Lauantai-ilta pimenee, ja riuduttavan ihanan melankolian määrä lienee korreloivan suoraan lisääntyvän pimeyden kanssa. Istun kotona harmaalla sohvalla, jota olen alkanut vähän inhota, silmät tipahdellen ja sydän tyhjänä.

Minulle käy aina näin. On jotain isoa tai intensiivistä, yleensä ihmisen ympäröimää. Kun ihmiset ovat lähellä, haluaisin usein olla yksin, mutta kun he sitten ovat poissa, tajuan että halusinkin olla vain yksin heidän kanssaan, yksin seurassa. En yksin, yksin. Tiedättekö?

Kuuntelen Elias Kaskista ja päivänsankareita sufflella ja niin kuin minulla aina käy tunteellisen, suomenkielisen musiikin kanssa, sanat porautuvat suoraan korvista sisään ja tärykalvojen kautta sellaisiin syviin ajatuksiin, joita ei ihan hetkessä ravistella pois.

Olen lukko, johon et tarvitse avainta
Olen kirja, jota sun ei tarvitse lainata
Jos pyydät, niin tuun aina sun mukana
Mutta jos kiellät, en tiedä minne kulkea

Tällä hetkellä olisin helposti manipuloitavissa, minulle pystyisi helposti myymään asioita ja pyörtäisin muutaman vastalauseen voimalla helposti mieleni.

Olen ollut nyt reilun viikon päivät niin kiinni, etten ole ehtinyt lukea edes omia ajatuksiani. Kansainväliset matkabloggaajat valtasivat Helsingin Matkamessut ja olin hostaamassa yhtä pientä porukkaa Turussa ja Turun Saaristossa. Viikon muutamat vapaat tunnit yritin tehdä töitä. Tuntuu, etten ole ollut yksin hetkeäkään.

On syysilta viisitoista astetta
Olen lämmin paita viikattuna vaatekaapissa
Jos tahdot voit mut päällesi pukea
Tai jättää odottamaan kylmempää huomista

Viikko on ollut hektisyydessäänkin, vähien yöunien kuorrutteisenakin mahtava.

Nämä kuvat eivät todellakaan ole tältä viikolta, eivät lähimaillakaan. Jos en aivan väärin muista, niin ajankohta on viime huhtikuu, paikkana Doritin pikkuperheen koti Suomenlinnassa. Valitsin kuitenkin nämä, sillä juuri tällainen olo minulla on tällä hetkellä. Päältä kurainen ja tomuinen, sisältä syvänonnellinen, raukea ja ressukkaromanttinen. Hirveän herkästi kaikkea ja kauhean paljon.

Minulla on kainalossa tuo suloinen Manda, yksi ainoista koirista, joihin olen saanut konktaktin ihan hetkessä. Olen menosti nauranut niille kerroille, kun herään Doritin vierestä ja peiton alta tyynylleni kaivautuu yhtäkkiä hirveällä ähinällä lämmin, sileäkarvainen pötkö. Se saa aina jäädä viereeni, vaikka kerran Dorit ei nukkunutkaan koko yönä, kun hän panikoi koiran häiritsevän minua. Vaan minuapa ei häiritse juuri mikään.

Olet vedenpinta, tyyni ilman minua
Olen maatuuli, voin vain häiritä sinua
Ei ole haavaa, jota voisin paikata
Saatatko silti vielä tarvita minua?

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij, oma edit
Lyriikat: Elias Kaskinen ja Päivän Sankarit – Aina minä jään