Piti kuvata vaatteita, joita käytin eniten vuonna 2014. Valo loppui jo ennen ensimmäisen vaatteen ikuistamista. Musta bikertakki ei löytänyt kameran linssin läpi muotoaan ja materiaaliaan, kun valoa ei pystynyt keräämään riittävästi edes koko Arabianrannasta.
Syntyi kuitenkin jotain kaunista, pakkaskuvia merenrannalta, paikasta joka kasvaa kesäisin kirkkaanvihreää nurmea ja jonne laskuvarjohyppääjät laskeutuvat. Twist & Tangon biker ei ehkä nähnyt parasta päiväänsä, mutta yksinäinen riippuja oli hauskannäköinen yksityiskohta kylmissä kuvissa.
Vaikka valon määrä onkin koko ajan prosentuaalisessa kasvussa vuorokauden pituuteen nähden, tuntuu ettei sitä riitä juuri yhtään. Suihkutan D-vitaaminisuihketta suuhun, herään kirkasvalolamppuun ja toisinaan pompsin vitamiinipillereitä aamupalan kanssa, mutta valoa ei korvaa mikään.
Menen töihin kahdeksan yhdeksän välillä ja lähden viiden maissa. Istun selkä ikkunaa vasten ja joissain vaiheessa päivää aurinko saattaa pilkahtaa takavasemmalla. Tutumpi tunne on kuitenkin käydä kipaisemassa kahvia ja huomata, että valo on taas poissa. Voin ostaa skyrriä ja kaakaota, voin tehdä taukojumppaa ja kerätä lumihangesta hohtavaa valoa, mutta mikään ei korvaa arkista auringonvaloa. Ei edes viikon etelänmatka.
Olen syksy- ja talvi-ihminen. Nautin enemmän vähän kylmemmästä kuin heinäkuun helteistä. Välillä kuitenkin koen kateutta kesäihmisille, jotka saavat lempivuorokaudenaikanaan rutosti enemmän valoa kuin minä ja surkean pimeät kaamoskauteni. Paras kombo olisi, kun kesän valoisuus yhdistettäisiin talven muihin ominaisuuksiin. Miten hienoa olisikaan hiihtää keskiyöllä, kun aurinko vasta painuisi mailleen?
– Henriikka
