Käsillä tekemisen ihmeellinen voima: oppeja dreijauskurssilta

Kulunut vuosi on muuttanut minua ja elämääni paljon. Paljon enemmän kuin mikään vuosi aiemmin. Muutos ei ole ollut yksin hyvää, mutta sitäkin on onneksi löytynyt paljon. Yksi erityisen ihana asia on, että olen löytänyt aivan uudella lailla käteni. Olen ymmärtänyt käsillä tekemisen ihmeellisen, parantavan voiman ja huomannut innostuvani käsitöistä.

On kyse ollut sitten aidan maalauksesta, puulusikan vuolemisesta tai sienten keräyksestä, ne kaikki ovat saaneet mieleni hyrräämään.

Ja käsien kautta olen löytänyt syvemmän yhteyden mieleeni ja ympäristööni, mikä on kai käsitöissä usein niitä käsiä olennaisempaa.

Syksyllä osallistuin dreijauskurssillekin, täysin kokemattomana, ja sieltä ovat nämä kuvien kolme astiaakin.

Menin kurssille unelmana tehdä astioita. Näin mielessäni söpöt kipot ja kupot.

Jos sitä vääntäisi ja pyörittelisi vikkelästi kahden päivän kurssilla vaikka kokonaisen, itsetehdyn astiaston.

Saavuin kurssille, Iittala & Arabia Design Centreen, Arabianrantaan. Mahtavan suorapuheinen kurssinvetäjä introsi viikonlopun kurssia ja totesi:

“Jos olette tulleet tekemään tänne kauniita, symmetrisiä astioita tai ylipäänsä täytettä astiakaappiin, niin olette kyllä väärässä paikassa. Oikeastaan tällaiset kurssit pitäisi vetää niin, ettei mitään saa säästää. Kaikki ensidreijauksella tehdyt savimöntit ovat kuitenkin niin hirveitä, etteivät ne edes päädy käyttöön kuin harvoin ja niiden valmistaminen ja polttaminen vie paljon resursseja. Kurssilla pitäisi keskittyä dreijaukseen, käsillä tekemiseen ja saven tuntuun käsien välissä – Kuinka savi käyttäytyy ja miten sitä oppii pikkuhiljaa käsittelemään niin, että sinä määräät sen muodon, eikä toisinpäin. Siitä kaikesta on kuitenkin kyse, ei valmiista tuotteista tai kauniista kupeista.”

Niin minä sitten dreijasin. Paukutin savipalaa pöytälevyyn ja sitten kiinni dreijaan. Katsoin sen pyörimistä ja yritin kaikkeni, että savi pysyisi kiekon keskellä. Välillä unohdin kostuttaa käsieni syrjiä, ja kiekko poltti pieniä palovammoja kämmensyrjiini. En vain malttanut ottaa rauhassa, niin kuin en melkein koskaan malta.

Teurastajahenkinen suojaessuni täyttyi savilänteistä ja sukkani samoin. Oli ihanaa touhuta niin, ettei sotkusta välittänyt lainkaan.

Olin saapunut kurssille yksin, enkä jaksanut tutustua ympärillä oleviin. He olivat muutenkin tullet kaikki pareittain tai porukoissa. Tutustuin vain paremmin käsiini ja mieleeni. Hermostuin uudestaan ja uudestaan, paukutin savea aggressiivisesti, hain kahvia, vedin henkeä ja jatkoin taas. Sitten jälleen hermostuin ja toistin kaavan. Välillä nauroin omaa typeryyttäni ja sitä, miten syytin savea kaikesta.

Opettaja nauroi minulle ja sanoi, että jos olin kuvitellut olevani heti hyvä, niin saan kyllä nöyrtyä. Että olisin varmasti aika pitkään vielä tosi huono. Sen jälkeen hän totesi, ettei se haittaa. Ettei kyse olekaan siitä, onko hyvä tai huono. Yritin uskoa häntä.

Sunnuntai-iltapäivällä olivat kurssin viimeiset hetket käsillä. Käteni alkoivat olla omasta kehnosta tekniikasta johtuen vähän liian naarmuiset, ja erityisesti mieli niin kovilla, että olikin aika jo lopettaa.

Kurssinvetäjä kehotti meitä nostamaan ne tekeleet polttoalustoille, jotka haluamme säilyttää. Hän korosti moneen otteeseen, että mitään, mille ei ole myöhemmin käyttöä, ei saa lasittaa ja polttaa. Pehmeän saven saisi vielä helposti uusiokäyttöön, mutta polttamisen jälkeen turhaksi jääneet kynttilänaluset ja mukintekeleet olisivat jätettä. Ongelmaksi itsellemme ja maailmalle. Säästin kolme nämä kolme astiaa, muhkuraiset ja vähän hupsut, mutta sellaiset joita kyllä käyttäisin. Tuntui hyvältä luopua muusta. Ylipäänsä kurssin aikana oli ollut vapauttavaa luopua ajatuksesta, että nyt tehdään sellaista, josta pitäisi syntyä jotain fyysistä, käsinkosketeltavaa.

En ole mikään käsitöiden ihmelapsi, todellakaan (Kurssilla oli yksi sellainenkin, ihanannäköinen mimmi, joka olisi varmasti pystynyt luomaan kokonaisen astiaston muutamassa tunnissa – mutten tietenkään verrannut itseäni häneen, sillä eihän kypsä aikuinen sillä lailla vertaile). Tällä hetkellä laadukkainta käsityötäni ovat Instagram Storyn kaunokirjoitus sormella puhelimenruutuun. Mutta olen tajunnut nauttivani puuhailusta. Ehkä siitä joskus tulee jotain, mitä voin kutsua jollain muullakin verbillä kuin “puuhailla”.

Ja jos ei tule, niin ei se mitään. Tätä lausetta pitääkin toistella itselleni vielä jokunen kerta, jotta uskon itsekin.

-Henrikka