Kesäisen Suomi-reissumme viimeinen ja kolmas osuus sijoittui pohjanmaalle, Suomen länsirannikolle (1.kirjoitus Savo ja Pohjois-Karjala, 2.kirjoitus Kainuu). Kokonaisuudessaan alueen fiilistely jäi hieman turhan vähälle, koska budjetoimamme aikataulu oli melko tehokkaasti käytetty jo itäisessä Suomessa. Varsinaisestihan tämä ei ole ongelma, sillä on aina kiva jättää paikkoja, joihin haluaa ehdottomasti takaisin (Lähes kaikki länsirannikon kylät ja kunnat ovat tällaisia.

)

Koska etelään oli joka tapauksessa ajettava, sijoitimme viimeisiin päiviin niin monta suositeltua kohdetta kuin jaksoimme, ja se kannatti!

Päivä 14

Tiistai-iltana hyppäsimme autoon ja ajoimme Suomineidon vyötä pitkin, itärajalta länsirannikolle, päämääränä Hailuoto. Tätä saarelle sijaitsevaa kuntaa oli kehunut käytännössä kaikki Oulun seudun tuntevat, joten siellä oli vierailtava.

Olin katsonut netistä tavoitteeksi kello 20:00 lähtevän lautan, ja koska lähdimme himppasen myöhässä, piti kaasua painaa melko painavalla jalalla koko matkan. Satamaan saavuimme tarkalleen 19:58 ja hurrasimme kovaäänisesti ja halasimme toisiamme teatraalisesti. No, sitten huomasimme, että lautta lähtisi vasta puolen tunnin päästä, klo 20:30. Kyllä nauratti. Hienosti meni!

Huomasimme heti Hailuodon halki ajaessamme, että paikka on maineensa arvoisesti hyvin kaunis. Metsää, todella upeaa rantaviivaa ja kauniita vanhoja rakennuksia.

Harkitsimme pitkään rannalla telttailua, mutta löysimme lopulta niin kivan majapaikan Marjaniemen vanhan majakan kupeesta, ettei sitä voinut ohittaa. (Herääminen hikisestä teltasta ei houkutellut.) Ikkunaton huone vanhasta hirsiaitasta oli kesän pahimpien helteiden aikaan niin viileä kuin ilmastoimaton huone saattoi olla.

Iltapalaksi otimme vielä mätöt rannan grillikioskista ja teimme auringon laskiessa pienen kävelyretken ja meripulahduksen. Otimme fiksuina totisen juoksukisan ja ryllimme rantakallioille niin pahasti, että sain syvän, verisen vekin polveeni. Kyllä kannatti, sain nimittäin upean Nellyville-henkisen laastarin useaksi viikoksi polveeni. Sitten oli sopiva nukahtaa. Hailuodon illan yksityiskohtaisempia tunnelmia kirjoitin jo heti reissun päältä.

Päivä 15

Hailuodosta lähdimme aamiaisen jälkeen parilla pihakirpparilla ja Hailuodon kuuluisalla panimolla pysähtyen lautalle. Vaikka visiitti luodolle oli lyhyt, se jäi mieleen yhtenä reissun kohokohdista. Jos siis reittisi vie ensi kesänä Oulun seudulle, älä skippaa Hailuotoa, mahtava päivä- tai viikonloppureissukohde. (Tai saahan sinne mennä yhtä hyvin syksyllä tai keväällä. Varmasti mieletön!)

Oulussa vietimme ensin pienen, sympaattisen parituntisen Jannen isovanhemmilla. He ovat söpöt mummo ja pappa, jotka asuivat 60–70-luvuilla 12 vuotta Namibiassa. Afrikka näkyy myös sisutuksessa – harvan 80-kymppisen suomalaisparin sisustus on täynnä ebenpuisia esineitä ja afrikkalaista taidetta. Oli ihana istua yhdessä kahvin ääressä ja kuunnella tarinoita.

Oulun keskustassa pyörähdimme vain pikaisesti lounaalla. Torin kupeessa sijaitseva Pannukakkutalo oli yksi eniten suositelluista ravintoloista Instagram Storiesissa. Oma kokemus jäi hiukan sekaiseksi, sillä siinä missä makea pannari oli aivan älytön herkku (voiko suklaalla, toffeella, marjoilla, hilloilla ja kaikella muulla sokerisella mennä pieleen?) suolainen pannari oli maksimissaan ”ihan hyvä” – pehmäpohjainen pitsa. Tappokuuma kesäpäivä ei ollut ehkä ideaalein hetki pitsalle muutenkaan.

