Mongolia – yksi ehdoton suosikkikohteeni

Kaupallinen yhteistyö: Olympus

Käyn läpi vuoden reissukuvia ja tällä hetkellä ruudulla on huhtikuinen Mongolia. Olen ollut tämän vuoden Olympuksen ambassador, ja kuvankaunis kamerani on kulkenut uskollisesti matkassa kaikki  reissut ja retket, minkä vuoksi myös kuvakansiot ovat ylenpalttiset.

Alkuvuoteen mahtui Tansania, Nepal, Viro, Mongolia, kahdesti Venäjä, Sveitsi ja Italia. Ja joka väliin ihanan paljon Suomea. Sitten tuli mitta täyteen, ilmastoahdistus kärjistyi maksimiinsa ja alkoi ajatuspaussi, joka eskaloitui heinäkuun loppuessa vuoden lentolakkoon. Reissaan edelleen, aivan täysillä, vaan vähän eri tavoin.

Mutta lentoajatuksiin palaan toisen kerran, nyt keskityn hurmaavaan Trans-Mongolian junamatkaan ja nimenomaan Mongoliaan maana ja matkakohteena. Voi, miten mielelläni ottaisinkaan päivänokosia nyt tuolla värikkäässä jurtassa. Joisin höyryävää teetä, olisin ihan hissukseen, lähtisin päiväkävelylle tai ratsastamaan.

Mongolia on ehdottomasti top 5 -listallani maista, joissa olen käynyt. Aina, kun joku kysyy suosikkireissukohteitani, se on yksi mieleeni nousevista maista.

Olin Mongoliassa ensi kerran kesällä 2015. Yksi ystävien kanssa tehdyn Trans-Siperian reissun kohokohdista oli mystinen, kaukainen Mongolia.

En ensimmäisellä Siperian reissullamme juuri osallistunut suunnitteluun (jos saisin päättää, joku muu olisi siitä aina vastuussa), joten minulla ei myöskään ollut juuri ennakkokäsityksiä paikoista, joihin saavuimme. Kun sitten saavuimme Venäjän rajan yli ja maaseutuja pitkin Mongolian pääkaupunkiin Ulan Batoriin, oli väsyneen reissaajan pää pyörällä: erilaiset palveluita, hostelleita ja hotelleita tuputtavat paikalliset vain rynnivät laumana luoksemme. Mykistettyinä ja vähän turhautuneina hyppäsimme yhteen kyytejä tarjoavaan autoon (Mongoliassa lähes kaikki autot toimivat takseina ja kaikki paikalliset kuskeina) ja ajoimme hälyä karkuun kotiin, jossa sohvasurffasimme.

Ensishokki johdatti kuitenkin täysin harhaan. Ulan Bator osoittautui mielenkiintoiseksi kaupungiksi, ja erityisesti Mongolian maaseutu vei palan sydämestä.

Tänä vuonna olin matkassa isäni kanssa. Olin halunnut palata hänen kanssaan Dream Adventure Mongolian kautta alavalle maaseudulle, Gorkhi Tereljin kansallispuistoon, jossa vietimme ikimuistoisen jurttayön edelliskerrallakin. Mielessä oli ollut etenkin ajatus siitä, että pääsemme isän kanssa yhdessä ratsastamaan mongolialaisilla, puolivilleillä hevosilla. Tiesin isän vanhana hevosmiehenä arvostavan autenttista kokemusta – enkä aivan väärin veikannut, hän nimittäin muistelee laukkakisaa lumisateessa (yhtäkkiä, kesken päivän taivaalta alkoi sataa räntää!) ja aamuyön pakkasessa tehtyä hevosvaellusta edelleen.

On hauskaa (joo, ja todella riskialtista ja uhkarohkeaa) laukata kisaa Mongoliassa, kun Suomessa näiden parin ratsastuskerran kokemuksella saan juuri ja juuri ottaa rauhallista käyntiä hevosenselässä. Mutta mitään en kadu. Kun mitään ei sattunut.

Matkustustahdin harvetessa on ollut ilo huomata, miten ihana kuviin on palata. Ja niihin kuviin ylipäänsä ehtii palata, ja niitä reissuja voi elää paljon pidempään. Luulen, että tulen parin seuraavan vuoden aikana kaivamaan vanhoja reissukuvia esiin ja kirjoittamaan ylös asioita, joita en tiuhimpina matkustusvuosina ehtinyt koskaan kirjoittaa.

