TEDx Youth: Puhumassa pelosta

_MG_1111 kopio

Istun juuri kaakaolla. Randomisti valikoitunut kahvila, mutta sillä ei ole merkitystä. Kaako on nimittän palkinto itselleni siitä, että olen itsestäni ylpeä. Tässä on kermaavahtoakin. Ja otan ehkä santsinkin.

Olin juuri puhumassa TEDx Youth -tapahtumassa. Tapahtuman aihe oli pelko ja rohkeus, joista minä valitsin pelon. Toisesta en ole oppinut vielä riittävästi.

Kirjoitin syyskuussa esiintymispelostani ja puheestani Markkinointiviestinnän viikoilla. Ikään kuin rangaistuksena siitä, että kirjoitin rohkeasti pelostani, sain kutsun puhumaan TED:iin. Reilua? No, olisin tietysti saanut kieltäytyä.

_MG_1062 kopio _MG_1070 kopio

Jännitin taas. Pelkäsin. Aivan kamalasti. Nukuin viime yönä huonosti enkä pystynyt syömään normaaliin, reippaaseen tahtiini tänään. Oli ensimmäinen kerta, kun pidän julkisen henkilökohtaisen puheen. Jossain vaiheessa meni niin tunteisiin, että mietin mielessäni: “Viimeinen asia mitä nyt kannattaa tehdä on porata.” En sentään onneksi puhjennut kyyneliin.

Lohdullista oli kuitenkin, että olin puhumassa pelosta. Se antoi anteeksi pienen polvien tutinan. Sitä paitsi vakoilin Twitteristä, että kuulijoiden mielestä meni oivallisesti.

Sain niin paljon voimaa intensiivisistä, herkeämättömistä katseista yleisön joukossa. Kaikki tuntuivat kuuntelevan niin keskittyneesti. Puheen jälkeen saatu positiivinen palaute meni suoraan tallennettuihin ajatuksiin ja muistivihkoon.

Nyt hetken levähdys ja takaisin mukavuuslueelta pelkojen ääreen.

-Henriikka

Kohtasin pelkoni Linnanmäellä

linnanmäki

Olin viime vuonna Linnanmäellä. Se oli ensimmäinen huvipuistoretkeni vuosiin ja olin aivan riemuissani. Kävin kovilla ilonkierroksilla ja syöksyin paperinen kruunu päässäni laitteesta toiseen. Se oli hienoa, niin hienoa.

Illassa oli kuitenkin yksi ylitsepääsemättömän hirveä asia: minä pelkäsin. Pelkäsin ensimmäistä kertaa huvipuistolaitteessa enkä voinut sietää sisältäni löytynyttä tunnetta. Se oli melkein sellaista pakokauhunomaista pelkoa eikä mitään pientä jännitystä. Vuoristoradoissa kiepuin ylös- ja alaspäin rennosti, pyörin Ukossa kolmesti, keinuin Viking-laivassa ja körötin kummitusjunassa. Pelon aiheutti yksi ainoa laite: Kingi.

Pahuksen Kingi. Tämä 75-metrinen vapaapudotuslaite piti minua otteessaan koko vuoden. Kaiken lisäksi kävin laitteessa kahdesti: ensimmäisellä kerralla pelkäsin, toisella vielä enemmän. Enkä tietenkään voinut myöntää seurueelleni millainen paniikki rinnassani takoi. Vieressähän kiljuivat juuri ja juuri 120-senttiset huvipuistolaiset, joille ei tohtinut hävitä.

—-

Olen analysoinut Kingi-pelkoani kuluneen vuoden aikana enemmän kuin parisuhdettani. Kuinka minä olen voinut alkaa pelätä? En yksinkertaisesti voinut sietää tätä tosiasiaa, joka kuulemma ikääntymiseen kuuluu. Tuntui, että osa persoonaani riistetään minulta: olen se pelkuri. Joku voisi luulla, että tämä teksti on liioittelua, mutta ei; oikeastaan tämä on vähättelyä. En voinut hyväksyä, että olemassaoloni ilo turmeltuu tällaisella turhalla pelon tunteella. Täysin turhalla. Letkeän hurjapää-Henriikan tilalle oli saapunut vanha nössykkä.

Joku voisi ajatella, että Linnanmäen laite on vähän liian pieni aihe näin suurelle analyysille, mutta uskallan olla eri mieltä. En tarkoita, että kaikkien tarvitsisi huvipuistoilla villisti, mutta minulle koko tämä pelko-asia tuntui tärkeältä. Prosessoin pelkoani pitkin vuotta. Mietin, mistä se johtuu ja miksi se tuntui hallitsemattomalta. Mistä tämä pelko oli yhtäkkiä hiipinyt? Jos se johtuikin ikääntymisestä, niin voisinko ikääntymisen myötä mahdollisesti parantuneella tunteiden hallinnalla saada pelon kontrolliin?

