Istun juuri kaakaolla. Randomisti valikoitunut kahvila, mutta sillä ei ole merkitystä. Kaako on nimittän palkinto itselleni siitä, että olen itsestäni ylpeä. Tässä on kermaavahtoakin. Ja otan ehkä santsinkin.

Olin juuri puhumassa TEDx Youth -tapahtumassa. Tapahtuman aihe oli pelko ja rohkeus, joista minä valitsin pelon. Toisesta en ole oppinut vielä riittävästi.

Kirjoitin syyskuussa esiintymispelostani ja puheestani Markkinointiviestinnän viikoilla. Ikään kuin rangaistuksena siitä, että kirjoitin rohkeasti pelostani, sain kutsun puhumaan TED:iin. Reilua? No, olisin tietysti saanut kieltäytyä.

Jännitin taas. Pelkäsin. Aivan kamalasti. Nukuin viime yönä huonosti enkä pystynyt syömään normaaliin, reippaaseen tahtiini tänään. Oli ensimmäinen kerta, kun pidän julkisen henkilökohtaisen puheen. Jossain vaiheessa meni niin tunteisiin, että mietin mielessäni: ”Viimeinen asia mitä nyt kannattaa tehdä on porata.” En sentään onneksi puhjennut kyyneliin.

Lohdullista oli kuitenkin, että olin puhumassa pelosta. Se antoi anteeksi pienen polvien tutinan. Sitä paitsi vakoilin Twitteristä, että kuulijoiden mielestä meni oivallisesti.

Sain niin paljon voimaa intensiivisistä, herkeämättömistä katseista yleisön joukossa. Kaikki tuntuivat kuuntelevan niin keskittyneesti. Puheen jälkeen saatu positiivinen palaute meni suoraan tallennettuihin ajatuksiin ja muistivihkoon.

Nyt hetken levähdys ja takaisin mukavuuslueelta pelkojen ääreen.

-Henriikka