Terveisiä kuukkeli-kuplasta

4
–
matkustusTags: ,

Näytin Jannelle viime viikolla kuvia Pyhältä, Rykimäkurun laavulta. Olimme nukkuneet yön laavulla ja heräsimme aamuun hyvin nukutun yön jälkeen, kun kuukkelit kiertelivät kotipesäämme. Jaoin Lapinlokeille vähän aamiaisestani.

Janne huudahti kuvat nähtyään:

J: ”Eikä! Oliks jännää?”
H: ”No ei kai kuukkelin syöttäminen nyt mitään jännää oo?
J: ”Eikö?”
H: ”Eiku sähän et oo koskaan syöttänyt kuukkelia?”
J: ”No ei kai oo mikään oletus, että on syöttänyt kuukkelia?”
H: ”Hahahaha. Mä taidan elää jossain kuplassa taas…”

Sympaattisin oli kuitenkin mieheni loppukaneetti:

J: ”Oon mä joskus vienyt lyhteitä pihalle.”

—

Terveisiä kuukkelikuplasta ja erityisterveisiä kotiin: en ole koskaan vienyt lyhteitä pihalle.

-Henriikka

Ps. Ahdistaa, että vaikka tiedän hyvin, mitä olen tekstiin kirjoittanut, olen jo monesti lukenut: ”kikkelikupla.” Se vasta oliskin kupla.

Kuvat: Eeva Mäkinen

Ei jaksa kertoa kuulumisia

5
–
elämä

Yritän aloittaa tekstin, mutta mitään ei tule ulos. Minkäänlaista aiheenpartta ei tunnu syntyvän, mitään ei ole sanottavana. Minulle käy harvoin näin. Ehkä kahdesti vuodessa.

Meillä on viikonloppuvieraita kylässä, ikäisemme ystävät ja vajaa 2-vuotias pikkuystävämme. Olemme puhuneet eilisillasta lähtien niin paljon, että ajatusvarasto alkaa olla ammennettu tyhjäksi. Ja siltä se oikeasti vähän tuntuukin.

Tiedättekö, kun joku ystävä joskus kysyy kuulumisia pitkästä aikaa ja kerrot hänelle pitkän kaavan kautta kaiken. Sitten pian sen jälkeen näet toista ystävää, ja hän saa kuulumisista vain murto-osan, sellaisen tiivistetyn version, koska et jaksa kertoa taas samoja asioita. Että se toinen ystävä joutuu ikään kuin vähän kärsimään vain yksinkertaisesti siitä syystä, että sattui olemaan aikataulullisesti toinen.

Joskus se toinen saattaa vieläpä olla vähän parempikin ystävä, mutta tulipa nyt kerrottua kaikki olennainen hyvänpäiväntutulle. Purettua sydän postinkantajalle.

Joskus Janne kysyy illalla kotiin palatessani, miten päivä meni. Saatan turhautuneesti vastata, ettei jaksa taas kertoa, ja hän nauraen vastaa, että no worries, hän kysyi lähinnä ilahduttaakseen.

Mutta kun kunnon kuulumisiin ei voimat riitä, niin tässä olisi muutama satunnainen:

– IHANAA, kun on valoa. Sanoinkuvaamattoman ihanaa. Kun aamulla avaa verhot seitsemältä, ei ole pilkkopimeää, eikä verhoja tarvitse laskea läheskään niin aikaisin kuin vaikka kuukausi sitten.
– KAMALAA, kun on jalat ja pylly niin kipeät. Perjantain lounastreeni ei tuntunut pahalta tehdessä, mutta ylpeys kävi lankeemuksen edellä: en meinaa pystyä edes istumaan ja kävelen kuin puujaloilla.
– Tänään illalla syödään tacoja, kun tuo pienin ystävä käy pian nukkumaan. Olen syönyt niitä viikon sisään jo kolmesti. Best.
– Olen niin väsyksissä, että toivon mukaan en nukahda ennen pikkuystävää.
– Ja tänään söin gelatoa ja yllättäen valitsin todella random maun: whisky-cream.

Pienelle lauletaan iltalaulua, joten minun on aika nousta väsymykseni yli ja ryhdistäytyä. Ja paras etten latele teille lisää kuulumisia, jotta minulla on sitten heille koko loppu arkkuni tyhjennettävänä.

