800 kilometrin päässä

2
–
elämä, Helsinki, muoti, oma tyyli

On yksi asia, joka on ollut minulle aina helppoa. Se asia on kirjoittaminen. Ja voi olla, että se onkin ainoa minulle helppo asia.

En sano, että kirjoittaisin aina hyvin, tai että tekstit olisivat ymmärrettäviä, selkokielisiä tai eheitä, mutta lauseita on aina syntynyt helposti. Kun saan kynän käteen tai näppäimistön eteen, voin vain kirjoittaa ja kirjoittaa kirjoittamistani. En muista hetkeäkään elämässä, kun en olisi saanut sanoja tai lauseita irti, jos sisältöön ei tuijoteta.

Kun nuoruudessa matkasin silloisen parhaan ystäväni luokse Kouvolasta Ouluun, kirjoitin kynä kiinni päiväkirjassa koko kuusi tuntia. Saatoin hetkeksi nostaa kynän ehkä syödäkseni muutaman ruisleivän ja hörpätäkseni pullosta vettä tai mehua, mutta juttu ei koskaan loppunut. Enkä ole vielä koskaan ollut pisteessä, että olisin saanut kirjoitetuksi kaiken mitä haluaisinkin.

Tänään kevät tuli pohjoiseenkin. Lumet humahtivat sulaessaan isona lauttana mökin katolta, puunrunkoja pitkin on tippunut pisaroita tasaiseen tahtiin, ja lapanen on kastunut lumipallon teossa. Kaikkialla on ollut aurinkoa ja pääsiäisen tuntua. Juuri sellaista, miltä lapsuuden pääsiäiset tuntuivat.

Nämä kuvat ovat Helsingistä, kauniilta sisäpihalta, jonka ennen lähtöäni löysin. En hennonnut käsitellä kuvien keltaisuutta pois, sillä oli oikeasti juuri noin keltaista. Kevät ennätti jo etelään ennen Lapin seikkailuani.

Lähdin maanantaina Helsingistä laina-autolla Kouvolaan äidin ja isän luokse, josta jatkoin tiistaiksi opiskelukaverini ja ystäväni Katin luokse Kolille, jossa hän vietti pientä hiihtolomaa. Kolilta hurruuttelin perille Kuusamoon keskiviikoksi. Hyvänen aika, olen ollut täällä jo pian kolme kokonaista päivää.

Olen nukkunut kaikkina öinä vähintään yhdeksän, yleensä yli kymmenen tuntia. En ole tehnyt juuri mitään, olen ollut vain.

En voi uskoa, etten taaskaan tajunnut kuin vasta vähän liian myöhään, miten väsynyt olin. Lauantaina kouluviikon jälkeen kotiin palatessani se iski tajuntaan. Odotin Tammelan (itselleni) legendaarisella bussipysäkillä kyytiä ja oli olo, kuin olisin jo jäänyt odottamani auton alle. Olin henkisesti ja fyysisesti aivan kaput. Miten en ollut voinut ymmärtää asiaa aiemmin? Tyhmä minä. Melkein tekisi lyödä itseäni. Naamaan. Tuolilla.

Sunnuntaina pakkaustahtini oli etanan, mutta kotkan mieleni oli jo pohjoisessa. Yritin pitää mielessäni palkintona tunturit, metsäsuksia odottavat umpihanget ja hattaranpunaiset auringonlaskut. Kun vain olisin jo siellä, ajattelin, ja jollain ihmeen kaupalla sain kammettua itseni kartalla 800 kilometriä ylemmäs.

En ole kirjoittanut tänä vuonna blogia puoliksikaan niin paljon kuin tavallisesti. On ollut muuta ajateltavaa ja tehtävää. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö olisi kirjoittanut: olen kirjoittanut päiväkirjaa paperille, olen kirjoittanut päiväkirjaa tietokoneelle, olen kirjoittanut ajatuksia puhelimen muistiinpanoihin. Olen kirjoittanut kirjeitä, kortteja ja satunnaisia, ohikiitäneitä ajatuksia, olen kirjoittanut koulutehtäviäkin – joskin viimeisiä hyvin vähän.

Olen kirjoittanut muille vähän, mutta suurimmaksi osaksi itselleni. Että ymmärtäisin päässäni leijailevien palasten järjestyksen, hahmottaisin kokonaisuudet ja totuuden. Tai jos en totuutta, ainakin jotain, mikä osuu lähimmäksi.