Miljöö tosin oli kiva, vanhat hirsirakennukset keskellä Oulua tuovat tunnelmaa Torin laidalle.

Valtatie E8 vei alkuillasta rannikkoa pitkin kohti etelää ja tämä parin tunnin ajo Oulusta Pyhäjoelle oli mahdollisesti tuskallisin ajopätkä koko reissulla. Kuten ensimmäisessä jutussa kirjoitin, autossamme ei ollut ilmastointia. Minulla tuli varmaan joku kuumuusraja vastaan, koska suoraan tuulilasiin porottava aurinko teki jokaisesta minuutista aivan hirveän. Janne ajoi, tuputti minulle vettä ja minä hikoilin kuin pikkupossu hellekuoleman pauloissa. Olimme matkalla vain parin tunnin päähän Pyhäjoelle, mutten kerta kaikkiaan pystynyt istumaan autossa pitkään, joten pysähdyimme vilvoittelemaan ainoaan paikkaan, jossa varmasti tiesimme olevan viileää: Raahen Prisman pakaste-osastolle. Okei, pyörähdimme samalla myös Raahen söpössä keskustassa, mutta enemmistö pysähdyksestä kului viileässä ilmastoinnissa. Onneksi kiirastulesta selvisi lopulta järkytyksellä isommitta traumoitta.

Ja by the way, en suosittele kellekään Puttaan Kartanoa majoitukseen Pyhäjoella. Me nukumme toki missä vain ja täälläkin nukuimme makoisasti, mutta likainen, vanha ja homeelta haiseva vanhainkodista ”remontoitu” ”kartano” ei ollut missään määrin 70 euron arvoinen yöpaikka. Kokemus oli kaiken kaikkiaan melko kamala.

Päivä 16

Torstai 19. heinäkuuta vähän hirvitti, sillä se oli suunniteltu turhan täyteen ohjelmaa. Vaikken suosittele ihan vastaavaa tahtia, siitä muodostui onneksi kaunis päivä täynnä upeita paikkoja, kahviloita ja rantoja. Tämä jos joku on se lista, joka kannattaa lukea pohjanmaan rannikolle suunnatessa. Nämä paikat olivat ihania.

Aamu alkoi must-kohteella, Kalajoen hiekkasärkiltä. Jätimme itse uikkarit autoon ja pidimme rannan nyt vain näköetäisyyden päässä.

Pikaisen pyörähdyksen jälkeen ajoimme Kalajoen kunnan reunoille, Käännänkylän kesäkahvila Wanhaan Aapiskukkoon. Paikka oli ollut vasta muutaman viikon auki ensimmäisenä kesänään, ja olimme heti ehtineet kuulla siitä niin hyvää, että siellä oli pakko visiteerata. Suositus (jos paikka jatkaa toimintaansa)! Leivonnaiset olivat erinomaisia ja meille tietysti maistui aamun ensimmäinen kahvi santsikuppeineen. Lisäksi pihamaan kissanpennut, kanat ja lampaat pitivät meitä pehmoja yllättävän pitkään otteessaan.

Kolmen vartin ajon päässä Kalajoelta etelään, Lohtajan kunnan alueelta löytyi lisää kauniita särkkiä ja erittäin söpö mökkikylä Ohtakari. Niemen kärjessä sijaitsevan kommuunin alueella on näköalatorni, pari kuppilaa, seurakunnan leirikeskus sekä vanhoista kalastajamökeistä kunnostettuja, yksityisomistuksissa olevia kesämökkejä. Ohtakarin majoitukset ovat hyvissä ajoin täynnä, mutta myös päiväretki on tekemisen arvoinen: alueella on mukava kävellä ja rannat ovat ihania löhöilyä kaipaaville. Me emme sitä kaivanneet, en juuri välitä auringonotosta, vaan jatkoimme pienen sightseeingin jälkeen matkaa.

Jälleen noin 45 minuuttia kruisailua ja olimme Kokkolassa – miten kiva kaupunki!

Vaikka ehdimme taas ottaa vain pienen puraisun kaupungin tunnelmasta, sen puutalokeskusta ja eräällä sisäpihalla sijaitseva vohvelikahvila jättivät erinomaisen maun suuhun.

