Fyysistä kipua haaveilusta

Olen tuntenut sitä taas muutaman kuukauden tauon jälkeen: pakahtumista. Olen saanut olla parin viikon ajan niin vapaa ja alati muuttuvassa ympäristössä, että aivoni kannat ovat löystyneet uudelle vaihteelle.

Kaiken tämän päälle monta, monta sataa kilometriä pelkääjänpaikalla istumista, eikä tarkoituksella mitään järkevää tekemistä: olen pyörittänyt suussani kirsikankannoista solmuja, vertaillut ohi vilahtavia maisemia ja miettinyt, millainen olisi unelmieni vintagemekko. (Se olisi huutavanpunainen ja istuisi täydellisesti.)

Kirsikkatemput ovat rentouttaneet kieltäni ja suutani niin, että olen voinut laulaa helpommin mukana radiosta kuuluvia biisejä: roadtrip-renkutuksia ja vanhaa soulia itsekeksimin sanoin.

Istun juuri Seattlessa, Capitol Hillin kaupunginosassa, aivan pakahduttavassa kirjakauppakahvilassa. Kävimme aamupäivällä jo aiemmin täällä, ja luin kaupan valtavalla nojatuolilla yli puolitoista tuntia. Illaksi oli pakko palata, sillä koko puusta rakennettu kirjahalli vain yksinkertaisesti veti puoleensa kuin etelän aurinko tammikuun sateessa.

Aiemmin tänään tajusin tuntevani kipua haaveilusta. Tuntevani fyysistä pistoa keuhkoissani  ja vatsassani siitä, että olen niin täynnä matkan tuomaa inspiraatiota ja intoa, etten malta odottaa tulevaa.

Kirjoitin vanhan päiväkirjani loppuun ja aloitin uuden puhtailta sivuilta. Tilasin uuden paperikalenterin, joka odottaa toivottavasti kotona tullessani. Ostin muistikirjan, jollaista en ole koskaan ennen nähnyt, ja lempein, feministisin lausein koristeltuja lyijykyniä. Jostain syystä pakahtumisen rinnalla kulkee aina teksti, luetussa tai kirjoitetussa muodossa.

Haluan vain lukea, lukea, lukea, nähdä ja kokea.

Nämä kuvat ovat Olympicin kansallispuistosta, USA:sta. Paikan nimi on Ruby Beach, ja rannan harmaat puut ovat ajatuneet vedestä.  Miten terapeuttista olikaan kulkea puunrunkoja pitkin, kun taustalla kuohui meri, ja ranta oli loputtoman pitkä.

Pitkällä reissulla ajatuksille jää niin paljon aikaa, että toisinaan ne alkavat pelottaa. Olen tehnyt niin monta isoa ja olennaista havaintoa omasta käytöksestäni, että pelkään, että löydän pian kaiken alta jonkun mädäntyneen luurangon.

Minulla on kotona eräs täydellinen keppi, jonka löysin kerran Tampereelta. Jos rinkkaan mahtuisi, olisin kantanut allaolevan kepin sille kaveriksi. En tiedä olenko kaheli vai nero, kun olen täydellisten puukeppien perään. Tuskin kumpaakaan.

Viime vuonna keskeytin kesälomani, kun olin kertakaikkisen rentoutunut ja lopulta kyllästynyt lomailuun. Odotan, että pääsen käyttämään tämänkin matkan tuomat motivaatio- ja ideapuuskat konkreettiseen toimintaan. Tunnemylläkkä on päässäni vielä vaaleanpunaisena, hattaramaisena mölliäisenä, mutta vielä minä sen ulostan vähintään keskinkertaisen jalostetuiksi ajatuksiksi ja teoiksi.

Tähän loppuun tekisi mieli heittää joku kaunis ja höttöinen lause ranskaksi. Sillä lailla kevyesti, tosta noin vain. Vaan enpä osaa ranskaa.

-Henriikka

Lisää kirjoituksiani pakahtumisesta (hah):
Kun pakahtuu niin että sattuu
Saako näin onnellinen edes olla?

Huom! Reissu on osa momondo ambassador -vuosikumppanuutta, enkä vastaa kaikista kustannnuksista itse.

Maisemia joita en uskonut olevan olemassa

Kanadan ja Jenkkien roadtrippiä on nyt takana puolitoista viikkoa. Se tarkoittaa, että reilu toinen puolikas on vielä jäljellä.

En ikinä usko, millaisia maisemia voi olla olemassa. Sitten näen ne omin silmin, enkä meinaa uskoa siltikään. Pyörein silmin, leuka navassa tuijotan turkooseja koskia, kallioita pitkin tippuvia vesiputouksia ja vuoria, jotka ovat tiheää metsää täynnä.

Luulin aina, että Kanadan ja Jenkkien vesikuvia on muokattu rankatta kädellä. Mutta kyllä, vesi on toden totta kirkkaan turkoosia.

Nämä kuvat ovat USA:n Glacierin kansallispuistosta, paikasta nimeltä Red Rock. Tien varsilla tuntuu olevan niin monta ihmeellistä paikkaa ja merkittyä näköalapysäkkiä, että toisinaan on vaikea arpoa mihin stoppaa.

Onneksi pysähdyimme tähän. Virtaava vesi oli rauhoittava elementti kaiken ajon keskellä ja kaatuneet puut kutsuivat kiipeilemään. Mitä lähemmäs kalliota käveli, sitä punaisemmaksi se muuttui. Läheltä kivi oli punaista, violettia ja purppuraa.