Vietän Lapissa (tiedän, tiedän, Kuusamo ei ole vielä Lappia, mutta lähdemmekin huomenna) vielä kuusi viikkoa. Toivon sen aikana pystyväni istumaan kunnolla alas kirjoittamaan nimenomaan blogia. Sillä kaipaan tätä aivan hirveästi. Päivitän tekemisiäni ja päivittäisiä, kepeitä ajatuksia Instagramiin, mutta plöööö ne englanninkieliset lausahdukset ovat vain sellaista pintaa mielestäni, vaikkakin totta yhtä kaikki. Kaipaan kuitenkin eniten kirjoittamista, en somea. Some ei lopulta ole mikään kovin kiva paikka, jos sisältö ei anna kuin ohuen siivun päältä. Somehan on oikeastaan aika surullinen.

Tänään, noin kymmenen minuutin päästä, ystäväperheeni saapuu Kuusamoon. Käyn halaamassa kummitytön siskoineen ja isineen, mutta äidin (jota ensisijaisesti kutsun kyllä äidin sijasta ystäväkseni, tai siis Hannaksi) nappaan matkaani, ja lähdemme syömään ja juttelemaan elämästä. Sillä vaikka Ruka on täynnä villejä hiihtolomalaisia, livehetki ystävän kanssa on aina hyvä, eikä koskaan somen kaltaisesti suurelta todennäköisyydeltä surullinen.

– Henriikka

takki, pipo, huivi, kengät, hanskat/second hand, paita/Nanso, farkut/Levi’s

Mitä välii kaikki?

1
–
elämä, kaverit, muoti, oma tyyli

Istuimme tiistai-aamuna aamiaisella Idan kanssa. Paikkana oli Kalevankadun Hykke (en tiedä, miten saatoin olla siellä vasta ensi kertaa!) ja kulhossa jugurttia, granolaa ja sekamarjahilloa, jälkiruoaksi pannukakkua ja omenahilloketta.

Puhuimme pitkästä aikaa kunnolla. Kuulumisia oli reilusti vaihdettavana. Aiheet vaihtelivat kevyistä raskaampiin, mutta juttujen yleislinja pysyi melko syvissä vesissä. Hyvän ystävän kanssa diipitkään jutut eivät vietä liian syvälle jorpakkoon.

Puhuimme elämän isoista asioista, pienemmistäkin. Lopulta vetäessämme kaikkea yhteen, sanoin:

”Siis oikeesti ihan sama mitä muut ajattelee.”

Ida tarttui samantien lauseeseen ja vastasi:

”No niinpä! Mitä välii ihmiset! Mitä välii kaikki?”

Kuuntelin juhlavan oloisesti, rohkeudella ja asenteella puhuvaa ystäväni ja totesin, että viimeinen lause oli loistava. Totesin sen olevan tämän vuoden kantava teemani: ”Mitä välii kaikki?”

Koska oikeasti, niin suurissa kuin pienissäkin asioissa, on aika harvoin merkityksellistä, mitä muut asiasta ajattelevat. On tärkeintä, että itse pystyy seisomaan ajatustensa ja päätöstensä takana ja seisoa ryhdissä valintojensa kanssa. Ja tietysti se, että kaiken tekee toisia kunnioittaen ja kohdellen ympärillä olevia ja olevaa hyvin.

Kun nämä ovat kunnossa, marmattajat voivat marmattaa, valittajat valittaa ja nitisijät nitistä, mutta heistä ei tarvitse välittää. Asia ei yksinkertaisesti ole heidän.

Näin me Idan kanssa totesimme ja olimme hetken seesteisiä. Miten mukava olikaan istua siinä ja tajuta, että läheiset, tai ainakin ne läheisimmät, pysyvät kyllä vierellä, auttavat ja kuuntelevat.

Muutama vuosi sitten blogeja ajatellessa minua ja Idaa ajateltiin usein samanlaisina. Meidät niputettiin usein yhteen ja blogeistamme puhuttiin samoissa lauseissa.

On hauskaa, kuinka kauan tästä nyt on ja miten hurjan paljon asiat ovat muuttuneet. Minä olen tätä nykyä tuntureita ryllivä luonnonlapsi, Ida eteerinen ja kestävä kaupunkilainen.

Mutta vaikka tiet risteävät, ja elämät lähtevät eri suuntiin, tosiystävyys säilyy kyllä.

Ihanaa ystävänpäivää ja muistakaa:
mitä välii kaikki?

