Siitä oli ehtinyt vierähtää kolme ja puoli vuotta, kun viimeksi olin Tuusulassa. Ensimmäinen reissumme bussilla Järvenpääntien varteen oli kesällä 2012, kun menimme viettämään sinne ensimmäistä hääpäiväämme. Olin 21-vuotias ja kovin siloposkinen. Kuvia katsellessa tulee sellainen olo, että olen kasvanut henkisesti ainakin kymmenen vuotta, fyysisesti ainakin sen kolme ja puoli.
Olikin jo korkea aika palata takaisin huudeille. Nimitimme viime kerralla Tuusulan rakkauden kaupungiksi ja sama fiilistely jatkui edelleen. Lähdimme Helsinkiä pakoon lauantaina lounasaikaan ja palasimme muutama tunti sitten takaisin kotiin.
Hauskinta oli, että olin varannut matkan ilman, että Janne tiesi edes määränpäätä. Hän lähti onneksi mieli avoimena, pakatun repun kanssa mukaani. Miniloma viikonloppuun on aina hyvä idea.
Vietimme aikaa lähinnä Gustavelundin hotellissa ja sen ympäristössä. Kerron siitä huomenna lisää, mutta tämän kirjoituksen kuvat ovat historiakierrokseltamme Tuusulan lumisiin maisemiin. Gustavelandin mukava opas lähti kierrättämään meitä lähitienoossa, ja innostuimme niin, että lyhyt opastettu kierros venähti parituntiseksi.
Janne on Trivial Pursuit -miehiä, jollaiseksi en voi ehkä itseäni alleviivata. Huomasin kuitenkin eilen seikan, jota en ole ennen ymmärtänyt. Opin ulkoilmassa ja liikkuen ilmeisesti huomattavan paljon paremmin kuin esimerkiksi sisätilamuseoissa tai lukien. Oli ihana kuulla faktoja ja tarinoita, oppia uutta ja nähdä konkreettisesti paikkoja, joista historiankirjat kertovat.
Tuusula on kyllä siitä aivan uskomaton paikka, että samassa järven rannalla sijainneessa kyläpahasessa sikisi ja eli niin suuri joukko historiallisesti merkittäviä suomalaisia: Kivi, Aalto, Järnefelt, Aho, Sibelius, Halonen, Erkko… Mitkä taiteilijapiirit!
On hienoa kävellä samoja polkuja ja yrittää ymmärtää taiteilijoiden mielenliikkeitä. Vanha Tuusulan rantatie on täynnä historiaa ja juuri tarinoiksi kootut faktat purevat minuun hyvin. En voi uskoa, että Aleksis Kiven lääkärinlausunnossa sanottiin: ”vakava melankolia ja loukattu kirjailijanylpeys!” Tekisi mieli väittää, että minäkin haluan tuollaisen diagnoosin.
Lumituiskuisen sivistyskierroksen päätteeksi joimme hotellin kodalla kaakaota. Nuotio rätisi ja lunta satoi suoraan silmään. Ei haittaa, sillä Tuusula sitkuttelee edelleen rakkauden kaupunkien kärjessä.
Sain eilisen aikana niin monta kyselevää Snapchat-viestiä: ”Mitä ihmettä teet Tuusulassa?” Jostain syystä vapaa-aikani valinnat saavat ihmiset usein ihmettelemään. Vastasin, että olen parantelemassa vakavaa melankoliaa ja loukattua kirjailijanylpeyttä. Siihen loppuivat paluuviestit.
Huomenna paosta lisää.
Rentouttavaa sunnuntai-iltaa, levätään varastoon!
-Henriikka
Huom! Olin Tuusulassa Gustavelandin kutsumana, enkä vastannut kustannuksista itse matkakuluja lukuun ottamatta.