Seistessäni kuohuvan veden äärellä, kuvittelin millaista olisi humahtaa vahingossa veden varaan. Vaaran edessä jostain syystä miettii aina, mitä jos. Tulin kuitenkin tulokseen, että tästä vaarasta saattaisin selvitä. Jääkylmänä, mutta kuitenkin.

Tänään iski reissuähky. Virikkeitä on koko ajan niin paljon, ettei perässä pysy. Tuli miljoonas maailman hienoin vesiputous ja huokaisin “rupee pikkuhiljaa riittää”. Kävin kipaisemassa putouksella ja juoksin takaisin autoon kuuntelemaan Mikael Gabrielin riippumattoa ja vanhojen kasarileffojen soundtrackkejä. Vesiputous oli kyllä maailman hienoin.

Iltapäivän kuljimme ihan rauhassa Portlandin katuja. Ilman kiirettä, ilman ennakko-oletuksia. Joimme kahvia, söin suolakinuskijätksiä ja meksikolaisen brunssilautasen. Muutamien tuntien käppäilyn aikana reissurasitus keveni harteilta, sydän lepäsi taas.

Kun näkee kolmen viikon ajan, joka päivä, kaikkea maailman mielettömintä, sietääkin välillä ottaa pari tuntia vähän rauhallisemmin.

Tänään hostellilla keitetään 50 pennin riisinuudeleita, ollaan ihan rauhassa ja mennään aikaisin nukkumaan. Huomenna varhaisella suuntaamme ulkoilmatorille, joka on kuulemma maailman suurin ja hienoin. En malta odottaa.

-Henriikka

Ps. Kiitos sydämistä, tykkäyksistä ja ihanista kommenteista eiliseen juttuun.

Huom! Reissu on osa momondo ambassador -vuosikumppanuutta, enkä vastaa kaikista kustannnuksista itse.

Seikkailu alkoi tänään: Roadtripille Jenkkeihin ja Kanadaan

Tämä roadtrip tuntuu ajatuksena järjettömältä, kun sen kirjoittaa auki. Ensin lennetään 18 tuntia 7665 kilometrin päähän ja maksetaan autosta, jossa sitten istutaan noin 5000 kilometrin verran. Pakaralihakset ovat kovalla koetuksella.

Se, miltä pepussa tuntuu, ei kuitenkaan ole mitään se rinnalla, mitä roadtripillä voi kokea silmillään, muista aisteista puhumattakaan. Toinen toistaan uskomattomampaa luontokohdetta, suurien kaupunkien tuoksua ja tienvarsibaarien ruokatarjontaa. Toivottavasti!

Nämä kuvat ovat viime juhannukselta, Norjan roadtripiltä, jota muistelen usein kaiholla.

Me lähdimme Jannen kanssa tänään reissuun. Momondosta rakenneltu kolmen lennon putki vie meidät Helsingistä kahden vaihdon kautta illaksi Seattleen, joka toimii lähtöpisteenä. Seuraavien viikkojen aikana kiipeämme autolla Kanadan kalliovuorille, laskeudumme Montanan villiin länteen ja ajamme Luoteis-Yhdysvaltojen rannikkoa pitkin. Tällä hetkellä olemme välilaskulla Kööpenhaminassa.

Mahassa tuntuu, koska pitkälle matkalle on aina jännittävää lähteä. Joskus se tuntuu jopa raskaalta (niin kuin tällä kertaa, mutta siitä tunteesta kirjoitan myöhemmin.) Samalla on kuitenkin vakaa mieli: suurin osa pakollisista majoituksista on varattu, kartat on ladattu puhelimeen, kotiin on hankittu sijaisnukkujat aka viherkukkien kastelijat ja jopa pakkaaminen hoitui yllättävän ajoissa – aamuyöllä.



Tulen päivittämään blogia reissun päältä suhteellisen normaalisti, kiitos lähes kaikkialta löytyvän ihanankamalan Wi-Fin. Reaaliaikaisimmat terveiset löydät Instagramista ja Instagram Storiesista.

Maistiaisia matkastamme pääsette siis lukemaan, mutta yleensä reissaaminen kirvoittaa ajatuksissani paljon kaikkea matkaan liittymätöntä. Olisi ihana kirjoittaa vaikka novelli tai jotain ihan muuta. Varastossa on myös aimo tukku kuvia alkukesän Helsingistä, joita en malta odottaa päästä jakamaan. Varsinaisia reissupostauksia vinkkeineen päivineen on lupa odottaa heinäkuun puolella, kun jalat ovat taas suhteellisen vakaasti Pohjolan kamaralla.

Ainiin, otamme toki mielellämme vastaan vinkkejä, jos kaupungit kuten Seattle, Vancouver tai Portland ovat tuttuja. Myös Banffin, Jasperin, Glacierin ja Olympicin luonnonpuistoihin liittyvät neuvot ovat kultaakin kalliimpia!

Olen nukkunut viimeisen kahden yön aikana yhteensä noin viisi tuntia. Meinaa vähän keinuttaa. Di-di-di-dii.

Mutta kunhan nyt hyppäämme seuraavaksi Washingtoniin suuntaavaan koneeseen, niin voin napata repusta pari Amerikan pastillia ja nukahtaa tyytyväisenä suklaan sulaessa suuhuni.

-Henriikka

Huom! Reissu on osa momondo ambassador -vuosikumppanuutta, enkä vastaa kaikista kustannnuksista itse.