Tämä aamu oli uskomaton. En ehkä koskaan ole ollut Helsingissä niin aikaisin jalkeilla kuin tänään. Liukuvan työajan vuoksi hiihtelen hiljakseen töihin yleensä siinä yhdeksän maissa, tunnin torkutuksen ja pitkienpitkien aamukahvien jälkeen. Tänään tein kuitenkin poikkeuksen. Olin ulkona asunnostamme ja koko talosta jo kahdeksan pintaan. En edes tiennyt, että kello voi olla kuusi aamullakin.
Ja kun aurinko sitten nousi, niin ai että se oli upea. Ei satanut kaatamalla, niin kuin nyt. Ei tuullut vaakasuoraan, veitsinä naamaan, niin kuin nyt. Vaan aurinko nousi kuin morsian Kalasataman rakennustyömaan takaa. Minä istuin ratikassa eväsleivät mukana, vaaleanpunainen take away -muki kourassa ja vilkutin nostureille. Ai että rakastan nostureita.
Ja niin jatkui päivä, onnellisesti ja ainakin johonkin asti aurinkoisesti. Töissäkin nauroin enemmän kuin aikoihin, se on hyvä merkki. Eräs opiskelija teki minusta juuri viime viikolla haastattelun, jossa hän kuvaili minun puhuvan hennolla äärellä ja nauravan paljon. Täytynee allekirjoittaa, kuulopuheiden mukaan molemmat. Nauraminen on kuitenkin hyvästä ja elämän ottaminen vastaan pienesti hekotellen, ja olen äänenikin saanut tässä maaimassa kuuluviin vähintään virtuaalisesti. Ei siis hätää.
Hyvästä ovat myös trenssitakki ja nahkalaukku, joita tekee mieli käyttää joka päivä. Alennusmyynneistä lyötynyt, henkarissaan sopivan raskaasti roikkuva trenssi ja Lumilta saatu vaaleanruskea laukku olivat ehkä syy sille, että todella kampesin tänään itseni ylös verrattain varhain.
Let the sunshine in. Marraskuu, heinäkuu, mitä näitä nyt on.
Olen kyllä täällä blogissa niin positiivinen dorka,
että alan hiljalleen itsekin uskoa maailman kauneuteen.
-Henriikka
