”Tänään on legendaarinen päivä. Aion julkaista pilkkijutun blogissa. Käykää siis noin tunnin päästä tsekkaamassa.”
”The Day. Aloitan uuden ajanlaskun tästä päivästä. Huomenna on 1jPp, jälkeen pilkkipostauksen.”
On yksi ainoa blogikirjoitus, jota perheeni on odottanut palavammin kuin kukaan teini taas kerran tulevaa rakkaudenkesää. Kyseessä on viime pääsiäisen pilkkijuttu. Meillä on perheessä perinteenä pitää pääsiäisenä pilkkikisat. Perinne on aika lyhyt, kertoja on ollut kaksi. Tänä vuonna perinne katkesi, sillä pilkkireikiä oli vaikea kairata avoveteen.
Ensimmäiset pilkkikisat päättyivät onnellisesti. Voitin, kisan ainoalla kalalla, ja sain koko vuodeksi glooriaa. Vuoden 2012 stoori löytyy täältä, ja eräs äikänmaikan opintojeni luokkatoveri pyysi jopa lupaa käyttää sitä harjoittelussaan esimerkkinä raportista (naurattaa ajatus, että jotkut koululaiset lukevat analysoivasti pilkkikertomusta läpi). Saatoin kalapihvikuvien vuoksi menettää muutaman eläinystävän lukijoista, mutta joka tapauksessa sain kultaisen kruunun ja voittajan hymyn.
Mutta kuinka kävi viime vuonna? Traumojen purkamiseen meni vuoden päivät.
Alku oli lupaava. Aurinko paistoi, kledjut olivat törkeät ja pilkkivehkeet vanhat. Madot möyrivät purkeissaan ja kaira porautui jäähän. Olin aivan varma, että vien kotiin suurimman saaliin. Myhäilin tyytyväisenä ja huutelin tasaisin väliajoin lannistavia kommentteja, nasevia nöyryytyksiä kilpatovereille. Perheenjäsenet ovat perheenjäseniä vain kisakentän ulkopuolella.
Ja sitten pilkki nappasi. Vaan ei minulla. Meni tunti jos toinenkin ja kalaa nousi jään pinnalle kymmenittäin. Vaan yksikään ei ollut minun pilkistäni. WHY GOD, WHY? Syytin pilkkiä, vaihdoin reikää ja solvasin kahta kauheammin. En enää vain pilkkitaitoja, vaan äitin rumaa haalaria ja isoveljen liian pitkäksi päässyttä partaa. Kun joku nykäisi jostain kalan, kipitin paikalle salamana. Vaan ei napannut, ei kertaakaan.
Loppujen lopuksi kaikilla muilla oli saalista, tulevan illan kalapihvit. Minä istuin pakkini päällä ja pilkin viimeiseen hetkeen saakka sinnikkäästi. Muista otettiin ryhmäkuvia kalojensa kanssa, vaan minä istuin lasittunein silmin pilkki kourassa. Lopulta lannistuin.
On mennyt vuosi ja olen päässyt kieltovaiheesta tapahtumien oikeaan ymmärtämiseen. Syytän edelleen huonoina hetkinä välineitä, rumaa toppatakkia ja kalojen huonoa makua.
Mutta raskasta muistoa kevensi, kun uusi pääsiäinen koitti. Vaikka emme pääseetkään kisailemaan, olen varma, että olisin voittanut. Olen nimittäin ihan älyttömän hyvä voittamaan. Enkä ihan niin hyvä häviämään.
– Henriikka
