Heinäkuu luisui kuin vahingossa puolittaiseksi lomaksi. Blogikirjoituksia on ilmestynyt vain pari, sen sijaan olen ollut liikkeessä yhteensä enemmän kuin varmaan koko keväänä.

Koronakevään jälkeen on tuntunut vähän siltä kuin olisin vastasyntynyt vauva juuri kohdusta tupsahtaneena. Vaikka kohdussakin oli puolensa, aika turvallista, helppoa ja mukavaa, verryttelen vasta jäseniäni suoraksi uuteen alkuun. Rajat alkavat hiljalleen hälvetä, ja maailma, Suomi vähintään, näyttäytyy uutena ja kiinnostavana.

Toki vertaus on aika ontuva siltä osin, että olinhan elänyt sitä kohdun ulkopuolista elämää ennen sinne paluuta noin 29 vuotta. No, siitä huolimatta tältä minusta nyt tuntuu. Vähän pöllämystyneelta tästä kaikesta – Ai, tämäkin on mahdollista? Ja tämä? Ai tännekin saa mennä?

Huomasin eilen aloittavani pienen murehtimisen siitä, mitä en ole ennättänyt tehdä. Siitä, mitä kaikkea on jäänyt kokematta, näkemättä ja tekemättä, kun olen muuan muassa kiertänyt Lappia, viettänyt saarielämää Hiittisillä ja pyöräretkeillyt Tampereella. Holger, keltainen reissupakumme, on odottanut remonttiaan aika paljon odotettua pidempään, vaikka takaakin jo valtavan hyvät unet (viime yönä taas nukuimme siellä kaatosateen rummuttaessa peltikattoa). Kotini on odottanut suursiivousta, enkä ole ennättänyt Porvooseenkaan, enkä Brännskäriin siskon luokse tai Kuhmon mökille toistamiseen.

Kesiin mahtuu aina niin paljon vähemmän kuin ennakkoon ajattelee.

Sitten totesin ääneen, että mitähän ihmettä. Että eikös ole parempi nauttia ja iloita niistä meneillä olevista ja toteutuneista hetkistä kuin surra niitä, jotka jäävät nyt väliin? Olen todennut tähän ikääni mennessä, etten pysty mitenkään tekemään kaikkea mitä tahtoisin. En lähellekään. Parempi siis ottaa irti siitä, mitä ennätän. Elämä on muuten aika laimeaa.

Eilen grillasimme ja sienestimme (orakkaita, lampaankääpää, kanttarelleja, herkkutatteja, punikkitatteja ja mustavahakkaita). Tänään näen rakasta ystävää pitkästä aikaa. Torstaina lähdemme ystävien kanssa Turkuun ja perjantaina juhlitaan siellä toisen rakkaan ystävän 30-vuotisjuhlia piknikin merkeissä. Pidän sormiä ristissä hyvälle säälle ja harmittelisin, etten voi lauantaina pihakirpputorimyynnin takia jäädä toiseksi yöksi, ellen olisi päättänyt lopettaa harmittelua. Pihakirppiksethän ovat sitä paitsi tunnelmallisia aina – pidän niistä kerta toisensa jälkeen. Siitä pienesti ylikeittyneen suodatinkahvin ja teollisen lihapiirakan tuoksusta, senioreiden huulenheitosta ja jäätelöistä myyntivoittorahoilla.

Kaikkea muutakin on heinäkuuhun kuulunut, mutta pääosin olen kuitenkin ollut rakastunut. Se tunne tulee ulos korvista, suusta ja sielusta, eikä jätä pienintä nurkkaakaan täyttämättä. Ajattelin, että pystyisin tosi viileästä olemaan rakkauteni kanssa julkisuudelta ihan piilossa, mutta miten väärin luulinkaan? Jokaista vastaantulijaa tekisi mieli ravistaa kertoen ilouutiset, enkä mahda sille mitään, että hän liittyy kaikkeen. Tämä kesä on sellainen, etten montaa asiaa näe ilman, että hän olisi nähnyt saman. Ja haluankin sen olevan juuri niin.

Sitä paitsi elämästähän minä tässä kirjoitan, kaikkinensa. Ja suurin kaikesta on rakkaus. Olen huomannut, että on mahdoton kirjoittaa elämästä jättäen huomiotta tämä hyökyaalto.

-Henriikka

Kuvat: Joanna Suomalainen
Mekko: North Outdoor -All day 260 Mekko Ros