Näistä kuvista tulee myös olo, että tällaista matkustuksen pitäisikin olla. On nähty vaivaa ja suunniteltu, kuljettu halki maailman monta päivää. Perillä ja reissun päällä kaikki on vaivan arvoista, ja olo on hönön onnellinen. Siitä osoituksena edellinen kuva, joka ei ole kuvana kummoinen, mutta kertoo paljon. Sisältää paljon. Se on mielestäni valokuvissa kaikista olennaista.

Pakko kuitenkin sanoa, että vuoden onnellinen hymy -palkintoa en saa minä, vaan jompi kumpi heistä (molemmista kuvat alla):

1) mongolialainen pikkuinen kotijurtassaan. Hän juoksi housut puolitangossa ympäri pihaa lehmien ja koirien kanssa, hihitteli ja ujosteli minua.
2) oma isäni jurtassa, joka oli yhden yön kotimme.

Jurtan ovella hymyilevän pikkuisen kotijurtalla pääsimme myös vierailemaan. Oman kahden jurtan leirimme vieressä piti kesäajan jurttaansa alakuvan harmaatukkainen täti, ja päädyimme päiväkävelyllä vahingossa hänen tiluksilleen.

Ihastuin hänen lempeyteensä heti. Yhteistä kieltä meillä ei ollut sanankaan vertaa, mutta elekielellä (en muista miten), hän kertoi hoitavansa lapsenlapsiaan pienessä jurtassaan. Pihapiirin eläimet käytiin kaikki läpi ja halailemassa: vasikka, koira ja koiranpennut, lehmät ja pienenpienet vuohet. Kolmesta lapsesta kaksi juoksivat piiloon epätavallisia vieraita, mutta vanhimmainen tuli rohkeasti nostelemaan vuohia syleihimme esitelläkseen heidät.

Olen palannut monesti ajatuksissani suloiselta metsänpeikolta näyttävää naiseen ja hänen monenkirjavaan katraaseensa. Siellä he valmistivat jugurttia, keittivät teetä, hoitivat eläimiä ja haravoivat hiekkaista pihaansa koko porukan voimin. Todella erilaista elämää kuin itse elän, vaatimatonta, mutta turvallisen ja mukavanoloista yhtä kaikki.

Vaikka asukkaita Mongoliassa on vain noin kolme miljoonaa, se on pinta-alaltaan valtava ja maailman toiseksi suurin sisämaavaltio Kazakstanin jälkeen. Valtaosa Mongoliasta on kuivaa, puutonta aroa tai autiomaata. Tälläkään kertaa en suunnannut Gobin autiomaahan, vaikka olen luvannut itselleni vielä meneväni sinne joskus. Gobi peittää valtaosan koko maasta.

Kolmasosa mongolialaisista noudattaa edelleen perinteistä nomadielämää ja siirtää jurttansa ja karjansa säätilojen ja vuodenaikojen mukaan paikasta toiseen. Toisaalta pääkaupungissa on klassiset, jenkkiläiset pikaruokaketjut, hienot kauppakeskukset ja maailman trendit näkyvillä. Mongolia on monine puolineen mielenkiintoinen yhdistelmä perinteitä ja nykyaikaa. Omaa identiteettiä vahvistaa ja toisaalta horjuttaa kaksi rajamahtia: pohjoisesta Venäjä ja muualta Kiina.

Maassa on jotenkin niin paljon kaikkea mielenkiintoista. Se on sekoitus uskontoja, trendejä, ilmiöitä, tulevaisuutta, historiaa ja suurvallan menneisyyttä. Toisaalta Tšingis-kaanin ylpeys määrittää nykyaikaakin, toisaalta hänen patsastaan ihaillessani sain IG directiä eräältä paikalliselta: hän teki minusta Ulan Batorin rautatieasemalla haastattelun yliopisto-opintojensa kurssille koskien ilmastonmuutosta ja huolta pääkaupungin hurjasta saastetasosta. Menneisyys ja nykyisyys kulkevat käsikynkkää.

