Hävettää. En ole urheillut kahteen kuukauteen kunnolla. Inhoan sellaista jojoilua, mutta edustan sitä itse – en painon suhteen vaan urheiluaktiivisuuteni suhteen.

Viime talven ja kevään juoksin adidasheimossa. Treenejä kertyi neljästi viidesti viikossa helmikuun alusta kesäkuulle saakka. Kesän lomailin. Muka juoksentelin vähän, mutta en mitään kunnollista. Kutsuttakoon kesää armolliseksi taantumaksi. Syyskuun alussa tartuin itseäni kauluksista ja raahasin itseni salille ensi kertaa elämässä. Kävin syyskuun alusta marraskuun alkuun asti salilla ja spinningissä 4-5 kertaa viikossa ja valehtelematta rakastin sitä. Loppuvuodeksi koitti matkaputki: Alankomaat, Belgia, Saksa, Itävalta, Islanti ja nyt joulu, ja yhtäkkiä olen ollut treenamatta kaksi kuukautta. En osannut ulkomailla napata lenkkareita naulasta ja mennä juoksemaan. En osannut kysellä, olisiko hotellilla salia. Ja kotona luistin treeneistä, kun en kuitenkaan pääsisi rytmiin kiinni ennen seuraavaa reissua.

Kuinka nostan jojoilevan peppuni penkistä? Kuinka palautan rytmin ja löydän adrenaliinin riemun? Ennen kaikkea: kuinka ihmeessä opin saamaan liikunnasta pysyvän osan arkea? Terveys ja hyvinvointi on itselleni elämän pohja, se kiinnostaa kaikilla elämän osa-alueilla. Miten ihmiset ehtivät urheilla? Miksi muut onnistuvat liikkumaan vuodesta toiseen tasaisesti ja itse poukkoilen kuin mikäkin kapinateini? Miksi en liiku ja treenaa, vaikka tiedän rakastavani sitä?

Olen pohtinut uusia lajivaltauksia. Salillakäynti ja juoksu ovat tuttuja ja turvallisia. Molemmista nautin ja molemmat ovat aikataulullisesti ja toteutuksellisesti helppoja. En kuitenkaan ole mikään maratoonari, saati painonnostaja. En halua keskittyä vain yhteen.

Toisaalta kaipaisin kuitenkin yhdessäoloa ja sellaista jaettua treenihenkeä. Kaipaisin kannustusta ja ylävitosta maaliviivalla. Että tavoitteita ja onnistumisia voisi jakaa ja kiukunkin voisi iskeä kaverin pitelemään nyrkkeilysäkkiin. Lisäksi kaipaisin entisenä teline- ja joukkuevoimistelija venyttelyä ja tietynlaista oman kehon viemistä äärirajoille: akrobatiaa ja temppuja (haha). Vaikka spagaati ja puolivoltti menee vielä, kroppa alkaa kankeutua koko ajan.

Toisaalta olen joukkupelajaaja. Kaipaan pesistä, korista ja ultimatea. Kaipaan kössiä, säbää ja lacrossea. Että voi kirmata liian isossa t-paidassa ja korissortseissa pää punaisena, henki puuskuen.

Mikä laji sopisi tällaiselle urheilua rakastavalle jojolle, joka haluaa kaikkea mutta ei tee mitään? Joka haluaa kasvattaa kuntoa, kiinteyttää (huom! ei ainakaan suuresti kasvattaa) lihaksia, huoltaa kroppaa ja löytää uusia taitoja ja äärirajoja, mutta ennen kaikkea löytää liikunnasta riemua ja saada kunnon kiksejä? Joka ei ole valmis antamaan koko elämäänsä urheilulle ja joka haluaa tietää yhtä lailla myös ruokavaliosta, unesta ja kokonaisvaltaistaa koko touhun.

Eikä ehdottomasti mitään sellaista ääripäätä, että syön pelkkiä jauheita, pukeudun aina trikoisiin, pyörittelen silmiä muiden herkkuhetkille, priorisoin treenit ystäviltä, kieltäydyn teatraalisesti kylmästä skumpasta, kasvatan ojentajaani ja unohdan aivoni.

Tervejärkisiä urheilijoita tarvitaan apuun. Kannattaako ilmoittautua johonkin bootcampille, entä urheiluvalmennukseen (onko sellaista)? Mikä laji voisi olla sopiva? Mistä löytäisin sopivan seuran ja treenin? Päivä- ja blogiduunia pyörittävä geeniperimältään ja harrastustaustaltaan kovaankiin treeniin sopiva, savuton ja hyväkäytöksinen nainen etsii apua. Treenitahtitoive neljä kertaa viikossa, ilman verenmakua suussa, itkua kurkussa ja oksennusta sylissä.

Help me.

– Henriikka

Trikoot, huppari, takki, kengät /adidas (huppari & trikoot saatu), Kuulokkeet / Audio-Technica – ONTO (Ebaysta, vanha malli)