Olen tuntenut sitä taas muutaman kuukauden tauon jälkeen: pakahtumista. Olen saanut olla parin viikon ajan niin vapaa ja alati muuttuvassa ympäristössä, että aivoni kannat ovat löystyneet uudelle vaihteelle.

Kaiken tämän päälle monta, monta sataa kilometriä pelkääjänpaikalla istumista, eikä tarkoituksella mitään järkevää tekemistä: olen pyörittänyt suussani kirsikankannoista solmuja, vertaillut ohi vilahtavia maisemia ja miettinyt, millainen olisi unelmieni vintagemekko. (Se olisi huutavanpunainen ja istuisi täydellisesti.)

Kirsikkatemput ovat rentouttaneet kieltäni ja suutani niin, että olen voinut laulaa helpommin mukana radiosta kuuluvia biisejä: roadtrip-renkutuksia ja vanhaa soulia itsekeksimin sanoin.

Istun juuri Seattlessa, Capitol Hillin kaupunginosassa, aivan pakahduttavassa kirjakauppakahvilassa. Kävimme aamupäivällä jo aiemmin täällä, ja luin kaupan valtavalla nojatuolilla yli puolitoista tuntia. Illaksi oli pakko palata, sillä koko puusta rakennettu kirjahalli vain yksinkertaisesti veti puoleensa kuin etelän aurinko tammikuun sateessa.

Aiemmin tänään tajusin tuntevani kipua haaveilusta. Tuntevani fyysistä pistoa keuhkoissani  ja vatsassani siitä, että olen niin täynnä matkan tuomaa inspiraatiota ja intoa, etten malta odottaa tulevaa.

Kirjoitin vanhan päiväkirjani loppuun ja aloitin uuden puhtailta sivuilta. Tilasin uuden paperikalenterin, joka odottaa toivottavasti kotona tullessani. Ostin muistikirjan, jollaista en ole koskaan ennen nähnyt, ja lempein, feministisin lausein koristeltuja lyijykyniä. Jostain syystä pakahtumisen rinnalla kulkee aina teksti, luetussa tai kirjoitetussa muodossa.

Haluan vain lukea, lukea, lukea, nähdä ja kokea.

Nämä kuvat ovat Olympicin kansallispuistosta, USA:sta. Paikan nimi on Ruby Beach, ja rannan harmaat puut ovat ajatuneet vedestä.  Miten terapeuttista olikaan kulkea puunrunkoja pitkin, kun taustalla kuohui meri, ja ranta oli loputtoman pitkä.

Pitkällä reissulla ajatuksille jää niin paljon aikaa, että toisinaan ne alkavat pelottaa. Olen tehnyt niin monta isoa ja olennaista havaintoa omasta käytöksestäni, että pelkään, että löydän pian kaiken alta jonkun mädäntyneen luurangon.

Minulla on kotona eräs täydellinen keppi, jonka löysin kerran Tampereelta. Jos rinkkaan mahtuisi, olisin kantanut allaolevan kepin sille kaveriksi. En tiedä olenko kaheli vai nero, kun olen täydellisten puukeppien perään. Tuskin kumpaakaan.

Viime vuonna keskeytin kesälomani, kun olin kertakaikkisen rentoutunut ja lopulta kyllästynyt lomailuun. Odotan, että pääsen käyttämään tämänkin matkan tuomat motivaatio- ja ideapuuskat konkreettiseen toimintaan. Tunnemylläkkä on päässäni vielä vaaleanpunaisena, hattaramaisena mölliäisenä, mutta vielä minä sen ulostan vähintään keskinkertaisen jalostetuiksi ajatuksiksi ja teoiksi.

Tähän loppuun tekisi mieli heittää joku kaunis ja höttöinen lause ranskaksi. Sillä lailla kevyesti, tosta noin vain. Vaan enpä osaa ranskaa.

-Henriikka

Lisää kirjoituksiani pakahtumisesta (hah):
Kun pakahtuu niin että sattuu
Saako näin onnellinen edes olla?

Huom! Reissu on osa momondo ambassador -vuosikumppanuutta, enkä vastaa kaikista kustannnuksista itse.