Lähetin viime lauantaina ystävälle viestin:
”Oon juossut ja järjestellyt. Juon kirjajulkkareissa kaljaa ja keskustelen elämästä eksistentiaalisessa kriisissä. Pitäis juosta ja järjestellä vähemmän.”
Ystävä vastasi:
”Ai sulla on eksistentiaalinen kriisi! Pitää joskus muistaa kysyä sulta, mitä ihmettä se meinaa…”
Mutta ennen, kun sain termiä pureksittua hänelle, ehti jo puhelimeen kilahti seuraavana päivänä viesti:
”Saitteko eilen sun kriisin selvittyä? Ajattelin aluksi, että onpas rankan kuuloinen kriisi, kunnes tajusin, että mulla on sama!”
Tuntuu, että olen solmussa. Olen tällä viikolla miettinyt kaikkea ihan kamalan paljon. Ihan liian paljon. Välillä teki mieli laittaa mieli tauolle, painaa katkaisimesta ja sammuttaa virrat. Siitäkin huolimatta ajatukset ovat virranneet. Yleensä nukun aina hyvin, tällä viikolla olen mennyt liian myöhään nukkumaan, koska olen ajatellut. Tai jos olen mennytkin, olen nukkunut huonosti, koska olen ajatellut. Tai olen nukkunut hyvin, mutta unien kanssa, joita en saa myöskään tauotettua. Ne laukkaavat villeinä ja ovat vielä hullumpia ja moniselitteisempiä kuin normaali elämäni. Tekisi mieli irrottaa mieli kehosta ja rikkoa kaikkia sääntöjä, jotka on itse itselleen luonut.
Eksistentiaalinen kriisi. Voi olla, että käytän tuota sanaparia ihan liian heppoisesti. Vähän sellaisena teini-iän haamuna, jolloin sitä kuvitteli olevansa mitä milloinkin.
Googlasin kriisiäni tietääkseni, luulenko edelleen milloin mitäkin, mitä milloinkin. Pitäähän minun tuntea termi hyvin ennen määrittelemistä.
Tuki.net kirjoittaa: ”Eksistentiaalisella kriisillä tarkoitetaan olemassaolon kriisiä, siis tilannetta, jossa ihminen pohdiskelee elämänsä ja olemassaolonsa tarkoitusta ja mielekkyyttä.”
Frank Martela kuvaa samaa blogissaan näin:
”Eksistentialistinen kriisi on vahvasti yksilön kriisi. Ihminen kohtaa sen yksin. Niinpä se kuvataan yksilön tuntemuksena siitä, että millään ei ole mitään väliä, että elämälläni ei ole suuntaa eikä arvoa. Kyse on siitä, että yksilö on kadottanut sen perustavan merkityksellisyyden tunteen, joka normaalisti värittää kaikkea kokemusmaailmaamme.
Hän kirjoittaa myös: ”Voiko kesken halauksen kokea eksistentialistista kriisiä? En usko.” Mutta minä kyllä luulen, että hän on väärässä. Voisin kuvitella, että halaus saattaa kohdallani jopa vahvistaa tyhjyyden tunnetta, jos se on riittävän luja. Siis tunne, ei halaus. En kuulu siihen sakkiin, joka uskoo halauksen pelastavan asian kuin asian. Vaikka haluaisin kyllä kuulua.
Sen lisäksi päädyin lukemaan Olkikuukkeli-nimimerkin merkillisen kirjoituksen aiheesta jääkiekkosivuilta. Jotenkin huvittava, että tuollaista settiä lukiessani nimimerkin alla on Olkikuukkelin suosikkijoukkueet: Kärpät, Carolina Hurricanes ja NHL:n suomalaiset.
Pitkän ja todella epäakateemisen ja -uskottavan googlettelu-sessioni seurauksena päädyin, ettei minulla ole eksistentiaalista kriisiä. Ehkä eksistentiaalinen kriisinpoikanen. Ehkä eksistentiaalinen kriisihkö. Tai eksistentiaalihkö kriisi.
Tai ehkä ei sittenkään mitään eksistentiaalista. Ehkä tiedänkin lopulta ihan hyvin, miksi olen ja elän, mutta en ole vielä löytänyt oikeaa tapaa, raameja, miljöötä toteuttaa sitä tarkoitusta. En tiedä, ymmärrättekö yhtään. Tuntuu, että säveleni ovat selvät, mutta biisi on kuitenkin vasta kirjoitusvaiheessa. Sävelten pitää löytää oikeille paikoilleen, että kaikesta muodostuu kappale.
Tänään auttoi aamuskumpat, pulkkailu ja loputon lösöäminen vakiokahvilassa. Tilasin ensin keiton, sitten kahvin, sitten vielä tuorepuristetun appelsiinimehunkin. Ja auttoi sekin, kun nauroin tajutessani, että olin kulkenut kaupungilla tuntitolkulla housun vetoketju aivan levällään. Ja kun nauroin uudestaan, kun uitin hiuksiani vahingossa siinä kahvilan linssikeitossa ja sotkin villapaitani. En tiedä, miksi se nauratti, mutta nauratti kumminkin.
Tällä viikolla ovat auttaneet PMMP:n Salla tahtoo siivet, Olavi Uusivirta kaikkinensa ja Hedleyn Better Days, vaikka se onkin aikamoinen renkutus. Se soi tänäänkin kahvilassa, johon kurvasin sisään, kun näin ikkunassa ihanan, kultareunuksisen posliinirasian. En tiedä, misi se pysäytti katseeni, sillä se oli outo. Se oli outo, mutta lumoava. Tällä hetkellä Spotifystä tulee aivan arvalla Kristiina Braskin Tuulilasin nurkkaan. Kuuntelin sitä teininä armottomalla repeatilla ja saatanpa tehdä tänään saman.
Ehkä en olekaan solmussa, vaan solmuilla. Solmussa kuulostaa joltain yhdeltä möykyltä, joka ei ota aukeakseen. Solmuilla kuulostaa semmoisilta pienemmiltä solmuilta, joiden availussa ottaa mahdollisesti yhtä kauan, mutta joiden kanssa tilanne ei ole missään vaiheessa yhtä toivoton. Narunpätkän tunnistaa narunpätkäksi.
Ja siis vielä tiedoksi, erityisesti läheisilleni, että ei tarvitse olla huolissaan. Minä vain tunnen vähän rankasti ja paljon. Ajattelen alati ja lakkaamatta. Tämä nyt on vain taas tällainen vaihe, jollaisia tulee, kun elää elämäänsä tällaisena etuoikeutettuna ihmissieluna, että on aikaa ja mahdollisuuksia kaivaa omaa napaa kamalan usein ja syvältä.
-Henriikka
Kuvat: Toni Eskelinen (kotisivut, Instagram)