Kokkolassa vierailimme myös paljon kehutussa Kahvila Sahassa jatkaessamme matkaa etelään. Saha on Kokkolasta starttaavan, hyvin kauniin ”Seitsemän sillan tien” alussa ja boheemina kahvilakohteena kyllä vierailun arvoinen.

”Seitsemän sillan tie” kuljettaa pienten ruotsinkielisten paikkojen läpi merenrantaa kohti Uusikaarlepyytä. Meille reitin ajaminen oli hieman pidemmän keston arvoista jo kauneutensa vuoksi, mutta Öjan kylässä sijaitseva Café Bryggan oli meille se varsinainen syy tehdä kiekka. Kahvila tarjoaa paikallisia herkkuja ja juomia ja on miljööltään todella tunnelmallinen: vanhoja puumökkejä, pieni hiekkaranta hyppytorneineen ja sopivasti ihmisvilinää. Tämän pysähdyksen otimme rauhassa ja nautiskellen, ja ellei meillä olisi ollut toinen uimapaikka odottelemassa, olisimme varmaan riipanneet köydellä mereen myös itse.

Vielä ennen saapumistamme Vaasaan pysähdyimme Pietarsaaren kohdalla monen hypettämällä Fäbodan rannalla.

Ranta oli kaunis, tuulinen ja kallioinen, eli täydellinen paikka illallisen syömiseen. Tilasimme rannan tunnelmallisesta ravintolasta (ruotsiksi!) lohiburgerit, mutta koska tarjoilija kertoi tilausten tekemisessä kestävän yli puoli tuntia, käytimme ajan hyväksemme ja pulahdimme viileään veteen. Tämä jäi lopulta kumma kyllä ainoaksi kerraksi Hailuodon jälkeen, kun kävimme meressä uimassa tällä rannikkopätkällä. Pitänee ottaa ensi kerran tavoitteeksi uida mahdollisimman paljon meressä, siinä on kieltämättä eri tunnelma kuin järvessä. Onneksi alkuillan Fäboda oli ainakin tähän yksittäistapahtumaan erinomaisen upea paikka.

Tosiaan, yöpaikkamme odotti meitä tällä kertaa Vaasan edustalla Merenkurkun saaristossa. Olimme vuokranneet Airbnb:n kautta pienen puumökin Södra Vallgrundista, parikymmentä minuuttia Vaasasta länteen. Kanat käyskentelivät pihassa ja mökkimme oli uskomattoman ihana.

Samassa pihapiirissä asuva rouva oli mitä ystävällisin odottaessaan saapumistamme kymmeneen asti illalla, lämmittäessään meille pihasaunan ja ehdottaessaan erinomaista paikkaa auringonlaskun kuvaamiseen. Pitkän päivän jälkeen oli huippua päästä puhtaisiin lakanoihin niin kivassa miljöössä.

Päivä 17

Perjantaina kisakunto alkoi painaa ja päivä osoittautuikin lopulta reissumme viimeiseksi päiväksi. Suunnitelmissamme oli vielä vähän auki, jäisimmekö lauantain vastaiseksi yöksi Kristiinankaupunkiin, mutta löysimme itsemme illalla Kangasalta ystäviemme sohvalta. Päivään mahtui kuitenkin kaikenlaista.

Aloitimme aamun ajamalla Merenkurkun saariston läntisimpään osaan, Björköbyn kylään. Kylä on pikkuruinen, ja sinne tullaan sen upean luonnon vuoksi. Koko saaristoalue on Unsecon suojelema perintökohde. Pyörähdimme katselemassa maisemia näkötornissa ja shoppailemassa parissa käsityöputiikissa. Alueella olisi ollut edellisenä iltana myös kesäteatteri-esitys joka olisi ollut ihan mahtava käydä katsomassa, jos vain olisimme tienneet. Oh well. Björköby ja koko saaristoalue on käymisen arvoinen paikka. Telttailu tai vähän pidempi vaellus olisi ollut pidemmän ajan salliessa tosi hyvä idis!

Lounaalle ajoimme pistokeikan Vaasan keskustaan, monen suosittelemaan Farokseen, jossa oli kieltämättä hyvä ruoka – harvinaisen raikkaista salaateista plussaa! Lounaan jälkeen teimme keskustassa pienen putiikki-kahvilakierroksen ja törmäsimme täysin randomisti jopa silloin vasta-avioituneeseen Pajuun miehensä kanssa honeymoon-tunnelmissa. Vaasaan pitää tulla uusiksi paremmalla ajalla!