Mongoliassa hain muistikortille etenkin karua, kuivaa, vasta kesää vasten kurkottelevaa kansallispuistoa. Edelliskerralla kaikkialla oli vehreämpää, vihreämpää, mutta nyt mieleni lepäsi tomun tuhansissa sävyissä (voiko näin sanoa?). Lisäksi nomadielämä ja jurtat olivat ne, joissa katseeni kiersi ja joka nimenomaan sai minut kiintymään Mongoliaan. Meidän jurttamme nyt oli melkoisen glamping, mutta silti.

Alkuvuodesta lähtien mukanani on kulkenut Olympus OM-D E-M10 Mark III, johon kameralaukussa oli kaksi vaihtoputkea. Linsseistä Trans-Siperian radalla erityiskäytössä oli todella laaja 12-millinen, 2.0 valovoimaisuudella varustettu objektiivi. Tämä putki oli timanttia nimenomaan junassa, jossa jokainen tilanne on alle metrin päässä, mutta tahtoisi silti ottaa kauniita yleiskuvia.

Kiinteä 17mm 1.8 -linssi oli kamerassa paljon kiinni junan ulkopuolella ja nimenomaan sillä on kuvattu suurin osa tämänkin kirjoituksen kuvista. 45 mm 1.8 -putki taas oli käytössä kun kaipasin yksityiskohtia tai nappasin isästä potretteja. Esimerkiksi alla oleva tohvelikuva on kuvattu sillä.

Kaikki objektiivit olivat zoomittomia, mutta sen sijaan hyvin pieniä ja valovoimaisia. En ole mikään kovin ahkera putkenvaihtaja, mutta näillä sai nopeasti tehtyä helppoja asioita ja muutoksia.

Todella random juttu jurttayöstämme oli, kun illaksi lämmitettiin jurttasauna (yllä). Odotimme tietysti innolla, että pääsemme saunan lämpöön ja heittämään vettä kiukaalle.

Mutta kun sauna sitten lopulta oli valmis, kyselimme, että mistähän vettä mahtaa saada. Kävi ilmi, ettei mukanamme ollut oppaamme (joka oli vasta ensikertoja mukana) ollut tajunnut, että saunan rinnalle pitäisi saada vettä.

No, kävimme sitten elämyksen vuoksi villapaidat päällä hetken saunassa seisomassa, mutta koska hikeä ei voinut ottaa pintaan ennen pakkasyötä, siihen jäi mongolialainen saunakokemus.

Jouduimme tosin melkoisesti rauhoittelemaan opastamme, että ei hätää, me kyllä pääsemme saunomaan, no worries, no worries. We have so many saunas in Finland.

Palaan Mongoliaan varmasti vielä. Eihän junakaan vie sinne kuin vajaan viikon verran. Pikkuhetki elämän rinnalla!

Mikä oli näistä teidän lempikuvanne? Omani ehkä tuo, missä tyttö katselee vuohen takaa nenä ja suu peitossa.

Minulla on muodostunut muuten merkillinen, mutta oikeastaan aika kiva, tapa muistella reissuilla tapaamiani ihmisiä. Aina kun katselen heistä kuvaa tai muistan heitä, painat silmät kiinni ja toivon heille kaikkea hyvää. Lähetän kuin siunauksen matkaan. Nytkin toivon, että peikkonainen lapsineen ja lapsenlapsineen, sekä jurttaoppaamme hevospoikineen nauttivat elämästään ja että heillä on kaikki hyvin.

-Henriikka

Kirjoitus on 3.osa Olympus Ambassador -kokonaisuutta

Lue kaksi edellistä:

Miksi kuvaan, millä kuvaan? Tunnelmia linssin läpi syvältä Siperiasta
Älä koskaan lopeta etsimistä, älä lopeta matkaa

”Tiedoksi teille, pojille ja miehille!”

Aina välillä lannistuu miettiessään, että tapahtuuko muutosta milloinkaan. Tällä kertaa mielen päällä on, taas kerran, naisten ja miesten välinen tasa-arvo.

Alkuviikon aiheena koulussa on ollut metsästäjätutkintokoulutus. Olen kuunnellut innolla esimerkiksi riistaekologiaan ja vastuullisuuteen liittyviä luennonosia, enkä niin suurella mielenkiinnolla (= olemattomalla mielenkiinnolla) esimerkiksi aseenkäyttöön ja -säilytykseen liittyviä juttuja.