Ainiin! Olen juonut tänään vain yhden kupin kahvia, aamulla. Se selittää paljon. Tai siis vähintään tämän väsymykseni.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij, oma edit

Ruma ja empatiakyvytön

9
–
elämä, oma tyyli

Kirjoitin eilen voimakkaan naistenpäivä-tekstin. Totuus eilispäivästä ei ole kuitenkaan ihan yhtä yksioikoinen.

Sitä tuntee aina niin älyttömästi. Eilen, naistenpäivän aamuna, Janne oli lähdössä töihin, kun pyysin vielä häntä ottamaan minusta vielä pari kuvaa voimapaita päälläni: sininen tiikeri-neuleeni olisi erinomainen valinta naistenpäivään.

Janne otti pari ruutua. Katsoin kuvia. Hirveitä. Olin kamalan ruma. Aivan kamalan näköinen. Suututti, ärsytti, käperryin kuoreeni ja tiuskin sieltä.

No, tuo ylläoleva kuva on otettu sen fiiliksen jälkeen. Olisin voinut valita jonkun feikatun hymyilevän otoksen (osaan esittää hyvin kameralle!), mutta tuo oli kyllä oikea tunnelmani.

Kävimme ystävän kanssa katsomassa naistenpäivän kunniaksi elokuvateatterissa ”Call me by your name”. Olin kuullut, että nenäliinoja kuuluu, ja kyynelkanavat ovat auki. Ja minähän itken elokuvissa aina, itken jopa Voice of Finlandia liikutuksissani, joten kunnon itkut olivat varmat.

Kun elokuvan lopputekstit ilmestyivät ruudulle, en ollut itkenyt edes pienenpientä kyyneltä.

Hävetti. Syytin itseäni empatiakyvyttömyydestä ja mietin, mikähän minussa oli vikana. Elokuva oli kyllä tosi hyvä, vaan ei liikuttanut tunnetasolla itseäni suuresti. Soimasin itseäni, etten pysty samaistumaan toisten tunteisiin, elleivät ne kosketa riittävästi itseäni.

Oli naistenpäivä, jonka piti olla mahtava. Tähän mennessä päivää olin jo tajunnut olevani ruma ja empatiakyvytön. Että näillä eväillä sitten boostaamaan sisterhoodia ja mieletöntä naisenergiaa!

Kävelin sitten vähän alakuloisena lempikahvilaani hakemaan lounassalaattia. Olin valinnut kultaiset glitter-kengät naisten kunniaksi, vaan varpaani olivat niissä jo aivan jäässä. Hipsin sisälle kahvilaan ja tilasin mozzarella-salaatin matkaan.

Odotin eteisessä, kunnes tilaukseni oli valmis. Nappasin ruokaboksin käteeni ja samalla nenäni eteen työnnettiin kahvikuppi ja suklaakonvehti. ”Musta kahvi, eikö vain?”

Aloin hymyillä maailman idioottimaisinta hymyä, jota kesti kotiin saakka.

Kotimatkalla mietin maata, josta lähes koko tuon kahvilanväki on kotoisin. Heillä naisten asema ei ole vielä lähelläkään sitä mitä Suomessa ja silti he kohtelivat ja kohtelevat aina minua niin hyvin. Itsellenikin yllätyksenä aloin itkeä vuolaasti. Itkin kaikkia naisia: ilosta niitä, joilla on jo asiat aika hyvin. Surusta niitä, joita kohdellaan kaltoin.

Siinä minä sitten itkin ja söin salaattiani.

Illalla Janne tuli kotiin ja pyysin anteeksi aamun huonoa käytöstäni. En omaa tunnettani, vaan sitä että olin purkanut ahdistustani häneen. Tiedän, ettei hän inhoa mitään yhtä paljon kuin sitä, että haukun itseäni.

Kävin suihkussa, vaihdoin oranssin mekkoni päälle. Itkin vähän, kun kuuntelin Call me by your name -sondtrackia. Nauroin vähän, kun mietin tätä tunteiden kirjoa ja tuuletin sitä, että saan oikeutetusti tuntea sen koko skaalassaan.

Löysin sittenkin kaiken alta empatiakykyni. Ja illan aikana muistin myös, että minähän olen kaunis enkä ruma. Muistin, ettei ulkoista rumuutta ole edes olemassa.

-Henriikka

1 … 154 155 156 157 158 159 160 … 818