Eilen vietettiin Suomen luonnon päivää. Tämä oli vasta toinen lajiaan, mutta kyseisestä päivästä on tullut jo minulle uusi lempijuhlapäivä, lempiliputuspäivä. Vaikka avohakkuu- ja sinilevä-uutisten keskellä tuntuu toisaalta, että luontoa arvostetaan yhä vähemmän, tällaiset juhlanaiheet antavat myös toivoa sille, että suunta on muuttumassa. Toivon mukaan riittävän nopeasti. Tässä on ehdottomasti itsellänikin peiliin katsomisen paikka: teenkö mitä saarnaan?
Ohoh. Kirjoitukset lähtivät aivan eri raiteille, kun oli tarkoitus. Piti fiilistellä eilistä juhlapäivää ja sitä spontaaniuden tasoa, joka päivässämme vallitsi.
Heräsin vasta yhdeksän jälkeen, aivan unentokkuraisena ja ihanan levänneenä. Janne yritti maanitella tunnin verran minua ylös sängystä, vaan se ei ollutkaan niin helppoa, kun olimme vaihtaneen sänkyyn maailman ihanimmat pellavalakanat. Ihoni ei yksinkertaisesti antanut minun lähteä.
Lopulta ajatus edellisillalta jääneistä irtokarkeista sai minut jalkeille. Pistimme aamiaispöydän koreaksi (oli pakko syödä karkkien lisäksi vähän jotain muutakin) ja Grace & Frankien pyörimään, minkä jälkeen päätimme mennä kiskaisemaan tunnin treenit TFW Stadille. On ihana saada veri liikkeelle kunnon sporttailulla.
Koska oli luonnon päivä, koimme vähän huonoa omatuntoa sisällä olemisesta ja päätimme nauttia lounaan ulkona.
Roosaliina on yleensä (oikeasti lähes aina) valmis kaikkeen kivaan ja yllättävään, joten hän oli tälläkin kertaa messissä vartin varoitusajalla. Minä ja Janne nappasimme lounasbowlit Hietalahden kauppahallista, ja sisaren kontolle jäi termarikahvit ja marjajälkkärit.
Piknik-paikka löytyi Eiranrannasta, yhdestä Helsinkin suosikkispoteistani. Horisontti oli täynnä purjeveneitä, ja tuuli kävi viileän syksyisenä ja sai hiukset lepattamaan hurjapäisinä. Jannella ja Roosaliinalla oli liian vähän päällä, mutta onneksi hurjalla neljän viikon eräopaskoulukokemuksellani olin ottanut mukaan extravillapaidan ja -viltin, johon he sitten kieputtivat itsensä.
Yhtäkkiä kesken seesteisen lounaamme ehdotin itsellenikin yllätykseksi, että mitäs jos lähtisimme Linnanmäen Kingiin. Aluksi järkytyin ehdotustani, sillä ei tehnyt yhtään mieli pelätä, ja samalla nousi fiilis, etten halua mitään muuta enempää. Samalla toivoin myös, että seurani kieltäytyy penseästi, jotta minun ei tarvitsisi miettiä. Vaan he mutisematta suostuivat ehdotukseeni, joten päätimme Kingin olevan kesän loppuvastus.
(En tiedä muistatteko, että Kingi on ollut minulle keskeinen pelon ja pelonhallinnan symboli ja testi. Olen pitänyt teemasta jopa Ted Talkin, hahahhaha.)
Raitiovaunu kuljetti Lintsille ja ostimme ilman turhia huvipuistomutkia lippukopista kolme erillisiä laitelippua. Janne ja Roosaliina eivät olleet koskaan käyneet laitteessa, kuulleet vain minun analyysiani kokemuksesta, joten oli jo korkea aika kokea tuo hetki, tuo 75 metrin vapaapudotus, yhdessä.
Vartin jonottamisen jälkeen kohosimme yläilmoihin ja laskeuduimme karjuen alas. (Tai siis, minä karjuin. Olen huomannut sen toimivan hyvin.) Alhaalla maan pinnalla odotti hysteeriset naurut: olipahan täydellistä, eikä juuri lainkaan pelottavaa. Ensi vuonna uudestaan, olen selkeästi päihittänyt Kingin lopullisesti.
Sain palkinnoksi narunvedon, haukun Jannen jäätelöstä ja muutaman tahmaisen palan Roosaliinan hattarasta. Ei hassumpaa, vaikka narunvetopalkinto olikin tyhmä, niin kuin ne aina ovat. Onneksi tämänkinvuotisesta palkinnosta, Eetu & Konna -figuureista, on varmasti tutuille lapsille iloa.
Illalla lähdimme vielä hetken mielijohteesta, ystävien pyynnöstä Kino Tapiolaan katsomaan Dirty Dancing -leffan, yhden kaikkien aikojen suosikeistani. Katsoin hurmioituneena Espoon päivän ilmaiselokuvaa, joka näytettiin vieläpä nostalgisesti rätisevältä alkuperäisfilminauhalta. UuuuUUuuu.
Suomen luonnon päivä on ihana. Aion juhlistaa sitä joka vuosi ulkoilmalla ja luonnon äärellä, oli se sitten matalakynnyksistä kaupunkiretkeilyä tai vaativaa eränkäyntiä. Kingissä voin hyvin käydä muinakin päivinä, vaikka sekin on totta, että yläilmoista näki myös kosolti kotimaamme kauneutta.
-Henriikka