Huomenna on vapaavalintainen aseratapäivä ja tutkintotentti, mutta päätin nyt skipata ne. Vaikka huomenna ei tarvitsisi eläimiä ampuakaan, en silti keksinyt lopulta yhtään relevanttia syytä hankkia itselleni metsästyskorttia. Veljeni valisti, että metsästyskortti menee kaiken lisäksi viidessä vuodessa umpeen, jos ei maksa riistanhoitomaksua, joten lyhyenlännäksi jäisi kortillinen elämäni. Jos jostain syystä muutan täysin linjaa, niin käyn tunkintokurssin sitten uudelleen, mutta huomisen päivän tunneille minulla on paljon olennaisempaa ja mieleisempää tekemistä.

Harmittaa kyllä, että joudun jäämään pois myös yhteiseltä aamiaiselta paikallisessa leipomossa. Ehkä se kertoo jo aika paljon, jos se on suuri harminaiheeni.

Mutta luennosta selkeimmin jäi mieleen se, kuinka metsästäjistä puhuessaan kouluttaja viittasi koko ajan pelkästään miehiin ja poikiin. Siis kymmeniä kertoja, aina puhuessaan metsästäjistä. Siitäkin huolimatta, että auditoriossa istui 65% naisia, hän puhui vain miehistä.

”Tiedoksi niille pojille ja miehille…”
”Se onkin nykyajan ongelma, kun miehet eivät treenaa ampumista.”
”Sitten kun miehet ovat päässeet riittävän lähelle eläintä…”
”Nykyään pojat…”

Vaikka en itse ole kiinnostunut aloittamaan metsästysharrastusta ja haluan vain oppia ja sisäistää asiat ymmärtääkseni ihmisiä, alaa ja maailmaa paremmin, kyllä otti päähän. Luennoitsija ei huomannut puhetyyliään, hän oli varmaan lähellä 70 ikävuotta ja syntynyt aivan eri maailmaan kuin itse synnyin. Hän oli tosi mukava ja osaava ja kaikkea, hieno flanellipaitakin, mutta silti. Kuinka paljon tuollaisia äijänköriläitä onkaan? Nainen tulee puheisiin vasta sitten, kun viitataan riistaruoan valmistukseen tai eväiden tekoon.

Teki mieli viitata ja alkaa keskustella asiasta, mutta en jaksanut. En vaan jaksanut. Yleensä jaksan, mutta nyt en. Olen muutenkin paljon äänessä, huumorilla nimetty tasa-arvovaltuutettu (otin tittelin ylpeydellä vastaan ilman huumoria) ja kaiken lisäksi varmaan vähiten kiinnostunut metsästyksestä. Ja tuli vahvasti sellainen olo, että sanoillani ei saisi mitään muutosta kuitenkaan aikaan.

Mutta voisivat varmaan nämä metsästäjämiehet aprikoida keskenään jossain miehisessä aivoriihessään, että olisiko heidän omissa asenteissaan ja viesteissään jotain vikaa, kun kummastellaan mikseivät naiset innostu metsästyksestä.

Lounaalla sain purettua kiukkuani, kun (hienoa!) miespuolinen opiskelijakaverini oli tehnyt saman huomion: ”En yhtään ihmettele, ettei naisia paljon kiinnosta liittyä noihin metsästysseuroihin…” Hän on tosin samasta, tai korkeintaan viereisestä, kuplasta kuin minäkin, mutta silti hienoa. Pieni muutoksen palo taas kipinöi sisimmässäni.

Mutta. Mutta. Lounaan jälkeen aloitimme taas riistaekologian ihmeellisestä maailmasta. Savu palasi aivoihini ja raivo sydämeeni, kun toinen kouluttaja aloitti:

”Nyt kun puhutaan siitä, että ilmasto muka lämpenisi…”

Sdflnsklgnngngsdfmsdlfkslfdlkgnsdöfsdklfsdnfsdfms dknfskdnfsdpnfsdjkfngskjfiosjfsdnfknfsdnfosdnanfnpsofpadfnpdsfpsfndsfsdfjpodfpdsnfsdpfn. Bye!

-Henriikka

t-paita / ELISE (saatu), kukkaseppele / tein ite!