-Henriikka

housut, paita, takki / second hand, pipo/North Outdoor, kengät/Vagabond, huivi/Samsoe & Samsoe

Moi maailma, täällä mä meen

4
–
matkustus, opiskelu

Istun kotimatkalla bussissa. Olen lopenuupunut. Tiedän, että sanaa käytetään yleensä hyvin kielteisissä yhteyksissä, mutta tällä kertaa tilanne on kuitenkin toinen.

Umpihankihiihdon MM-kilpailut loppuivat aiemmin tänään. Hiihdimme eilen noin 30 kilometriä, tänään kahdeksan, ja voin kertoa, että umpihangessa rämpiminen ei ole mitään aivan tavallista sunnuntaihiihtelyä. Tällä hetkellä tuntuu, että olisin käyttänyt kehoni kapasiteetista suurimman osan – aika harvinainen tunne tätä nykyä. Aivoja ei ole tarvinnut juuri käyttää, joten uupumiseni on pitkälti fyysistä. En tiennyt, että lonkkalihakset (?) voivat kipeytyä näin.

Kahden viikon Lapin reissumme on ohi. Kouluporukan Pohjoisen turnee on ollut ikimuistoinen. Hyvä tavaton, miten paljon asioita pariin viikkoon voi mahtua: hiihtovaellus 30–40 asteen pakkamisissa, lumikammin rakennus ja siinä yöpyminen, useat lumikenkäretket, korttipelit, automatkat… Tuntuu kuin olisin unohtanut, mistä ja koska edes lähdin. Miksi edes lähdin?

Paluumatka on ollut kirkkaasti mielessäni siitä saakka, kun tiesin Lapin matkastamme. Tiesin, että tulen nauttimaan 12 tunnin ajomatkasta, kun ulkona on pimeää, ja ajatukset pääsevät pehmeästi pörräämään pään sisällä.

Enkä odottanut suotta, sillä tässä ison kahvin kanssa istuessa ei ole mittään hättää. Kiiskottelen vähän väliä kuin kissa, unimäärät eivät ole olleet päätä huimaavia, mutta ei tässä onneksi tarvitse voimia mihinkään säästelläkään. Bussi sulkeltaa eteenpäin yössä tasaiseen tahtiin, ja minulla ei ole kuin ihanan turhaa aikaa.

Lappi on todellinen taian kehto. Kun kuluneen viikon keskiviikkona kiipesimme Saariselän Kiilopäälle auringonnousua katsomaan, maailma oli jotenkin valmis. Teki mieli hihkaista tuuleen, että ”Moi maailma, täällä mä meen”, ja sama ajatus on ollut mielessä muutenkin. Minulla on menijän mieli, menijän varpaat. Tuskin tässä kukaan muukaan voi pysyä perässä, kun en itsekään. Mutta onneksi maailma ei katoa minnekään ja pysyy varmasti aina mukana.

Huomenna palaan pariksi päiväksi Helsinkiin. Janne odottaa kotona, niin kuin työtkin. Aion soittaa Hectoria kovaa ja ladata akkuja. Laittaa reilusti ripsiväriä (ihanaa!), käyttää muutakin kuin merinovillaa ja hoitaa hoitamattomia asioita rästistä.

Lapin ajasta syntyi tahaton loma, kun tajusin, etten halua millään käyttää uniikin reissun aikaa siihen, että roikkuisin koneella. Sähköpostiin jäi tahattomasti lomavastaajan otsikko viime kesältä: ”Almost out off office till August.” Ja kun kukaan ei siihen viikkoon reagoinut mitenkään, vedin johtopäätökset, että maailma pärjää hyvin ilman minuakin, ja voin lomailla helposti vielä toisenkin viikon.

Voi veljet, siskot ja muut, että odotan salaattia, vesivessaa (tuota modernin hyvinvointivaltion mätäpaisetta) ja sitä, kun voi kipittää vikkelästi metroon ohuissa sukkahousuissa. Ja sitä, kuinka kyllästyn siihen kaikkeen (ja etenkin siihen hälinään) taas puolessapäivässä ja jatkan maaseutu-unelmani rakentamista.

Olisi niin paljon kaikkea kirjoitettavaa, mutta silmät luppaavat niin, että jatkan huomenna.

Lappi lappi, minkä taas teit.

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen (kotisivut, Instagram)
Toppapötkylän vaatekerrokset: untuvatakki/Helly Hansen, anorakki/Sasta, tuubihuivi/North Outdoor, pipo/Vaiko, housut/Halti, kengät/Kuoma

1 … 96 97 98 99 100 101 102 … 818