Laitoin tänään jalkaani valkoiset Converset. Aivan puhtoiset ja uutta kesää hohtavat. Riemuitsin suuresti, kuinka ne valaisivat jaloissani katua askelteni alla. Hohkasin itsekin tulevaa kesää ja jatkunutta työsuhdetta. Jälkimmäisen kunniaksi kävelin Sokokseen ostamaan vihdoin Marc Jacobsilta vähän kukkaistuoksua iholleni. Ale-päivät menossa, sekin vielä kaiken kukkuraksi. Asetun hajuveden kanssa jonottamaan ja päästän hymyillen mummelin eteeni jonossa. En edes kohteliaista, söpöä mummoa, vaan ärtyneen kiilailijan.
Ja sieltä se tulee. Musta nahkabuutsi. Uhmakkaasti ja voimakkaasti. Ja aivan suoraan oikean kenkäni päälle. Valkoisen, puhtaan kenkäni päälle. Rynnivä nainen nostaa katseensa ja tokaisee nopeat pahoittelut. Jään toljottamaan. En häntä, vaan kenkääni. Joka vielä hetki sitten oli valkoinen ja episodin jälkeen lähinnä musta. Toljotan vaan ja mietin, miten moinen rynniminen on edes mahdollista keskellä kauppaa, kassajonon poikittaissuunnassa.
Ostin uuden iloni, joka jysähti hetkeksi ulkoisen murheeni alle. Kokeilin varovasti puhdistaa kenkää, mutta huomasin nopeasti ettei kyse ollut mistään tavallisesti pölystä. Bootsinainen oli jysäyttänyt kangaskengän pintaan viimeisen kahdeksan vuoden mustat kenkälankit (oli ainakin pitänyt huolta kengistään, hyvä niin). Ei auttanut kuin kulkea shakkikengissä loppupäivä.
Joojoo, tämä on pieni ykkösmaailman ongelma. Yritin hokea itselleni edellistä ja ajatella positiivisesti: ”Nyt minulla on jyrääjämuijasta mukava muisto. Voin aina kengän nähdessäni hihitellä ja muistella häntä.”
Pieni porsaanreikä jäi jäljelle. Tämä toimi silloin, kun juhannuskokosta jäi nokea anorakkiin tai kun nahkalaukkuun kaatui kanakastiketta ulkomaan reissulla. Mutta ne ovatkin muistoja mukavista hetkistä. Mutta miksi haluaisin muistaa tämän typeräntöykeän tallaajan?
– Henriikka
kaikki piposta puhuttuihin Converseihin / second hand
