Siperian terveinen

Katsoin tänään lentokoneen ikkunasta Itämerta. Se oli upea ja voimakas. Hajonneita jäälauttoja kellui silmän kantamattomiin, toiset isompina ja toiset murskaantuneimpina paloina. Valkoisten lauttojen välissä pilkahteli tummanpuhuva meri. Se on oikeasti niin tummansininen, että näytti auringonpaisteessakin miltei mustalta. Jäiden keskellä kulki suoria uria: urheat jäänmurtajalautat ja -laivat raivasivat polkujaan Siperian tuliaisista huolimatta.

Muistin lapsuuden kirjaa ”Minne matka, pieni jääkarhu?” ja kuvittelin itseni kellumassa yhdellä lautoista. Muistin lapsuuden surun ja totesin, että olisi edelleen aivan tuskallisen kamalaa joutua meren armoille ypöyksin.

Sitten toisaalta kaikki näytti myös tutulta. Tiedättekö sellaisen olon, että vaikka joku asia pelottaa, niin se on kuitenkin samalla turvallista, koska se on tuttua?

Esimerkiksi yksin pimeässä kulkeminen kylmällä säällä tuntuu minusta paljon vähemmän pelottavalta kuin yksin pimeässä kulkeminen lämpimällä säällä. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että minulla ei juuri ole kokemusta tai muistijälkeä jälkimmäisestä. Suomessa ei juuri ole pimeää ja lämmintä samaan aikaan. Kun taas olen kulkenut vaikka Etiopiassa tai vaikka ihan Thaimaan turistikohteissakin t-paitasillani pimeän tullen, minua on tavallaan pelottanut se vieras tunne kyseisestä hetkestä, vaikka olenkin tiedostanut kaiken olevan hyvin.

Itämerestä tuli juuri sellainen olo. Että minä tunnen kylmät tuulet, lumen ja jään. Tiedän mitä on kantaa naskaleita kaulassa ja kuinka jäät sulavat. Tiedän pakkaslumen äänen talvikenkien pohjissa ja kuinka kylmään veteen kastaudutaan niin, ettei paniikki valtaa.

 Viime viikolla Suomeen saapuivat Siperian terveiset kylminä puhureina ja laskevina lämpötiloina. Tänään kun saavuin Suomeen, tuntui, että olen sellainen Siperian terveinen itsekin.

Voi veljet, miten vieraalta tuntuukaan kulkea kevyissä kangashousuissa, ja toisaalta miten luontevalta tuntuu painaa päähän paksu pipo ja peittää koko hymyilevä naama ja pää isoon karvareunushuppuun. Tiedän, miten merinovillakerrasto lämmittää, kuinka untuvatakki kerää voimansa talveksi päästessään varastohäkistä vapauteen ja miten isot kengät tulee laittaa tammikuun pilkkiretkelle jalkoihin, jotta väliin mahtuu riittävästi villasukkia.

Kiva olla taas Suomessa. Olen talven tyttö, kylmien säiden kasvatti, ja sillä selvä.

-Henriikka

Kuvat: Eeva Mäkinen, tietty.

pipo/Vaiko, kuoritakki ja -housut/Fjällräven, kengät/Sorel

Turkkilaisia silmäniskuja ja lentokoneruokaa

Turkkilainen stuertti on vinkannut minulle jo kolmesti silmää. Ensimmäisestä olin imarreltu, toisesta huvittunut ja kolmannesta vakuuttunut, että se onkin hänen tapansa vastata kiitokseeni ”you’re welcome.” En voi olla ajattelematta, että naisen kohdalla kyseinen vinkkailu voitaisiin kokea outona. Pakko varmaan ryhtyä tässä vielä loppuelämän aikana lentoemännäksi, jotta voin lukemattomilla silmäniskuillani olla ajamassa tasa-arvoa lentokoneissa. Pitää vielä kasvaa noin puoli metriä, mutta äkkiäkös se tällaisella lentokoneruoalla hoituu.

Tähän väliin totean vielä, että rakastan lentokoneruokaa. Niin herkullista aina ja tuntuu erityiseltä elämykseltä joka kerta. Enkä lakkaa ihmettelemästä sitä juomakärryä: ”Free? Everything? White wine, red wine, tonic water, still water, soda water, some more water, if you have. And multifruit juice! Oh and tomato juice, never tried! Thanks you! Coffee later!” ja silmänisku päälle.

Täällä lentokoneessa on aivan kamalan kuuma. Lennämme 8,5 tunnin väliä Katmandu-Istanbul ja vielä olisi viisi tuntia kestämistä. Yleensä nautin pitkistä lennoista, mutta nyt tarvisin tuoreen koivuvastan, että pääsisin tunnelmaan.