Vanhojen suosikkilevyjen valtava voima

Olen kuunnellut lähiviikkoina Juha Tapion vanhoja levyjä. Ne olivat teini-ikäisenä minulle äärimmäisen tärkeitä, muistan lähes kaikkien biisien sanat ulkoa ja osaan luetella muistoistani, mihin elämänvaiheeseen mikäkin biisi liittyy.

Tuntuu aivan hullulta, millaisia muistoja nuo vanhat albumit nostavat pintaan. En olisi koskaan uskonut, millaiseen aikamatkaan pääsen ja miten vikkelästi.

Minä päivän polttama haamu
tarvitsen kättäsi viileää
Ihosi tuoksusta riutunut sydän tulvillaan
minä olen jotain vailla aina vaan

Suurenmoinen elämä vuodelta 2008, Kaunis ihminen vuodelta 2006, Ohikiitävää 2005, Mitä silmät ei nää 2003 ja Tästä kaikesta 2001. Mitä silmät ei nää on biisinä ainoa, joka on pakko skipata joka kerta. Sehän on ihan hirveä. Karrelle kuunneltu. Okei, myös Samaan aikaan toisaalla saa kiemurtelemaan.

Muistan kun me karattiin
Kuolleet juhlat jätettiin
Rantakallioilla aamuun istuttiin

Hiukan paleltiin kai
Kun varhain valkes sunnuntai
Usvan alta laivat lipui satamiin

On outoa, että edelleen sitä pitää juuri tismalleen niistä samoista biiseistä kuin silloinkin. Silloin 10–18-vuotiaana. Samat haikeat ja monitulkintaiset, melankoliset ja riuduttavat, rakkaudentäyteiset.

Ajattelin nyt, kun laitoin Spotifystä albumi kerrallaan soimaan, että biisit avautuvat minulle varmasti ihan uudella tasolla nyt kunnon aikuisena. Mutta koin laulut ihan samalla tavalla. Samoin tuntein ja ajatuksin.

Yhtäkkiä olin vuoristoradassa, josta pääsi pois vain laittamatta volymet pois. Nostalgia ryöppysi vaunuun ja valtavat ylä- ja alamäet tuntuivat aidolta teiniajalta. Ensi-ihastumisilta ja vähän kehnoilta suudelmilta. Aidoilta itkuilta. Pakahtumiselta. Ystävyydeltä. Orastavalta aikuisuudelta. Olen edelleen ihan yhtä hukassa kuin silloinkin.

Porraskäytävän kumeet äänet
minä viivyn sinussa vielä
Hidastaa haluaisin paluuta maailmaan

Ruhjeemme nivottu yhteen
kaikesta anteeksi kaikki
ja kellot ja tapetit heiluttaneet paikoiltaan

Ajatuksien sekaan on tullut kuitenkin paljon kokemusta. Kymmenessä vuodessa, melkein kahdessakymmenessä, on saanut elää paljon. Olen murtanut sydäntäni, rakastunut niin, etten tiennyt sellaisen tunteen olemassaolosta. Kaivannut. Lohduttanut ja ollut lohduton. Iloinnut valtavasti, surrutkin vähän. Ystävystynyt, päättänyt ystävyyssuhteita ja huomannut joidenkin haalenevan ilman päätöstä. Asiat ja tunteet, joita silloin myötäelin, ovat oikeasti tapahtuneet ja tunnettu.

Kun kuuntelin perjantai-iltana Suurenmoinen elämä -albumia, tunsin hurjaa kiitollisuutta, että osasin luottaa sydämeeni. Että tein jo nuorena paljon päätöksiä sen perusteella, mikä tuntui hyvältä.

Muistan erään yön 11 vuotta sitten, kuinka olin tehnyt järjellä jonkun päätöksen. Mieleni ja aivoni olivat sitä mieltä, että tämä on paras näin. Kropassani oli kuitenkin hurja olo, en saanut kunnolla happea ja sydäntä sattui. Kuuntelin silloin tunteitani, oloani ja toimin kuitenkin sen mukaan. Se oli vaikeaa hetken, lopulta kuitenkin oikein.

Haparoivin sormin tartuit käteeni
Kun kohisevaa tuulta maailman yllä kuunneltiin
Kun kotiensa raunioissa lapset potki palloa
Mä puhalsin sun kylmiin varpaisiin 

-Henriikka

Kuvat: Terhi Tuovinen (kotisivut, Instagram)