Hissukseen

Olen ottanut tämän viikon ihan hissukseen. Hissun kissun. Hiljalleen. Pikkuhiljaa. Hetki hetkeltä, askel askeleelta.

Saavuin sunnuntaina viiden päivän vaelluksen päätteeksi Olostunturille. Lapland Hotels Oloksen mökki pitää minusta huolta 8 makoisan yön verran. Tuntui kerrassaan hyvältä hypätä savunhajuisena ja mullanmakuisena saunanlauteille ja lämpimään suihkuun puhdistamaan sammaleet ja patikoinnin kerryttämä kuona iholta. Olen nukkunut kaikki viisi yötä kuin pieni lapsi. Tuhisten ja muusta maailmasta tietämättömänä.

En tosin muista, koska olisin viimeksi nukkunut 80-senttisessä sängyssä – olen herännyt parina yönä siihen, että potkaisen seinää. Hyvistä unista kai kertoo se, etten yhtään ole havainnut, missä oikein olen.

Tänään saapui poikaystävä metsästä, ja yhdistämme sängyt. Voin sitten seinän sijaan potkia häntä.

Latailen akkuja. Loppukesä ja elokuu olivat rauhallisempia, jopa levollisen tuntuisia, mutta loppusyyskuu ja varsinkin lokakuu vyöryvät päälle hektisinä ja työntäyteisinä. Samaan aikaan, kun työn-, reissujen ja tekemisen määrä hirvittää, olen myös täynnä intoa. Olen saanut kuluneena vuonna mielettömästi hyvää itsetuntoa työhön. Vihdoin vuosien jälkeen alkaa olla sellainen olo, että osaan tämän homman. Asiakasjutuissa tiedän jo melko hyvin, mitä itse haluan ja pystyn tarjoamaan, mikä johtaa usein myös tyytyväisiin asiakkaisiin. On aivan sairaan kivaa, kun saa hyvää palautetta työstään. Aina ei mene nappiin, ja niistä (niistä varsinkin) opitaan. On kuitenkin lempeämpi olo, kun ei tarvitse joka asiakastilauksen kanssa jännittää, että mahtavatkohan he tykätä tai mahtavatko he tietää, mitä ja keneltä ovat tilanneet.

Kesällä eräs case (apua, mikä tämä on suomeksi?) oli sellainen, että sain varsinkin aluksi aivan jäätävää palautetta. Kyllä se pysäytti. Lopuksi oli kuitenkin rauhallista myös todeta, että asiakas odotti jotain aivan muuta kuin mitä pystyin edes tarjoamaan. Että oma vastuullisuusasjatteluni oli ”tiukempaa” kuin mitä he olisivat ehkä toivoneet. Tällainen ei jää harmittamaan itseäni. Pidän arvoistani kiinni.

Oho. Kirjoitus lipsahti työasioihin. Sitä se teettää, kun on tehnyt viisi päivää etätöitä mökissään.

On ollut mukava vastailla sähköposteihin, tehdä raportteja, vastata seuraajien viesteihin, päivittää someja, laatia tarjouksia ja vaikka mitä muuta. Läppärityöskentely on puuduttavaa kiireessä tai liian ärsykkeellisessä ympäristössä, täällä se on tuntunut mukavalta. Välillä olen kiivennyt Olostunturin huipulle tai tehnyt jonkun muun iltapäiväkävelyn sateessa tai paisteessa.

Olen nauttinut suuresti myös yksinolosta. Näissä maisemissa ei lomaile tällä hetkellä kuin senioribussillisia, joten mukava meininki on taattu. He hymyilevät leveästi ja toivottavat hyvät huomenet, ja minä vastaan huppuni alta vähintään yhtä levällä hymyllä. Onnelliset seniorit tekevät kyllä onnelliseksi. Vähän niin kuin onnelliset lapset ja onnelliset eläimetkin, jos nyt edes on kunnollista tällälailla ihmisiä niputtaa.

Eilen päätin pitää välipäivän töistä ja lähteä ystäväni Juuson kanssa ruskaretkelle. Kuljimme Lapland Hotels Pallakselta Vuontispirtille, suurin osa siis Hetta-Pallas-reittiä, ja saimme sieltä sitten kyydin eräältä avuliaalta senioribussilastilliselta, jotka taittoivat reippahasti saman 18 kilometrin lenkin.

Ruska oli aivan uskomaton. Etenkin Rihmakurun alueella värit oikein sattuivat silmiin. Tuntui kuin olisi jossain Bostonissa, sellaisessa Windowsin taustakuvassa siristelemässä silmiään käsittämättömälle ruskalle. Päätin, että lempivärini on ruska.

Päivän ainoa moka oli, että kaiken ihailemisen johdosta unohdin juoda. En juonut 18 kilometrin aikana kertaakaan juomapullostani, joka oli kyllä uskollisesti repussa mukana. Velkoja kuittailtiin sitten myöhemmin maalipäivällisellä valtavan kuplavesilasillisen äärellä. Ei kai sitä nyt fiksumpikaan muista juoda, kun ohi juoksentelee onnellisia poroja, ja maa edessä on kuin yksi suuri syntymäpäivälahja.

Kohta lähdemme taas kipuamaan Oloksen päälle. Sinne pääsee alle puolessa tunnissa. Ei haittaa, vaikka olen käynyt siellä tällä viikolla jo useasti, sillä joskus tutut reitit ovat juuri se mitä mieli kaipaa. Tulee vain kerralla sopivasti uutta, kun reitin sijaan vaihtuvat vain tunnelma ja olosuhteet sekä ajatukset pääkopan sisällä.

Illalla menemme elokuviin. Voitteko kuvitella, että Oloksella on oma elokuvateatteri?  Meinasin mennä alkuviikosta sinne kuuntelemaan Petri Laaksosen keikkaa, mutta jänistin sitten, vaikka lapsuudenidolista olikin kysymys. Voi olla, että olisin ollut Täällä Pohjantähden alla -kiertueen ainoa alle 65-vuotias. Olisin varmaan viihtynyt siltikin. Tai ehkä juuri siksi.

-Henriikka

Kuvat: Juusto Holstein / @juuppe

flanellipaita/Patagonia (Partioaitta), reppu/Globe Hope, lippis/KN Collection, kuoritakki/Fjällräven (Partioaitta)