Modernin maalaistalon pikkujoulupöytä

Kaupallinen yhteistyö: Vuohelan Herkku & Asennemedia

Tunnistatteko tilanteen, tiedättekö tunteen? On ollut vieraita kylässä ja illalla kotiin viemisiksi annetaan mukaan notkuvan pöydän viimeiset herkut. Aamulla on päällä hirveä nurina ja katumus, kun tekisi niin paljon mieli sitä mukaan annettua herkkua.

No minä tunnistan! Olen juuri se, joka ähkyoloissaan pyytää piilottamaan karkkipussin (tai heittää sen roskiin) tai antaa vieraille illalla mukaan avokätisesti jäljelle jääneitä ruokia, mutta joka sitten heti herättyään muistaa edellispäivän herkut ja suree syvästi.

Vielä tälläkin viikolla olen monesti puistellut päätä mielessäni: miksi annoin loput hedelmäkakut brunssivieraan matkaan lauantaina?

(Eikö olekin jotenkin huvittavan näköiset varpaat minulla tässä yllä?)

Meillä oli viime lauantaina pikkujouluvieraita. Itse asiassa sellainen kokoonpano, jota ei oltu saman pöydän ääressä vielä nähtykään: minä, Janne ja meidän molempien pikkusiskot. Mikä ihana yhdistelmä! Nyt kun Heidi on saatu taas vähä lähemmäs asumaan, pystyy viettämään perherajoja rikkovia sisarusiltoja. Mikä onni onkaan, että on kaksi perhettä.

Ja vaikka nautinkin siitä, että pikkujouluissa tarjoillaan usein pieniä sipertelyruokia ja hienoja peukalonpäänkokoisia annoksia, olen suurpiirteisempi tarjoilujeni kanssa. Tällä kertaa katoimme pikkujoulupöydän modernin maalaistalon pöydän inspiroimana.

Pikkujoulupöydän menu:

Vuohelan Herkulta:

– piimälimppu
– taateli- ja hedelmäkakku
– joulutortut
– riihiluoto (saaristolaisleipä)
– piparit

Muut:

– Keitettyjä kananmunia
– Savulohta ja sitruunaa
– Timjamia
– Tomaattia
– Juustoa
– Sinihomejuustoa
– Mandariineja, viinirypäleitä, persimoneja
– Tummaa suklaata
– Tuorepuristettua omenamehua
– Glögiä

Alkuperäinen kunnianhimoinen tavoite oli valmistaa itse gluteenittomat piparit pakastepiparitaikina ja tehdä sieni- tai lohipiirasta rahkavoitaikinasta, vaan hehe, ei aivan onnistunut. Kun aika loppui totaalisesti kesken, niin voidaan todellakin puhua modernista kaupunkilaismaalaispöydästä, joka nuokkuu valmistamisen helppoutta ja jouluiloa hartaan kypsyttelyn ja järjestelyn sijasta.

Oli kyllä iloinen hetki. Jouluradio soi, välillä joku lauloi mukana ja välillä päälle. Minulla oli vähän (paljon) huulipunaa hampaissa ja sen sellaista, mutta olo oli kiva.

On myös ihanaa, kun sisarusten kanssa ei tarvitse niin välittää. Läheisten ystävienkin kanssa voi olla aivan rennosti, mutta sisarukset ovat aina jollain tavalla oman itsensä jatkeita ja sinä heidän. He kyllä tietävät millainen on (ja heitä voi kehottaa laittamaan astioita astianpesukoneeseen ja hymyilemään muutamaan kuvaan.)

Kaikki pöydässä oli gluteenitonta, mikä tuntui itselle huojentavalta ja toisaalta omituiselta: nyt kun olen taas elänyt Tammelassa gluteenillista kämppiselämää, niin pöytätasoilla ja ruokapöydällä olevat muruset ovat minulle kuin vihollisia. Keliaakikon sydän läikähteli, kun tajusin kaikkien pikkujoulupöytämme murujen olevan turvallisia. On ihanaa tehdä kaikille samaa, ja että koko pöytä on sopiva kaikille.

Nyt muuten keksin! Kun lähetin typeränä hedelmäkakun jämän Heidin mukana luotani pois, voisin yrittääkin etsiä vielä pöytäliinasta syötäviä murusia. (Ööö tai hakea uuden kakun.)

Toinen suosikkituote oli saaristolaisleipä. Makea, mutta kuitenkin suolaiseksi leiväksi erinomaisesti sopiva tuoreleipä on ihan järkyttävän hyvää. Saman leivän mahtavuudesta jakoi Ida muuten IG stooriinsa juuri viime viikolla.