Aluksi päätin, ettei minun koskaan tarvitse mennä Kingiin. Eihän moni muukaan ikäiseni mene. Eihän minun tarvitse tehdä mitään, jonka tarkoitus on olla huvitusta, mutta joka pelottaa. Ajattelin asiaa tasaisin väliajoin koko viime syksyn ja tämän päätöksen kanssa elin ehkä kevääseen saakka. Koko pelko-teema kiteytyi kokonaisuudessaan tähän yhteen laitteeseen, vaikka todellisuudessa taisin analysoida huomattavan paljon isompaa kokonaisuutta. Sitten alkoi taas Linnanmäen mainostus ja morkkistelin hiljaa sisimmässäni: elämässäni olisi nyt ikuinen este. Este, joka nousee ärsyttävän konkreettisesti silmieni edessä, kun katsahdin Linnanmäelle päin. Siirsin kypsästi pelon syrjään.

Sitten tuli elokuu ja Botswanan reissu. Kävimme ystäväni Bean kanssa afrikkalaisessa vuoristoradassa keskellä ei-mitään ja se kyllä pelotti. Mutta voitimme pelon. Analysoimme aurinkon laskettua pelkoa sisällämme ja sen syitä. Pelko on ärsyttävän hallitsematon tunnetila, emmekä olleet valmiita antamaan sille periksi. Ylipuhuin Bean kanssani Kingiin vielä kuluvan kesän aikana, vaikka Bea oli ennen sitä ajatellut laitteen olevan itse paholaisen pystyttämä. Hänen mielestään se olisi tullut kaataa heti pystyttämishetkellä. Syke nousi, kun ajattelin tulevaa koitosta. We can do it, sister!

Sitten tuli syyskuu ja Markkinoinviestinnän viikoilla pitämäni puhe. Samassa kuussa hypimme sillalta ystäväni polttareissa ja opettelin kiskomaan takaperinvoltteja veneen kaiteelta Turkissa. Yhtäkkiä oli useita tilaisuuksia, joissa pelkäsin toden teolla. Pidin kuitenkin pelon hallinnassa (Seisoin kyllä ensin vartin verran veneen kaiteella, kunnes kiipesin alas hyppäämättä). Tuntui vahvemmalta joka kerta, kun sain pelon balanssiin. Kuulostaa kirjoitettuna hyvin diipiltä ja hyvin diippiä se taitaa ollakin. Syyskuussa tajusin kuitenkin selvästi, että pelkoa voi itse ohjailla. Pelkoa ei voi poistaa, mutta sitä voi jossain määrin manipuloida haluamaansa muotoon. Sille ei saa antaa liian suurta valtaa, liian suurta osaa koko tunneskaalasta.

——

Linnanmäki on viimeistä viikkoa auki tänä vuonna. Päätimme sunnuntaina Bean kanssa, että nyt on korkea hetki käydä kohtaamassa Kingi. Eilen työpäivän jälkeen otin raitiovaunun Linnanmäelle ja tapasin Bean maailmanpyörän edessä. Ostimme yhdet laiteliput ja panikoimme hetken saniteettitiloissa. Bea ei ollut nukkunut kunnolla koko edellisyönä.

Menimme suoraan laitteeseen, lokakuussa kun ei tarvitse enää jonottaa. Istuimme penkkeihin ja meidät kahlittiin turvavaljaista kiinni härveliin. Bea alkoi hyperventiloida, mutta pidin ainakin kymmenen Pinterest-motivaatiolauserajaa rikkovaa lausetta sisältävän pelonhallintapuheen, kun laite alkoi nousta taivaisiin. Ihmettelin, miksei pelota niin kuin viime vuonna. Ilma oli kaunis ja koko Helsinki komeili yläilmoista edessämme. Piinaavan hitaan nousun jälkeen alkoi se kuuluisa vapaapudotus, jonka karjuin täysillä alusta loppuun. Mutta en ahdistunut, en panikoinut, en liiaksi pelännyt. Nautin.

Maassa pidin kiinni spagettijalkaisesta Beasta, jonka tunnistin viimevuotiseksi itsekseni. Nauroimme hysteerisesti koko touhulle. Aikuiset ihmiset voittamassa pelkojaan melkein tyhjässä huvipuistossa! Samalla olin kuitenkin hivenen pettynyt: en pelännyt lähellekään niin paljon kuin olin olettanut. Tuntui, etten voittanut itseäni, koska en pelännyt niin paljon. Koko homma oli kontrollissa ja hallitsemattoman pelon tilalla sopivaa jännitystä.

