hiuksissani, ihossani, sielussa ja sydämessäni. Se kasvaa lujaan kiinni, erottomattomana osana minuun, ja pysyy siellä, vaikka huitelisin maailman tuulissa.

Vihaan sitä, että tuolla kaduilla saa kulkea hakaristit heiluen, ja että Suomi on rankattu Euroopan rasistisimmaksi maaksi. Vihaan sitä, että luontoon ja kadulle heitetään välinpitämättömästi roskaa, ja ympäristöstä ja luonnosta huolehditaan muutenkin paljon heikommin kuin se ansaitsisi. Vihaan sitä, että naiset eivät edelleenkään pelaa samalla vallan määrällä kuin miehet, ettei vanhuksia kunnioiteta ja heikommasta huolehdita riittävästi.

Tunnen silti käsittämätöntä ylpeyttä Suomesta. Sinnikkäästä, sympaattisen tavallisesta Suomesta. Sen keskinkertaisen kokoiset luonnonihmeet ja sopivasti säväyttävät maisemat tyynnyttävät pulssini.

Pidän pääkaupungistamme. Rakastan sitä, että Helsingissä saattaa yöllä raitiovaunua odottaessa nähdä ketun juoksemassa keskustassa. Ja sitä, että minne tahansa suuntaan lähteekään ajelemaan bussilla, on puolessa tunnissa pöpelikössä. Pidän siitä, että järviä on tuhatpäin ja metsää ihan kamalasti. Ja soita viidenneosa koko maan kokonaispinta-alasta! Suot ovat vähän sellaisia, ettei niitä kukaan oikein rakasta. Ja minusta on kiva rakastaa juuri sellaista.

Meillä oli eilen luokkakavereittemme kanssa aivan ihanat itsenäisyyspäiväjuhlat, joissa kaksi luokkalaistani piti juhlapuheen. Siinä sanottiin osuvasti:

”Viime vuoden 100-vuotispäivänä lähinnä muisteltin menneitä, mutta nyt on aika suunnata katse tulevaan ja uusiin sankaritarinoihin.”

Että ne pellet voisi nyt lopettaa sen lippujenheiluttelun, voisimme kaikki alkaa pikkuhiljaa suojelemaan tosissamme tätä elintilaamme ja sen lisäksi voisimme lakata lykkäämästä kapuloita positiivisen muutoksen rattaisiin.

Ymmärrystä tai sen yrittämistä, avoimuutta ja avarakatseisuutta, muutosta kohti uutta ja parempaa. Sitä toivon 101-vuotiaalta Suomelta.

-Henriikka

Kuvat: Marinella Himari, Kaukokaipuu & @suomiretki