Jouluherkuista en ole koskaan ymmärtänyt joulutorttua, siis sitä perinteistä luumuhilloista. Me sisaret onneksi tasapainotamme toisiamme, ja Roosaliina kiskoi nätisti useamman naamaansa.

  On ihanaa, kun on erilaisia pikkujouluja. Tällaisia rentoja ja sitten sellaisia fiinimpiä, joissa pyöritään korkkarit jalassa, tanssitaan ensin maltillisesti ja myöhemmin villisti ja syödään tikun päästä katkarapuja.

Itse asiassa nyt kun kirjoitan, tajuan miten paljon enemmän pidänkään ensin mainituista. Siitä, että huulipuna hampaassa naurattaa, eikä nolota.

Ihanaa pikkujoulukautta!

-Henriikka

Mikä hitsi tässäkin nyt taas jännittää?

Meillä on huomenna ja ylihuomenna koulussa 36-tuntinen luontohaaste. Kertoisin enemmän, jos voisin, mutta en tiedä siitä mitään.

Tai tiedän sen verran, että mukana on oltava täysi eräoppaan varustus ja että yövymme hyvin oletettavasti ulkona. Ja että fyysisiä ja henkisiä rajojamme on tarkoitus vähän kokeilla ja ravistella. Tiedän myös, että pysymme maalla. Siinä onkin kaikki, mitä tiedän. Muusta tietävät vain opettajamme.

Luultavasti homma on helpompi ja kepeämpi kuin mielikuvitukseni kuvittelee. Mielikuvitukseni pystyy nimittäin keksimään sellaisia retkiä ja reittejä, ettei niistä säilyisi hengissä:

”Kaikki tarvikkeemme ja ruokamme varmaan otetaan ja meidät laitetaan kaikki kahdeksi vuorokaudeksi pimeään, suljettuun luolaan.”

”Joudumme rakentamaan itse lautan vesikanistereista ja tukeista ja yritämme soutaa saareen yöksi.”

On jotenkin huvittaa, kuinka silti jännittää. Vaikka tiedän, että jäämme eloon, ja että mielikuvitukseni piirtelee reittisuunnitelmia, jotka ovat melko kaukana todellisuudesta. Nuo äsken kirjoittamani olivat kepeimpiä keksimiäni.

Jännitän jännittämistä. Ennakkovalmisteluja. Tietämättömyyttä. Valmistautumista ylipäänsä. Sitä kaikkea, mikä tapahtuu ennen itse h-hetkeä. Eli periaatteessa kaikkea, mikä ei liity itse suorittamiseen tai suoritukseen mitenkään. Minähän olin se, joka ehdotti opettajalle ”riutumis-harjoitusta” – että voisimme lähteä matkaan ilman mitään ruokaa tai varusteita.

Joka kerta sama juttu. Ihan sama, onko kyseessä uimahalliin meneminen tai tällainen totaaliyllätyskeikka, niin jännitän etukäteen. On muuten ihan sairaan rasittavaa. En siis jännitä sitä, etten pärjäisi, vaan odottamista ja kaikkea etukäteistä.

On huvittavaa, kun sivusta seuraajat saattavat sitten ”lohduttaa” tai todeta rohkaisevasti: ”Hyvin se menee! Ei mitään hätää. Kyllä sä pärjäät.” Vaikka enhän minä koskaan ole ajattelutkaan, että pärjäisi tai pystyisi. Pyörin ja hyörin kuin väkkärä, koska inhoan sitä ennakko-odottelua ja -valmistelua, sitä kaikkea nihkeää suunnittelua. Odotan, että pääsen hommiin.

Joten i-ha-naa, kun huomenna pääsee vihdoin sinne luontoon haastamaan itseään ja pistämään puhelimen syvälle rinkkaan. Ja tämä maailman typerin odottelu on ohi. Eväät on hyvät ja pari mainio, ja meidän on luvattu pitää elossa.

Alles gut. All good everything. Kaik hyvi.

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen (kotisivut, Instagram)

Liian aikaisin saapunut maanantai

Yksi teiniaikojeni lempibiiseistä oli Apulannan Maanantai.

Biisissä laulettiin apinoista, kivisistä kauluksista ja kaikesta, mistä en ymmärtänyt mitään. En tietenkään kertonut sitä kenellekään, vaan korostin entistä enemmän vanhan Apulannan ylivertaisuutta uusiin pilipalikappaleisiin verrattuna.

