Lähiaikoina on tullut kumman paatoksellista aatetta ulos. En ole pyrkinyt väkivängällä olemaan harras, oman elämäni keittiöpsykologi, mutta jostain syystä mieli on vaellellut siellä sun täällä. Sitä on suoraan sanoen ollut mahdotonta pitää kasassa.

Istun bussissa kera opiskelukavereitteni. On vähän liian kuuma ja vähän liian kivaa. Lähtö oli aamulla aika tarkalleen seitsemän pintaan, herätys puolitoista tuntia aiemmin. Jollain ihmeen kaupalla ehdin käydä suihkussakin, ottaa kahvit termariin valmiiksi ja laittaa jopa ripsiväriä. Pitäähän sitä nyt edustaa, kun könöttää reikäisissä farkuissa, jättihupparissa ja vihreissä villasukissa bussinpenkin syvyyksissä. Ja eritoten huoltoasemilla, joissa ilahdutan itseäni kahvein ja uhkapelein – 40 senttiä jokeripokeriin 20 sentin panoksella ei toivottavasti koidu porttiteorian lailla starttina kohti rahapelien mukaansatempaavaa kuilua.

Jäin ensimmäisestä pysähdyksestä hienosti voitolle, kun ruutuun lävähti söpöt kaksi paria. Tosin ärsyttää ne hienot, uudet digitaaliset laitteet, joissa voi käyttää pankkikortteja ja kaiken maailman supervakkaripelaajien tilejä. Minä haluaisin sellaisia kuluneita ja kulahtaneita masiinoita, joissa on ajan patinaa ja jotka vievät rahasi ja pistävät nöyräksi.

(Apua! Alan kuulostaa riippuvaiselta. En oikeasti muista, koska olisin viimeksi pelannut. Yleensä ostan vain Ässäarpoja. Niistä on kuitenkin kadonnut entinen hohto, kun ei niistä enää koskaan voita mitään. Niin kuin ei arpakalentereistakaan.)

Tästä yllättävästä Jokeripokeri-himostani on syyttäminen huonekaveriani, joka antoi minulle eilen lahjaksi 4,50 euron arvosta kolikoita. Irtisanoimme kommuunimökkimme, kun suuntaamme Lappiin lähes koko kevääksi, ja eilen oli viimeinen yhteinen päivämme Tammelan kimppamökissämme. Koko syksyn hän oli kasannut yöpöydälleen pieniä kolikoita, joita jotenkin primitiivisesti himoitsin karkkirahoikseni. Nauroin sitä usein ääneen, tuntui kuin kolikot oikein kutsuisivat minua nappaamaan ne taskuunsa. Eilen sain kuulla, että koska en houkutuksista huolimatta ollut nyysinyt ainoatakaan, olin läpäissyt testin ja sain yllätyksenä tyhjentää pöydän kolikot lompakkooni. Elämän onnenhetkiä, todella! Kuin jättimäinen pajatsovoitto. Kolikot kilahtelivat lompakkooni niin mukavasti ja nyt 40 sentin erissä pääsen kasvattamaan niistä hienoa korkoa. Yksi luokkakaveristani totesi juuri, ettei suunnitteluryhmä osannut ottaa turvallisuussuunnitelmassa huomioon uhkapelejä.

(Ja kyllä, tiedän että tämä on oikeasti vakava aihe.)

Olennaisia asioita elämässäni viime aikoina toisen kodin irtisanomisen lisäksi on ollut esimerkiksi se, että löysin kevääksi uuden kodin viimeisille opiskelukuukausille. Siitä kerron myöhemmin. Päätin elää vikat kuut ilman kämppäkavereita. Ensin kuitenkin vietän seuraavista kymmenestä viikosta yhdeksän Lapissa – on sellainen olo, että keväästäni tulee puitteiltaan taianomainen, toivon mukaan sisällöltäänkin.

