Tänään ensimmäistä kertaa mäessä tänä talvena. Mikä fiilis, aivan huikea. Reilu tunnin ajomatka Helsingistä Messilään ei tuntunut missään, kun tiesi pääsevänsä rinteeseen.
En kuulu niihin harrastajiin, jotka oikeasti ovat päivittäin rinteessä talvikautena, mutta muutamat laskupäivät joka talvi ovat niitä pakkasajan hittipäiviä. Myös kaikenmaailman reilit ja temput jäivät pitkälti teiniaikaan, nautin silkasta laskemisesta. Ja komeista hissipojista.
En muistanutkaan, miten monipuolinen paikka Messilä loppujen lopuksi onkaan. Kymmenestä rinteestä kahdeksan oli auki, eikä hisseilläkään ollut jonoa lauantaista huolimatta kuin muutaman ihmisen verran.
Päärinteessä syöksyivät kaikki hasardeimmat kanssaeläjät ja sivurinteillä riitti tonttia. Kolmevuotiaat huipputapit veti takaperinvoltteja ja tunsin itseni vanhaksi ja värikkääksi. Jos en erottunut viiden pisteen tempuin, niin ainakin Hägärin laskupukuni hohti kuin kirkasvalolamppu.
Mutta aina uudestaan ja uudestaan jaksan ihmetellä, miten jengi uskaltaa laskea ilman kypärää? Moni huippulaskijakin posottaa menemään pipo syvällä päässä ja Go Pro otsalla. Missä potta? Harvoinhan se on omista taidoista kiinni, jos saa iskun takaraivoon.
Ensi viikonloppuna toivottavasti uudestaan. Tämän talven tavoitteena on päästä taas laskurutiiniin kiinni. Viime talvena olin mäessä kolmen säälittävän tunnin verran, joten paras olisi saada taas jujusta kiinni.
En ole koskaan käynyt Serenassa, onko kellään antaa siitä rehellistä palautetta?
Mikään laskettelukeskus ei tietenkään piekse Kouvolan Mielakkaa, jonka kahvilassa vietin taannoin aikaa riemukkaana työntekijänä paistaen makkispekkiksiä ja ranuja sieluni kyllyydestä. Rakkaita terveisiä Mielakkaan!
– Henriikka
(Huom! Haglöfsin takki + housut saatu)