Maanantai taas saapuu aivan liian aikaisin kai
On liian helppoo olla onnellinen
Minä tiedän kyllä sen
Minä tiedän kyllä sen miltä tuntuu

Hoilasin ja ajattelin, että nyt kyllä tuntuu. Ai että, kuinka tuntuu. Ymmärsin tasan sen, että maanantai saapui laulajalle taas liian aikaisin, mutten pystynyt samaistumaan edes siihen.

Mutta tänään vihdoin pystyn. Tänään tuntuu, että maanantai tuli aivan liian varkain. On tässä vierähtänytkin sellaiset 15 vuotta.

Nämä ovat ihania kuvia. Makaamme hotellihuoneessamme viime heinäkuussa Italian Salossa. Kaikki ikunat ovat auki, tuuli puhaltaa kunnolla sisään heiluttaen ikkunaruutuja. Mutta tuuli on lämmintä ja lempeää, sellaista joka saa luvalla tulla iholle.

Ulkona on yli 30 astetta lämmintä. Pihalla on turkoosi uima-allas, jota ei saa käyttää. Näiden kahden tosiasian yhdistelmän ylipääseminen otti aikansa – parisen tuntia tarkalleen. Syvän ensijärkytyksen jälkeen totesimme, ettei viileissä lakanoissa uiminen ole hassumpaa sekään. Janne oli käynyt kaupassa ja tuonut sipsiä, sekä valtavan makeita ja suuria persikoita, joita syön aina keski-Euroopassa vatsani killilleen. Suomen persikat ovat vain kauniita ajatuksia noista. No, onneksi täällä on monia muita ihania hedelmiä. Niin kuin vaikka.. hmmm… nauris.

Kaipaisin tähän maanantaiaamuun tällaista hetkeä. Väsyttää. Kello on 07:20 ja ulkona on pilkkopimeää. Ja ei sellaista pilkkopimeää, niin kuin Helsingin kodissamme on, kun on yö. Siellähän katuvalot, eikä kaupungin valosaaste koskaan salli oikeaa pimeyttä, hämärän hyssyä vain. (Rakastan sanaparia hämärän hyssy. Tekisi mieli kirjoittaa se vielä monesti uudestaan.) Mutta täällä Tammelan kotona pimeys on mustaa. Silmät eivät näe sen läpi. Tiedän, että ulkona olija näkisi minut isojen ikkunoiden läpi ylisuuressa, vaaleansinisessä paidassani teutaroimassa, mutta minä en näe häntä. Tai ylipäänsä mitään.

Minua väsyttää. Joka atomia, solua, molekyyliä väsyttää. En tiedä, mikä noista kolmee osuu lähimmäksi totuutta. En jaksaisi laittaa aamiaista, pukea, enkä kävellä kouluun. En jaksaisi taas pitää uutta viikkoa huolta itsestäni.

En tiedä miksi olen aina ollut sellainen, että vedän täysillä ja aika lailla 100-prosenttisen hyvällä tuulella, kunnes tajuan että olen väsynyt. Ja sitten olenkin melkein 100 prosenttia väsynyt. Herään jälkikäteen ymmärtämään, että niin totta! Ne merkit kaksi kuukautta sitten saattoivat viitata siihen, että höllää vähän. Hidasta tahtia.

Mutta minä käännän usein vain musiikkia lujemmalla ja poljen kahta kovemmin. Koska sillähän se unohtuu, että nukkuu vain vähän vähemmän. Menee myöhemmin nukkumaan ja herää vähän aikaisemmin kuin ennen. Sitten ehtii kaiken. Ja syö vähän huonommin ja epäsäännöllisemmin, liikkuu joskus kuin ehtii. Ja sitten kun päättää liikkua, niin vetää aivan täysiä, että on kolme viikkoa koko kroppa täysin jumissa. Ja siihen kaikkein paras lääke on, jos datailee mahdollisimman paljon ja roikkuu puhelimella ilman hyvää syytä. Siinä ne kroppa ja mieli sitten rentoutuvat.

Ennen kivisisiä kauluksia, Apulanta laulaa ”en halunnut muuta kuin kaiken”. Sen ymmärrän kyllä. Ja sen, että minua väsyttää.

Neljän viikon päästä on joululoma. Pidän sen mielessäni ja lupaan höllätä silloin, vaikka tiedän tietysti, että pitäisi jo nyt.

Joululahjaksi toivon pitkiä unia ja sitä, että äiti laittaisi lakanat valmiiksi.

-Henriikka