Jos pelkoa pystyy näin ohjailemaan, niin kuinka hurjia juttuja pitää tehdä vaikka 30 vuoden jälkeen, jotta kokee voittaneensa itsensä? Jos viime vuonna riitti Kingi, tänä vuonna sillalta hyppiminen ja takaperinvoltit kannelta, niin mikä tuottaa endorfiiniryöpyn ensi vuonna? Veljeni hyppivät laskuvarjohyppyjä, kallioilta volteilla veteen, uhmaavat Alpeilla lumivyöryjä ja ajavat autolla hyppäämään Euroopan korkeimman benjin vain todetakseen, että maailman korkein pitäisi kyllä kokea.

Eikai minussa virtaa sama typerä veri?
Ou-nou.

-Henriikka

Kuva: Miki Toikkanen

Ylitsepääsemättömistä peloista

Blogibarometri_Henriikka5 kopio

Olin eilen puhujana Markkinointiviestinnän viikoilla. Jos minulle olisi sanottu puoli vuotta sitten näin käyvän, olisin nauranut riemuisasti. Vaikka en varsinaisesti lavakammosta kärsikään, presentoiminen ja julkiset puheenvuorot ovat tuntuneet aina pelottavilta ja epämieluisilta.

Spontaani esiintyminen on ollut itselleni aina huomattavasti helpompaa kuin se, että pitäisi valmistella jotain etukäteen. Viiden minuutin extemporena heitetty puheenvuoro jääkarhujen nykytilasta tuntuu paljon helpommalta ajatukselta kuin etukäteen tehty ja harkittu presis. Jos on saanut valmistella etukäteen, yleisö odottaa enemmän. Pitäisi olla jotain hyvää sanottavaa, verbaalisesti ja visuaalisesti riittävän onnistuneessa paketissa.

Myös yleinen hostaaminen ja ”äänessä olo” ei tuota itselle paineita. Olen juontanut tapahtumia ja juhlia, järjestänyt tilaisuuksia ja tehnyt paljon töitä tapahtumatuotannon alalla. Silloin on kuitenkin helppo piiloutua hostin roolin taakse. Eilisessä tilanteessa minun oletettiin tietävän ja tarjoavan kuulijoille jotain ajateltavaa. Aivan uutta ja hyvin, hyvin pelottavaa.

Puheenvuoroni kesto oli 20 minuuttia. Puhuttiin siis lyhyestä presentaatiosta. Kyseessä oli Blogibarometri 2015 –tutkimuksen julkistus ja tulosten lyhyt läpikäynti. Olin tutkimuksen kirjoittamisen päävastuussa viestintäkonsultin työni kautta, mutta aihe tietysti on tutumpi blogihommien kautta. Näiden kahden roolin kautta analysoin ja lähestyin aihetta.

Blogibarometri_Henriikka6 kopioBlogibarometri_Henriikka4 kopio

Kun kesällä työkaverini kysyivät, voisinko julkaista tutkimuksen Markkinointiviestinnän viikoilla, kuulin vastaavani myöntävästi. Pieni, avuton Henriikka sisälläni huusi apua kovempaa kuin koskaan. Älä nyt hyvänen aika suostu tuollaiseen, mitä et hallitse yhtään! Et mene sinne lavalle itkemään ja nolaamaan itseäsi ja muita. Jostain syystä kuitenkin heitin rennosti, että eiköhän tuo onnistu.

Ehkä pelon myöntäminen on ensimmäinen steppi ja sitä seuraava, yhtä tärkeä, on sen hallitseminen. Monet asiat kun vaativat vain rehellistä myöntämistä ja mikä raskainta, erityisesti kovaa treeniä. Tiesin, ettei kyse ole siitä, ettäkö muut ajattelisivat minun olevan kykenemätön. Olivathan kolleganikin luottaneet minuun kysyessäni minua puhumaan ja suoraan sanottuna voisin kuvitella, että monet eivät uskoisi minun olevan peloissaan julkisen puheevuoron ääressä. Ja ihan oikeasti, eihän kyseessä todellakaan ole kovin iso asia kenellekään muulle kuin minulle. Päätin, että olkoon syksyn(kin) teemana uuden oppiminen (isäni aina pilkkaa minua, kun minulla on aina käynnissä uuden oppimisen aika). Asia kun ei ajan kanssa kuitenkaan muuttuisi helpommaksi. Uusi osaaminen avaa uusia ovia ja epämiellyttävät kokemukset harvoin heikentävät luonteenlujuutta.