Iltapäivän ja alkuillan aikana piipahdimme vielä koko reissun viimeiseksi suunnitellussa etapissa. Kohde oli etelä-pohjanmaan rannikon pyhä kolminaisuus, Närpiö-Kaskinen-Kristiinankaupunki, kaikki kauniita kuntia vanhoilla puukeskustoilla. Tuntuu vaikealta kuvitella, että Suomesta löytyy vanhoja puutaloja vielä niin suurissa määrin, mitä tällä alueella (ja siis koko pohjanmaalla) näimme.

Kuten arvata saattaa, muutama tunti per kunta ei riitä millään muuhun kuin historian patinan ja meri-ilman tuoksutteluun, mutta jokaisesta paikasta jäi kuitenkin jotain käteen.

Närpiössä pyörähdimme kahvilla ja kirppiksellä sisustuspuoti Corneliassa. (Tämä oli se paikka, jossa tajusin kisaväsymyksen toden teolla. Ks. seuraava kuva, hah.)

Kaskisessa kävimme keskustan rakastetussa savikaupassa ja kävelyllä vanhan Kalarannan ihanalla alueella tuulimyllyn varjossa. Erityisesti Kaskinen jäi mieleen kohteena, johon pitää palata myöhemmin.

Kristiinankaupungissa kiertelimme hetken keskustaa upean kirkon ja Suomen kolmanneksi kapeimman kadun välillä. Tsekatkaapa alla olevasta myös paikallisen nettikahvilan suosio! Huh huh, pyöriä koko paikan edusta täynnä.

Varsinainen reissumme loppui juhla-illalliseen Kristiinankaupungin laitamilla ravintola Paviljongissa. Paikka oli meille suositeltu ja se oli varsinainen kulttuurien kohtaaminen ja yllätti meidät todella, kun vanhasta purjehdusseuran rakennuksesta olikin muovattu tyylillä Thaihenkinen ravintola. Sisustuksessa näkyi ruotsinkieliset pursiseuratekstit, mutta annokset olivat taattua itää Pad Thaineen ja Curreineen.

Jälkkäriksi ja matkaeväiksi haimme vielä kehutut ”Suomen isoimmat jätskipallot” Kristiinankaupungin campingista. Yleensä tällainen puhe on paikallisten nostalgista fiilistelyä, mutta nyt oltiin mahdollisesti oikeassa. Käykää itse tsekkaamassa!

Matkalla meidät yllätti maailman isoin sadekuuro. Tajusimme, että on aika lopettaa roadtrippimme tähän, päivään numero 17. Olimme laittaneet aiemmin päivällä varmuudeksi viestiä ystäville:

”Missä meette tänään? Ei olla ihan varmoja meidän reiteistä tai suunnitelmista, mutta periaatteessa olis pikku tsäänssi, et voitais myöhään yöllä ajaa teille ja viettää aamua sit teidän kans ennen kun mennään kotiin.”

Koska ystävät olivat toivottaneet meidät lämpimästi tervetulleeksi, niin käänsimme auton keulan kohti Kangasalaa ja laitoimme tunnelmamusiikit soimaan autoon kaatosateen piiskatessa etulasia. Ystävät odottivat alkuyöstä kodissaan sangria-kannun ja katetun iltapalan kanssa, eikä harmittanut yhtään, että vietimme viimeisen yön juuri heidän kanssaa.

—

Sellainen oli meidän Suomi-roadtrippimme. Käsittämättömän siisti siis. Tänään viestittelimme päivällä Jannen kanssa ja totesimme, että ensi kesänä olisi sama homma edessä. Ehkä Lappi? Ehkä Turun saaristo? Voi olla, että asun vaikka toisessa, joten ei pidä lyödä vielä liian tarkkaan lukkoon mitään.

Toivottavasti nautitte kotimaanmatkasta. Rauhaa ja rakkautta.

-Henriikka

Aiemmat kirjoitukset samalta reissulta:
Suomi-roadtrip: Savo ja Pohjois-Karjala
Suomi-roadtrip: Kainuu (Kajaani ja Ärjänsaari, Vuokatti ja Sotkamo)