Käsillä tekemisen ihmeellinen voima: oppeja dreijauskurssilta

Kulunut vuosi on muuttanut minua ja elämääni paljon. Paljon enemmän kuin mikään vuosi aiemmin. Muutos ei ole ollut yksin hyvää, mutta sitäkin on onneksi löytynyt paljon. Yksi erityisen ihana asia on, että olen löytänyt aivan uudella lailla käteni. Olen ymmärtänyt käsillä tekemisen ihmeellisen, parantavan voiman ja huomannut innostuvani käsitöistä.

On kyse ollut sitten aidan maalauksesta, puulusikan vuolemisesta tai sienten keräyksestä, ne kaikki ovat saaneet mieleni hyrräämään.

Ja käsien kautta olen löytänyt syvemmän yhteyden mieleeni ja ympäristööni, mikä on kai käsitöissä usein niitä käsiä olennaisempaa.

Syksyllä osallistuin dreijauskurssillekin, täysin kokemattomana, ja sieltä ovat nämä kuvien kolme astiaakin.

Menin kurssille unelmana tehdä astioita. Näin mielessäni söpöt kipot ja kupot.

Jos sitä vääntäisi ja pyörittelisi vikkelästi kahden päivän kurssilla vaikka kokonaisen, itsetehdyn astiaston.

Saavuin kurssille, Iittala & Arabia Design Centreen, Arabianrantaan. Mahtavan suorapuheinen kurssinvetäjä introsi viikonlopun kurssia ja totesi:

“Jos olette tulleet tekemään tänne kauniita, symmetrisiä astioita tai ylipäänsä täytettä astiakaappiin, niin olette kyllä väärässä paikassa. Oikeastaan tällaiset kurssit pitäisi vetää niin, ettei mitään saa säästää. Kaikki ensidreijauksella tehdyt savimöntit ovat kuitenkin niin hirveitä, etteivät ne edes päädy käyttöön kuin harvoin ja niiden valmistaminen ja polttaminen vie paljon resursseja. Kurssilla pitäisi keskittyä dreijaukseen, käsillä tekemiseen ja saven tuntuun käsien välissä – Kuinka savi käyttäytyy ja miten sitä oppii pikkuhiljaa käsittelemään niin, että sinä määräät sen muodon, eikä toisinpäin. Siitä kaikesta on kuitenkin kyse, ei valmiista tuotteista tai kauniista kupeista.”

Niin minä sitten dreijasin. Paukutin savipalaa pöytälevyyn ja sitten kiinni dreijaan. Katsoin sen pyörimistä ja yritin kaikkeni, että savi pysyisi kiekon keskellä. Välillä unohdin kostuttaa käsieni syrjiä, ja kiekko poltti pieniä palovammoja kämmensyrjiini. En vain malttanut ottaa rauhassa, niin kuin en melkein koskaan malta.

Teurastajahenkinen suojaessuni täyttyi savilänteistä ja sukkani samoin. Oli ihanaa touhuta niin, ettei sotkusta välittänyt lainkaan.

Olin saapunut kurssille yksin, enkä jaksanut tutustua ympärillä oleviin. He olivat muutenkin tullet kaikki pareittain tai porukoissa. Tutustuin vain paremmin käsiini ja mieleeni. Hermostuin uudestaan ja uudestaan, paukutin savea aggressiivisesti, hain kahvia, vedin henkeä ja jatkoin taas. Sitten jälleen hermostuin ja toistin kaavan. Välillä nauroin omaa typeryyttäni ja sitä, miten syytin savea kaikesta.

Opettaja nauroi minulle ja sanoi, että jos olin kuvitellut olevani heti hyvä, niin saan kyllä nöyrtyä. Että olisin varmasti aika pitkään vielä tosi huono. Sen jälkeen hän totesi, ettei se haittaa. Ettei kyse olekaan siitä, onko hyvä tai huono. Yritin uskoa häntä.

Sunnuntai-iltapäivällä olivat kurssin viimeiset hetket käsillä. Käteni alkoivat olla omasta kehnosta tekniikasta johtuen vähän liian naarmuiset, ja erityisesti mieli niin kovilla, että olikin aika jo lopettaa.

Kurssinvetäjä kehotti meitä nostamaan ne tekeleet polttoalustoille, jotka haluamme säilyttää. Hän korosti moneen otteeseen, että mitään, mille ei ole myöhemmin käyttöä, ei saa lasittaa ja polttaa. Pehmeän saven saisi vielä helposti uusiokäyttöön, mutta polttamisen jälkeen turhaksi jääneet kynttilänaluset ja mukintekeleet olisivat jätettä. Ongelmaksi itsellemme ja maailmalle. Säästin kolme nämä kolme astiaa, muhkuraiset ja vähän hupsut, mutta sellaiset joita kyllä käyttäisin. Tuntui hyvältä luopua muusta. Ylipäänsä kurssin aikana oli ollut vapauttavaa luopua ajatuksesta, että nyt tehdään sellaista, josta pitäisi syntyä jotain fyysistä, käsinkosketeltavaa.