Valmistelin ja treenasin. Valmistelin PowerPointin ja mietin, mitä asioita haluaisin nostaa. Jännitin. Treenasin lisää. Mietin, miten 20-minuuttinen voi olla niin suuri juttu minulle. En kuitenkaan vähätellyt, pelolle ja jännitykselle kun ei voi viitata kintaalla, vaan se kannattaa ottaa tosissaan. Lopulta esitin esitykseni kolmesti Jannelle, joka antoi palautetta ja kehitysehdotuksia (voitteko uskoa, että näiden kolmen esityksen jälkeen hän tuli vielä katsomaan sen varsinaisenkin?). Pelko katosi ja itseluottamus kasvoi, kun tiesi mitä on sanomassa. Visualisoin tilannetta ja mietin, mikä voisi olla pahinta mitä voisi tapahtua. Pahin skenaario oli, että jäätyisin täysin ja poistuisin lavalta. Sekään ei oikeasti vaikuttaisi mitenkään juuri mihinkään eikä etenkään kehenkään. Miksi siis suotta pelätä?

Blogibarometri_Henriikka2 kopio

Eilen ennen esitystä vastasin paikalle olleille, kyseleville työkavereille, että jännittää vähän. Tajusin, että hallitsematon pelko oli muuttunut sopivaksi jännitykseksi, jonka päällä istuin ihan itse. Tilanne ja pääkoppa oli kontrollissa. Oman vuoroni alkaessa marssin lavalle neonoranssissa bleiserissäni, matalat herrainkengät jalassa suht rentona, jännityksestä sopivasti vireessä. Olin ajatellut tarvitsevani korkoa kannan alle nostamaan itsevarmuuttani, mutta tajusin aamulla haluavani mieluummin olla lähellä maata, jotta voin kävellä lavalla ja liikkua helpommin.

150-henkinen yleisö kuunteli asiantuntija-puheenvuoroni keskittyen, tiukasti silmiin katsoen. Oli mukava olla siinä hetkessä. Minulla oli muistilapuissani tukisanoja, mutta pääasiassa selitin asioita omin sanoin. Tiesin, että se on minulle luontaisin tapa. Keskityin ja hengitin syvään, nautin tilanteesta. Työkaverit katsoivat luottavaisesti, hain heistä tukea sanoja etsiessäni. En huomannut kenenkään poistuvan kesken puheenvuoron. Ja jälkikäteen tajusin, että syynä ei ollut kelvoton show, kun osa kuulijoista oli puhelimiensa ääressä: he vain live-twiittasivat kuvia slaideista, sitaatteja puheestani ja ajatuksiaan aiheesta. Varmasti osa pyöri facebookissakin, mutta kaikesta minun ei tarvitse välittää.

Lähtökohtaisesti yksinkertainen asia, joka tuotti ylitsepääsemätöntä pelkoa. Tai luulin sitä ylitsepääsemättömäksi ennen kuin tartuin siihen ja ravistin. Opin ja kasvoin. Kyse ei ollut 20 minuutista tai ylipäänsä kyseisestä minipuheesta vaan paljon suuremmasta aihiosta. Kun presistä pyydettiin minulta, olisin voinut vastata ”kiitos ei, minulla ei ole tällaisesta mitään kokemusta”. Mutta kokemus ei kartu, jos ei tee. Nyt voin sanoa seuraavalla kerralla, että ”kyllä kiitos, tällaisestahan minulla on jo kokemusta”. Ja vaikka uskon edelleen jännittäväni, en usko sen olevan aivan näin suurta. Lisäksi saan rohkeutta myös muuhun ja voin oppia hallitsemaan pelkoja myös muissa tilanteissa: veikkaan, että Myllykosken sillalta hyppääminenkin oli helppoa, kun olin pyörittänyt pelkoa ja sen voittamista mielessäni pari kuukautta.

Blogibarometri_Henriikka1 kopio

Vaikka en näe itseäni suurena luennoitsijana, haluan oppia hyväksi puhujaksi. Haluan oppia luottamaan siihen, että jos minua pyydetään johonkin puhumaan, asiantuntijuuteni riittää. Minä riitän. Haluan oppia artikuloimaan selvemmin, päästä irti maneereistani. Lisätä sisältöä, vähentää täytesanoja. Valmistella inspiroivia slaidisarjoja ja käydä inspiroitumassa itse muiden puheenvuoroista. Ja haluan mieluusti olla kumoamassa sitä ajatusmallia, jossa miehiä pidetään naisia parempina ja karismaattisempina puhujina. Tämäkin on pitkälti naisista itsestään kiinni. Jos naiset eivät puhua pukahda eivätkä luota itseensä, ei heistä saada irtikään mitään.

Siis luotetaan enemmän, treenataan enemmän. Osataan kieltäytyä oikeissa hetkissä, haastaa itseämme sopivan hetken tullen. Turhat esteet alas, henkeä ahdistavat asiat pois päiväjärjestyksestä. Kukaan muu ei ajattele parhaimpia tai etenkään huonoimpia puoliasi niin paljon kuin itse ajattelet.

Oho, mikä palopuhe tästäkin tuli! Jos suullinen ulosantini olisi yhtä vikkelää kuin sormeni näppiksillä, presis kuin presis tuntuisi sunnuntaikävelyltä.

– Henriikka