Vieressäni istuu argentiinalainen nainen, jonka kanssa olemme höpötelleet niitä ja näitä. Hänen englantinsa on ihanaa, mutta harvasanaista. Hän hymyilee ja nauraa sitäkin enemmän, ja ja olemme siitäkin huolimatta päässeet hyvin juttuun. Hän oli poikaystävänsä kanssa Intiassa ja Nepalissa 20 päivää erilaisilla jooga-tunneilla ja –retriiteillä. Hän on arviolta 60-vuotias ja aikoo perustaa lähivuosina oman joogastudion Argentiinaan. Poikaystävä, arviolta samanikäinen, on kuulemma joogannut vasta vuoden. Tämän hän kertoi nauraen ja vitsaili aloittelijan kyvyistä. ”Some years, he learn!”, hän nauroi.

Hän kysyin minulta, oliko upea matka. Ja kun vastasin myöntävästi, hän totesi laittaen käden olkapäälleni: ”I see you cry when we leave.” En tohtinut sanoa, että silmäni saivat valumaan vain koneen ilmastointi ja ikkunasta paistava aurinko.

On naurattanut katsoa lentokoneeseen lastautuneita ihmisiä, sillä monilla on väriläiskiä hiuksissaan. Holi, värifestivaali, jätti jälkensä etenkin vaaleahiuksisiin. Vieruskaverillani on pinkki etutukka, itselläni homeenvihreää korvan yläpuolella. Kiva pikku muisto. Voihan se olla, ettei stuerttikaan iskenyt silmää, vaan hänellä oli jäänyt värijauhetta silmänpohjaan. On se hyvä, etten vinkannut takaisin.

Luojalle kiitos ikkunapaikasta. Lähtiessämme lentoon, näin pian uskomattomat Himalajan lumihuiput suurina ja voimallisina alapuolellamme. Miten ne voivatkaan olla niin valtavat ja niin valtavan kauniit! Lentokoneen siipi möllötti rumana edessä, mutta häivytin sen mielenvoimalla ja painoin muistiin vuorinäkymän. Kuvittelin huiputtajat heiluttamassa voimattomina lippujaan, itkemässä liikutuksen kyyneleitä vuoristotautisina ja heikkokuntoisina, hädintuskin puhekykyisinä. Liikutuin omista ajatuksistani itsekin. On tämä sitten uskomaton maailma.

Nepal ei ollut sitä, mitä odotin. Mikään kohde ei koskaan ole mitään, mitä voisi odottaa. Ihmisen mieli ei yksinkertaisesti pysty kuvittelemaan koko totuutta etukäteen, ennen kuin sen itse kokee. Matka oli upea ja matkaseurueemme hiotui jos ei timantiksi, niin terrakottakiveksi ainakin.

Tämän yön vietämme vielä Istanbulissa ja huomenna ennen puolta päivää hytisen palellen Helsingissä ja kaipaan lentokoneen tuskaisen kuumiin lämpötiloihin.

-Henriikka

Nepalin värifestivaalin loistossa: Happy Holi!

’Better to see something once than to hear about it a thousand times.’
– Asian Proverb

Tänään Nepalissa vietettiin Holi-juhlaa, koko maan värifestivaalia. Koko maa ja kaikki sen asukkaat ja vierailijat oli valjastettu. Kaduilla myytiin värijauhepusseja, musiikki pauhasi ja kaikki olivat hyvällä tuulella. Idea on, että vastaantulijan voi hyvien Holi-toivotusten saattelemana värjätä, ja hän saa värjätä sinua takaisin. Myös vesipyssyt ja vesi-ilmapallot ovat kuumaa valuuttaa asearsenaalissa.

En saata uskoa, että satuimme tänne juuri Holin aikaan. Olen monesti katsonut kuvia tuosta absurdista juhlasta ja vihdoin pääsin väripölyn keskelle riehumaan ja nauramaan.

Päivän, ja kymmenien tai satojen värikerrosten, jälkeen naamani näytti tältä. Naururypyt taitavat olla olennaisin osa maskia.

Holi on hindulaisuuden juhla ja se kuvaa kevättä, talven kukistusta, sekä sitä, kun hyvä voittaa pahan. Juhlaa vietetään ainakin Intiassa, Bangladeshissä ja Nepalissa, mutta usein myös maissa, joissa asuu paljon intialaisia siirtolaisia.

Tänään erityisen ihanalta tuntui se, ettei ihonvärin, sukupuolen tai yhteiskunnallisen aseman asettamat rajoitukset olleet voimassa – ohikulkijoita sai värjätä vapaasti kastijaosta huolimatta.

Hetken kaikki samalla viivalla. Happy Holi!

-Henriikka