En ole mikään käsitöiden ihmelapsi, todellakaan (Kurssilla oli yksi sellainenkin, ihanannäköinen mimmi, joka olisi varmasti pystynyt luomaan kokonaisen astiaston muutamassa tunnissa – mutten tietenkään verrannut itseäni häneen, sillä eihän kypsä aikuinen sillä lailla vertaile). Tällä hetkellä laadukkainta käsityötäni ovat Instagram Storyn kaunokirjoitus sormella puhelimenruutuun. Mutta olen tajunnut nauttivani puuhailusta. Ehkä siitä joskus tulee jotain, mitä voin kutsua jollain muullakin verbillä kuin “puuhailla”.

Ja jos ei tule, niin ei se mitään. Tätä lausetta pitääkin toistella itselleni vielä jokunen kerta, jotta uskon itsekin.

-Henrikka

Joogaa ja kakkukahvit lukijaporukalla “kodissamme”

Muutama viikonloppu sitten oli seesteistä. Olin kutsunut Aamukahvilla-Facebookissa seuraajia pienellä porukalla kanssani joogaamaan ja vaikka influenssa kaatoikin useita sängynpohjalle, sain ihanan kourallisen paikalle.

Miljöönä aamu-yhdeksän joogallemme oli Iittala & Arabia Design Centre, ei siis hassumpi paikka aloittaa lauantaita. Kun katto kohosi korkeana ja kaikista miljoonista ikkunoista vyöryi valoa päälle, ei auttanut kuin heräillä pikkuhiljaa. (Siitäkin huolimatta, että päivän ensimmäinen kahvi odotti vasta palkintona tunnin jälkeen.)

Tunti humahti ohitse kuin siivillä. Taisi olla ensimmäinen vastaavanlainen kokemukseni joogan kanssa, yleensä kun vilkuilen kelloa salaa vähän väliä. Ohjaaja oli tilattu Roots Helsingiltä ja olin toivonut, että oikeesti pääsisimme myös haastamaan fyysisesti itseämme silkan hengittelyn sijaan.

Täytyy kyllä sanoa, että teki  pikkuisen  pahaa. Yläselkäni, ja ylipäänsä koko kroppani, on aivan tukossa ja lukossa ja jumissa kaiken tietokonekönötyksen vuoksi. Kun katson alla olevaa kuvaa, hävettää tunnustaa, että tuo vasemmanpuoleinen kanki olen minä, entinen voimistelija!

Kun samassa rivissä ovat esimerkiksi nykyinen valmentajani sekä tanssija, erottaudun rautaselkäni kanssa melkoisesti epäedukseni. Vaan mitäs sitä vertaamaan, sillä tunti teki hyvää varmasti jokaiselle osallistujalle. (Ja onneksi pystyin aina kurkkaamaan vieressä olevaan sisareeni, joka ähisi kanssani samaan tahtiin kaikissa ylös- ja alaspäin katsovissa eläinliikkeissä.)

Mutta miksi kutsuin joogan koolle juuri tuonne? Iittala & Arabia muotoilukeskuksessa on tällä hetkellä käynnissä Off the table -näyttely. Näyttely tarjoaa kurkistuksia minun, Natan ja Hermannin koteihin ja tapoihin ratkaista arjen ruokahetket. Kutsuin siis seuraajaat ikään kuin aamukahville omaan kotiini.

Meidän kaikkien huoneista on tehty jäljennökset näyttelytilaan ja seinällä pyörii aidot tilanteet elämämme ruokahetkistä. Oma videoni on brunssivalmisteluistamme tältä helmikuun päivältä, sisältäen suoraa kommunikaatiota ja tyhmiä vitsejämme. On oikeasti aika hullun tuntuista, että oma kuva pyörii seinällä valtavan kokoisena ja että lattialle tehty olohuone-jäljennöksemme näyttää ihan oikeasti kodiltamme.

Joogahetken jälkeen pöydällä odottivat palkinnot. GreenStreetin raakakakkupalat oli tuotu Roots Helsingistä herkuteltaviksi, ja sain vihdoin myös kunnolla kahvia. Kuulin useamman sanovan ääneen, että voisi aina aloittaa päivänsä näin. Voi että, kun voisikin!

Jannelle päivä oli tietysti tuplavapautus, sillä: a) Hän ei tehnyt minulla aamiaista, niin kuin kaikkina muina päivinä. b) Hän ei valokuvannut, sillä olin pyytänyt Doritin paikalle. Tuplavoitto! Katsoin kyllä Jannen joogaamista vähän kateellisena. En tajua kuinka hän voi olla niin liikkuva ja osaava, vaikka ei koskaan edes harjoittele mitään. Yäääääh.

Ainiin, ei saanut vertailla.

Muistan kyllä isolla lämmöllä tuota aamua. Etenkin nyt, kun edessä on iso pakkausrumba ja töiden viimeistely ennen ensi viikon reissustarttia ja lomaa. Loma, mikä ihana sana. Tämä taitaakin olla ihkaensimmäinen ajanjakso, jota kutsun lomaksi sitten tammikuun 2016.

Mutta vinkiksi teille, että Off the Table -näyttely on auki Arabianrannan muotoilukeskuksessa aina 13.5. saakka. Sisäänpääsy on ilmainen ja meidän näyttelymme lisäksi tilassa on pysyvä näyttely Iittalan ja Arabian designin historiaan. Olen itse kiertänyt näyttelyn tosi monesti, enkä tunnu saavan siitä koskaan tarpeekseni.

Ihanaa sunnuntaita.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij