Kaupallinen yhteistyö: Reililiput saatu VR:ltä
Tuntuu, että Sloveniassa, Saksassa ja Itävallassa kaikki ovat joko aivan superystävällisiä tai sitten tosi tympeitä. Mitään välimallia ei ole – kukaan ei ole ihan perusmukava, eikä koskaan tunnu saavan sellaista ihan tavallista, neutraalia asiakaspalvelua. Tiedä sitten, pitääkö tämä oikeasti paikkansa, mutta siltä se on tuntunut: vähän väliä toteamme, että olipa aivan ihana tyyppi tuossa jäätelöä myymässä. Seuraavaksi eteen saattaa kuitenkin astella ihminen, joka on syyttä suotta aivan järjettömän töykeä – siis sellainen, että Suomessa en ole koskaan kokenut vastaavaa.
Mozartin kuulat tuskin ovat kovasti suomalaisten mieleen. En tiedä miksi, mutta minusta tuntuu, ettei suurin osa suomalaisista pidä marsipaanista. Karvasmantelin maku uppoaa vain harvoille. En osaa sanoa sitäkään, miksi se uppoaa minuun niin hyvin. Rakastin jo lapsena kakkukoristeiksi ostettuja pikkueläimiä, jotka oli marsipaanista tehty. Oli myös ihana saada terälehti kermakakun päällä vähän pehmenneestä marsipaaniruususta. Söin siis Mozartinkuulankin Salzburgissa ilolla. Nyt olemme Lyypekissä, ja täällä marsipaani vasta onkin juttu (ks. yllä oleva kuva): ostin tänään persikan- ja perunanmuotoiset marsipaanimötkäleet. Äiti osti pyylevän possun.
Kaksi viikkoa on reissun päällä hurjasti paljon enemmän kuin kaksi. Kaksi on vielä sellainen lomaksi hahmotettava ajanjakso, kolmessa ehtii alkaa jollain tavalla jo elämään jonkunlaista reissuelämää. Arjeksi sitä ei toden totta voi kutsua, mutta kun on ensimmäinen viikko ja viimeinen viikko, niin sitten siinä välissä on vielä yksi. Sehän on yhteensä monta viikkoa! Toisaalta kolmannen lopun lähestyessä alkaa hiipiä myös pienoinen pakokauhu: tästä kahvihetkien ja pitkien yöunien täyteisestä erikoiselämästäkö pitäisi parin päivän jälkeen hypätä arjen pyörään? Entä kaikki gelato, entä Alpit ja ne eri muotoiset marsipaanitkin, mitä niille käy?
Salzburgin arkkitehtuuri on barokkia, täällä Lyypekissä on goottilaista. Ihastuin Lyypekin vanhan kaupungin taloihin ja niiden väreihin, muotoihin ja siihen, miten tiiviisti kaikki on rakennettu. Sisäpihoille pääsi luvallisesti kuljeskelemaan ja huokailemaan ihastuksesta, kunhan vain käyttäytyi ja pysyi hissukseen. Luulin Lyypekistä liian vähän, täällä on mukavan lempeä tunnelma: upeasti istutetuttuja ruusuja kasvamassa seinää pitkin, ja näimmepä jopa viinirypäleitä ja kiivejä! Kuvitelkaa, kiivejä Saksassa! Mutta niin kuin joku jossain matkajutussa kirjoittikin, on tämä ehkä liian lähellä. Monelle suomalaiselle ei tule mieleen tulla näin lähelle.
Ulkona soi saksofoni. Se on mukava soitin, kun sitä kuulee hyvällä mielellä ja harvoin. Keskustassa joku laitapuolenkulkija soitti Rammsteinia pienestä kaiuttimesta ja karjui päälle. Se ei ollut niin mukavaa kuunneltavaa, mutta toi silti hyvän mielen, sillä miekkonen selkeästi nautti.
Yllättävän paljon sitä ehtii nähdä vuorokaudessakin, kun vaan hyppää rohkeasti kunkin paikan tunnelmaan. Toisaalta tänään totesimme sen, että on ehkä ihan hyvä, että tämä on viimeinen pidempi kaupunkipysähdyksemme. Kun ottaa riittävän monta kaupunkia haltuun lyhyen ajan sisällä, alkavat ne yhtäkkiä kaikki vaikuttaa aivan samalta. Vähän niin kuin kilon irtokarkkia syötyään alkaa kaikkien irttisten maku muistuttaa lähes samaa. Onneksemme tällä reissulla on ollut sopivan kokoisia kohteita – muistelen millainen urakka oli 19-vuotiaana reilillä sisällyttää kolmeen viikkoon esimerkiksi Rooma, Pariisi, Wien, Praha ja Barcelona. Varsinkin kun ei syönyt mitään muuta kuin sokerimuroja ja ranskanleipää, eikä nukkunut kuin jossain yhteis-dormeista varatuilla sänkypaikoilla tai aseman lattialla.
Äsken söimme täytettyjä uuniperunoita. Sellainen kartoffel taitaa olla täällä erikoisuus. Olimme niin nälkäisiä, että jäi Instagram-kuva ottamatta. Se ei onneksi ole mikään kovin suuri murhe.
Lyypekissä pitäisi kai juoda monta pitkää kylmää, mutta en itse asiassa ole juonut reissussa tippaakaan alkoholia, joten sekin nyt taitaa jäädä. Mutta söin yhden kylmän jäätelön, pallot kirsikka-kermaa ja Kinder-suklaata. Ehkä se lasketaan.
Lyypekki. Se vasta on hilpeä nimi. Tänään ei muuta. Kiitos ja hei.
-Henriikka