Olennaista on myös se, että olen aloittanut kirjottamaan puhelimen muistiinpanoihini listaa sanoista ja sanonnoista, jotka haluaisin ottaa käyttöön. Tällä hetkellä siellä on kaksi ranskalaista viivaa täytettynä:

Ensimmäisenä ”astraalitaso”, jonka päätin ottaa käyttöön Grace & Frankie –sarjasta eräästä hauskasta kohdasta, joka liittyi Bebeen ja turbaaneihin. Sana soljuu niin mukavasti suussa.

Toinen on ”herraskainen aika”. Olimme viime perjantaina siskoni kanssa Ravintola Rullassa nauttimassa vietnamilaisia riisipaperirullia, kun jäimme pohtimaan tuleeko sanonta ”herranen aika” kristinuskon Herrasta. Googlettelun perusteella saimme tietää, että ei, vaan vanhakantaisesta sanonnasta ”herrainen aika” tai ”herraskainen aika”. Näin ollen päätin, että alan huudahdella tästä lähin: ”Voi herraskainen aika!”

Mitähän muuta? Ei varmaan juurikaan muuta olennaista. Jollain tapaa minulla on sellainen olo, että isot ja pienet asiat menevät rinta rinnan, tasavertaisina mielessäni. En osaa eritellä, mikä on oikeasti tärkeää ja mikä ei, mikä on suurta ja mikä on pientä. Eksistentiaalihkön kriisinpoikasen jatkeena mieleni on täyttynyt niin monista asioista, etten pidä merkityksellisenäkään, mitä kuuluisi pohtia prioriteettilistan kärjessä. Teen kuitenkin juuri niin kuin ei pitäisi. Kiemurtelen kuitenkin jonkun vähäpätöisen lillukanvarren kanssa, kun pitäisi tarttua johonkin kunnon lujaan juureen.

Mutta valo lisääntyy, kevät lähestyy, ja kaamos on Lapissa ohi. Menen revontulet silmissäni, virvaliekki sydämessäni ja katson, löytyiskö Lapin tuiman tuntureilta minulle toinen, tai siis kolmas, koti. Tai ehkä viides, seitsemäs, seitsemästoista. Minulla taitaa olla koti aina siellä, missä olen. Nyt, muutaman tunnin jälkeen, tämä bussi tuntuu jo kodilta.

Terveisiä siis luokkaretkitunnelmaisesta bussista ja pahoittelut, että kirjoitustahtini on ollut viime viikkoina onneton. Ehkä tässäkin olen harhautunut johonkin epäolennaiseen – selvittämään toisiinsa sotkeutuneita hopeakaulaketjuja sen sijaan, että olisin kirjoittanut. Olen unohtunut ratkomaan Rubikin kuutiota, vaikka mielen päällä olisi ollut yhtä sun toista kirjoitettavaa.

Ja tiedättekö nyt kun muistan, niin kiitän kaikista kommenteista, joita aina jätätte. Siis erityisesti viime syksyn ja alkaneen vuoden aikana olen saanut täällä ja Instagramissa sellaisia elämäntäyteisiä viestejä, että sydämeni on mennyt ihan sykkyrälle.

Se on outoa, kuinka te tunnette aika paljon minua, mutta minä en teitä. Mutta sen voin rehellisesti sanoa, että siihen nähden, miten vähän teitä tunnen, ajattelen teitä tosi isolla lämmöllä ja kiitoksella. Minun panokseni tähän kaikkeen ei olisi mitään, jos teitäkään ei olisi siellä. Sitä paitsi keskustelu kommenttibokseissa antaa aiheille niin paljon suurempia siipiä kuin itse osaisin koskaan luoda. Kiitos keskusteluista, rohkaisusta ja rakkauden sanoista ja hyvin perustellusta kritiikistäkin. Otan kaiken avosylin, karhunhalauksella vastaan.

-Henriikka

Kuva: Toni Eskelinen (kotisivut, Instagram)
Mekko: Nokonen (kuvauslainassa)