Yes, sir. I’m in. Olen mukana Adidaksen 30 hengen juoksutiimissä, tavoitteena kesäkuussa juostava puolimaraton. Miten tähän päädyttiin? Siitä en ole aivan varma. Miltä nyt tuntuu? Jännittävältä, mutta erittäin hyvältä.
En todellakaan ole mikään fitness-muija. Enkä elämäntapaherkkulakkoilija. Tai urheilupyllyposettaja. Tai salihullu. Tai mikään vastaava. Mutta juoksemisesta pidän ja rakastan luontoa. Haluan pitää itseni ”hyvinvoivana” tavalla tai toisella, ja tällä hetkellä juoksu on tuntunut itselleni parhaalta vaihtoehdolta. Millään aikatavoitteilla en ole ravannut, enkä ymmärrä kaloreista tai sykkeistä juuri mitään. Juoksen, koska se tuntuu hyvältä.
Urheilin koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Pelasin 8 vuotta koripalloa, teline- ja joukkuevoimistelin, tanssin, kävin kuntosalilla ja lenkkeilin. Se oli elämäntapa ja enemmän. Lukion viimeisen vuoden aikana jossain napsahti ja tajusin haluavani jotain muuta: ”huippu-urheilun” tilalle terveyttä ja hyvinvointia, ja erityisesti kaiken höökiliikunnan tilalle vähän aikaa. Sen jälkeen olenkin pieni kapina päällä etsinyt omia polkujani liikunnan saralla.
Täytyy vähän kapinoida, jotta löytää taas rakkaiden asioiden pariin. Minun ja urheilun suhde on lähivuodet ollut vähän samanlaiset, kuin teini-ikäisen ja vanhempien. Ilman ei tule toimeen, mutta hirveä tarve irvistellä. Toivon, että heimon kautta saan taas tuntea kunnon liikunnanriemua ja onnistumista. Tavoitteena olisi saada liikunnasta taas rutiini elämään. Eikä olla tällainen maailman ailahtelevin urheilija.
– Henriikka
